Elokuun
lukuhetkiini on kuulunut mieltä hellittelevän, nostalgisen Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukemisen aloittaminen.
Tutustuin tähän somaan sarjaan aikoinaan ensin TV-versiona, jonka jaksoja joskus
pikkuisena ekaluokkalaisena katselin yhdessä äitini kanssa, ja kirjat luin
sitten hieman myöhemmin, ehkä noin kymmenen ikävuoden tietämillä. TV-sarjaa
katselin uudestaan taas lukiolaisena, ja varmaan on jossain vaiheessa tullut
luettua uudestaan ainakin osa noista kirjoistakin. Nyt on jo vuosia ollut
mielessä palata sekä tuon TV-version että tämän kirjasarjan pariin, mutta niin vaan
on tämäkin ajatus koko ajan jäänyt. Jotenkin nämä loppukesän lempeät lukutuulet
puhaltelivat nyt sitten kuitenkin niin, että tuli näihin kirjoihin lopultakin
tartuttua, ja hyvä niin.
Olen lukenut
tähän mennessä sarjan neljä ensimmäistä Ingallsien perheestä kertovaa osaa, Pieni talo suuressa metsässä (1932), Pieni talo preerialla (1935), Luumujen poukama (1937) ja Hopeajärven rannalla (1939)*, ja
luultavasti jatkan sarjan lukemista tässä syksyn mittaan edelleen, sillä kyllä
vaan tuo pehmoinen tyttökirjamaailma silittelee taas niin suloisesti. Lapsuuden
kirjamaailmoissa on lohdullisuutta ja lempeyttä, ja siksi ne toimivat aina myös
hellänä sylinä arjen ja maailman murheita vastaan. Ja ihanan lämmin syli ne
ovat silloinkin, kun ei oikeastaan mitään suurempia murheita olekaan.
Toki näitä
lapsuuden rakkaita kirjoja lukee nyt aikuisena myös hieman toisin kuin silloin lapsena. Hyvin paljon
näistä lukee tietenkin jo ihan itseään, sitä pientä minää joka joskus oli ja
joksi nyt on sitten ajan mittaan kai kasvanut. Myös kerrontaa ja sisältöä tarkastelee tietysti vähän eri tavalla: vaikka jo lapsena olin kovasti kiinnostunut kaikesta
entisaikaisesta, niin nyt luen esimerkiksi juuri näitä kirjoja selkeämmin
paitsi viehättävinä ja hellivinä tarinoina myös otoksena tyttökirjallisuuden
historiasta ja myös kulttuurihistoriallisesti ja kansatieteellisesti rikkaina
kuvauksina 1800-luvun uudisraivaajaelämästä. Matkani preerialle siis on –
tietenkin – samaan aikaan sekä nostalginen aikamatka omaan lapsuuteni että
aikuisen lukijan kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallista tutkiskelua.
Sarja kertoo
siis Ingallsien perheestä: päähenkilö Laurasta sekä hänen vanhemmistaan ja
sisaruksistaan. Teokset pohjautuvat – kuten niiden henkilögalleriastakin voi
hetimiten päätellä – Ingalls Wilderin omiin lapsuuden ja nuoruuden vaiheisiin,
joihin voi tutustua esimerkiksi Sara Kokkosen teoksessa Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain, 2015).
”Totta” kaikki ei (tietenkään) silti ole, vaan tosi ja sepite kietoutuvat
tälläkin kertaa toisiinsa. Tarinankerronta vaatii aina omat kertomisen polkunsa.
Ingalls Wilder
kirjoittaa teoksissaan lapsuus- ja nuoruusaikojensa arkielämästä monessa kohtaa hyvin yksityiskohtaisesti –
mitä syötiin, miten ruoka hankittiin, miten talot rakennettiin ja miten niissä
asuttiin jne. – ja juuri siksi teokset tarjoavat niin kiinnostavan ikkunan myös
noiden aikojen arkeen. Kirjojen maailma on yksinkertaisuudessaan hyvin viehättävä ja
kaunis, vaikka ei suinkaan aina helppo. Hyvin konkreettisesti luonnon keskellä elävä
perhe on samaan aikaan sekä hyvin vapaa että vahvasti luonnon armoilla:
maa antaa sadon, mutta jos heinäsirkat hyökkäävät, ei jäljelle jää mitään.
Uudisraivaajaperheen elämä on myös aineellisesti hyvin vaatimatonta, ja monenlaiset
koettelemuksetkin koettelevat työteliästä ja uutteraa perhettä, mutta samalla
elämä on kaiken aikaa myös tulevaisuususkoista ja toiveikasta, parempaan
huomiseen rohkeasti luottavaa. Perhe muuttaa näissä neljässä kirjassa kaiken
aikaa, ja vankkurit pakataan yhä uudestaan ja uudestaan; jokaisessa teoksessa
ollaan eri maisemissa aloittamassa alusta.
Vastoinkäymisistä
huolimatta Pieni talo preerialla
-kirjojen maailma on tietenkin tyttökirjamaisen suloinen, ja niissä
korostuvat ahkeruuden, toimeliaisuuden ja epäitsekkyyden kaltaiset hyveet ja
arvot. Teoksissa tähdentyy hyvin vahvasti myös perheen keskinäinen yhteys ja
esimerkiksi yhteisten iltahetkien merkitys: Kun päivän työt ja velvollisuudet on tehty, isä
ottaa viulunsa ja soittaa. Joskus myös lauletaan yhdessä, joskus
tanssitaankin. Aikansa kuvana myös kristillinen arvomaailma ja ajattelutapa ovat teoksissa
kaiken aikaa läsnä.
Kiinnostavaa on
kuitenkin sekin, että suloisuuden – ja niin, tietyn hyveellisyyden –
vastapainona teoksissa on näkyvillä myös tiettyjä oman aikansa ja/tai ajattomia
rosoja sekä elämän ja kasvatuksen varjopuolia. Lapset esimerkiksi saavat
tottelemattomuutensa seurauksena selkäänsä kuten ajan tapa aikanaan oli. Yksi Lauran sisaruksista myös sokeutuu tulirokon seurauksena, mikä tietenkin on koko perheelle suuri suru. Teoksessa Hopeajärven rannalla kerrotaan sivumennen myös 13-vuotiaasta tytöstä,
Lauran ikätoverista, joka joutuu jo naimisiin. Vieraita miehiä pitää nuorten
tyttöjen preeriallakin pelätä ja pysyä heistä etäällä, ja vaikka ihmiset ovat
toisiaan kohtaan usein hyvin auttavaisia, näyttäytyvät näidenkin kirjojen
sivuilla aika ajoin myös ihmisten ahneus ja omaneduntavoittelu. Intiaanien
kohtaamisen kautta teoksissa käsitellään myös (alati ajankohtaista) toiseuden
pelkoa.
Minua näissä Pieni talo preerialla
-teoksissa viehättää varmaan erityisesti elämän yksinkertaisuus ja vaatimattomuus. Se,
miten elämän yltäkylläisyys ja rikkaus on pikemminkin vapaudessa ja tietyssä
elämän käsinkosketeltavuudessa kuin aineellisessa vauraudessa. Sekin, miten preerialla kaiken
aikaa korostuu myös ihmisen yhteys luontoon: maa antaa ihmiselle ravinnon, mutta samalla näyttäytyy väistämättä myös ihmisen
mitättömyys ja voimattomuus luonnon edessä, vaikka ihmisellä pyssynsä onkin. Ja se, miten työntäyteisen päivän jälkeen melkein aina on silti aikaa ja tilaa myös viululle. Kovaa työtä elämä on uudisraivaaja-aikoina ollut, mutta työ on samalla ollut hyvin konkreettista ja sen tulokset käsinkosketeltavat.
Lukemistani
painoksista vielä sen verran, että olen – kuten kuvastakin näkyy – lukenut nyt pääosin samoja 1970- ja
1980-lukujen vihreäsävyisiä versioita, joita lapsenakin luin. Poikkeuksena on
1950-luvun painos teoksesta Pieni talo
preerialla. Vanhemmalla painoksella on eri suomentaja, ja siihen on, toisin
kuin noihin muihin kirjoihin, jätetty henkilöiden alkuperäiset nimet. Vihreissä painoksissa, joiden suomennokset ovat ilmeisesti alun perin
1960-luvulta, nimet on sen sijaan suomennettu. Tämä on kai tosiaan joskus ollut
luettavuutta, samaistuttavuutta yms. silmällä pitäen tapana, mutta kyllä vaan
lukisin koko sarjan läpi mieluummin Laurasta
ja Marysta ja Carriesta ja Carolinesta
ja Charlesista kuin Laurasta ja Marjasta ja Leenasta ja Katriinasta ja Kaarlesta. Kauniita nimiä ovat toki kaikki nuo suomalaisetkin,
mutta Ingallsin perheen nimiä ne eivät minulle kerta kaikkiaan ole. En muista,
ärsyttivätkö nämä nimisuomennokset minua lapsena, ehkä ne vain kummastuttivat,
mutta nyt ne tosiaan hienoisena esteettisenä haittana häiritsevät muuten
hellivää ja kiehtovaa lukumatkaa. No, onneksi nimet voi mielessään muuttaa.
Ja nostalginen
preeriamatkani siis jatkuu, osa 2 seuraa aikanaan...
*Pieni talo suuressa metsässä -teoksen
jälkeen ilmestyi oikeasti Lauran puolison, Almanzo Wilderin lapsuudesta kertova
osa Farmarin lapset (1933), mutta
olen nyt edennyt sarjassa Ingallsien perheen tahtiin. Farmarin lapset tulevat vuoroon lukumatkan loppupuolella.
