perjantai 17. kesäkuuta 2016

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002)






Virginie katsoo minua kasvot käsivarsiaan vasten. Huulilla on nuoren naisen pehmeän kujeileva hymy, silmissä surumielisyys jossa kimmeltää elämänkokoinen tarina. En kai koskaan väsy häntä katselemaan. Häntä ja hänen tarinaansa, jonka melkein voin hänen silmistään lukea, mutta en sittenkään.


Mitä jää jäljelle ihmisestä, josta tiedämme hädin tuskin etunimen ja joitakin kasvonpiirteitä?
 Täytyyhän jotain jäädä.


Anna Kortelaisen Virginie! (2002) on oikeastaan niitä kirjoja, joista en melkein tahtoisi kirjoittaa mitään tai joista tahtoisin kirjoittaa vain itselleni. Mutta niin, taas keskustelen itseni kanssa, hieman kiukuttelenkin, sellainen olen, ja kysyn kumpi on oikein, sekö että pitää kirjan itsellään vai että nostaa sen esiin sillä pienellä areenalla, jossa sen sentään voi tehdä.


Miksi joidenkin ihmisten tarinat tallentuvat takuuvarmasti tuleville polville ja joidenkin tarinoita ei enää koskaan pysty lopullisesti selvittämään?


Milloin se oli, kun sain tietää että ihanasta, kauniista Virginiestä on kirjoitettu kirja? Joitakin vuosia sitten ehkä. En muista enää. En varmaankaan vielä silloin, kun kirja julkaistiin, sillä minulla oli silloin muuta ajateltavaa ja tieto kirjan julkaisemisesta on luultavasti mennyt minulta ohi. Muistan vain, että joskus pari vuotta sitten kohtasin kirjan sattumalta antikvariaatissa ja keräsin sen lumoutuneena mukaani. Tiesin, että tämä olisi niitä kirjoja, joista voisin sydän pakahtuneena sanoa että minun. Ja niin voinkin.


Virginie on esimerkki juuri sellaisesta naisesta, joka huolestutti 1800-luvun lopun naiskeskusteluun osallistuneita: hän pakenee määrittely-yrityksiä.


Voin, koska kirja kertoo naisesta vuosisadanvaihteen Pariisissa. Koska se kertoo suomalaisen taiteen kultakaudesta. Koska se kertoo rakkaudesta, sen monista kasvoista. Koska se sekoittaa toisiinsa elämän, taiteen ja tutkimuksen, matkustaa taiteen kertomien tarinoiden, menneisyyden hämärän todellisuuden ja nykyisyyden tulkintapyrkimysten välillä.


Mikrohistorian täytyy uskaltaa käyttää sanoja, jotka ilmaisevat tiedon ja elämän epävarmuutta:
 ”ehkä”, ”sanotaan”, ”luulen”.


Kyllä, juuri niin! Ja eikö se oikeastaan olekin kaikkein rohkeinta, se että rohkenee ilmaista kaiken epävarmuuden? Niin, Virginie! on mikrohistoriaa. Sitä historiaa, joka antaa äänen tavallisten ihmisten elämälle. Eikä nyt takerruta tavallisuuden problematiikkaan, vaan otetaan käsite määritelmänä kaikille niille ihmisille, jotka jäävät historiankirjojen ikuistamien suurmiesten (ja joskus harvoin -naistenkin) varjoon. Mikrohistoria on myös sitä historiaa, jota kirjoittaessaan [h]istorioitsija ei ole se joka tietää, vaan se joka kysyy. Ja jo se yksin saa minut sitä rakastamaan, sillä kysyminen on aina vastaamista tärkeämpää ja syvempää: kysyminen kertoo, että ihminen on kylliksi nöyrä ymmärtääkseen ettei tiedä. Mikrohistoriaa kirjoittaessaan tutkija voi tuoda esiin juuri sen, että myös hän itse on oman aikansa ja inhimillisen rajoittuneisuutensa vanki. Että hänellä on polku, jota hän voi kulkea, mutta jonka taivaltaminen ei välttämättä takaa mitään muuta kuin hyviä arveluita, mahdollisuuksia. Lopullista totuutta ei ole eikä voi olla, ja juuri se tekee yhä uusista kysymyksistä niin tärkeitä. 
 
Anna Kortelainen kertoo Virginielle yhden mahdollisen tarinan, jossa mahdollisuuksia on monta. Minä luen mitä hän kertoo ja katselen Virginietäni, mietin mikä Kortelaisen kertomassa tarinassa on totta ja miten paljon voimme todesta tietää, sitäkin mitä totuus ylipäätään on. Ajattelen myös rakkautta, tietenkin. Juuri sitä, miten rakkaudellakin on aina useammat kasvot. Sitäkin, pitäisikö minun olla vihainen Edelfeltille, jonka teoksia olen vähäisellä kuvataiteen ymmärrykselläni ja palavalla sydämelläni aina ihaillut. Ei kai, ei sittenkään. Ja kyllä, kuitenkin. Mutta jos hän ei olisi maalannut rakastajatartaan, Virginien tarinaa ei olisi senkään vertaa kuin se nyt on. Hän ikuisti sinut Virginie, vaikka – niin, vaikka.

Kun lopetan kirjan, olen huumaantunut ja hurmaantunut, molempia yhtä paljon. Siksi, että jälleen yksi vuosisadanvaihteen naiskohtalo hengittää minussa. Siksi, että minusta tuntuu että minulle avautuu hiljalleen kokonainen uusi maailma ja että juuri tämä kirja on osaltaan raottanut ovea. Siksi, että minusta tuntuu, että minussa kasvaa jotakin. Että jokin, joka on jo jonkin aikaa ollut versolla, on juuri kasvattanut itselleen uuden nupun. Siksi, että kirjat jotka ovat itselle oikeita ja tärkeitä ja tarpeellisia, tulevat kyllä lopulta vastaan, etsittyinä tai sattumalta. Siksi, että haluan tietää enemmän, ymmärtää enemmän. Kysyä enemmän.


 **********

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina.
316 s. Tammi 2002.


PS. Ja mitä tutkimuksen tekemiseen tai ylipäätään luovan työn innoittavuuteen tulee, 
niin tiedämmehän, että [o]lotila muistuttaa kovasti rakastuneisuutta.


14 kommenttia:

  1. Vuosisadan vaihteen naiskohtaloissa on jotakin aivan erityistä, juuri sellaista hurmaavaa, josta hurmaavasti kirjoitat ja toki sitä toistakin puolta. Tuossa kuvassa nuo silmät ovat uskomattoman puhuttelevat. Mitä ne ovat nähneet ja mitä vielä tulevat näkemään.

    Sinun laillasi ostin tämän jostain divarista, mutta en ole vielä lukenut. Nyt kun luin kirjoituksesi, teksi mieli aloittaa heti, niin eläväisesti tuot tämän kirjan tunnemaailman esiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, eikö vain olekin... Jotakin tenhoavaa niissä kaikessa surullisuudessaankin on. Ja juuri niin, nuo Virginien silmät: mitä ne ovatkaan nähneet ja mitä ne vielä tulevat näkemään...

      Minulle tämä on varmasti kirja, jonka maailma tekee mieleeni pesän. Katselen Virginietä kaiken aikaa... Ja voi miten odotankaan, miten sinä tämän koet jos ja kun jonakin hetkenä tähän tartut.

      Kiitos paljon kommentistasi.

      Poista
  2. Oi, Virginie. Nyt siirryin vuosituhannen alkuun ja Joensuuhun. Virginiehän kuuluu rakkaan opiselukaupunkini Joensuun taidemuseon kokoelmiin ja kävin ihastelemassa taulua monet kerrat. Viimeksi tosin "tapasin" Virgien Ateneumissa Japanomania-näyttelyssä. Kortelaisen kirjan luin myös Joensuun vuosinani ja kirja on kyllä kiehtova. Kirjoitit siitä ihanasti.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi niin, ihana Virginie! Ja voi miten sinua kadehdinkaan, kun olet nähnyt alkuperäisteoksen! Minä en ole, vielä, mutta ehkä jonakin päivänä osun sen kohdalle tai menen tarkoituksella.

      Tämä kirja on kyllä helmi. Ihana kohtaaminen, niitä Merkityksellisimpiä. Kiitos kaimani <3

      Poista
  3. Virginie on itselleni tärkeä, hyvin tärkeä kirja. Pidän muutenkin Anna Kontulaisen tavasta kirjoittaa historiaa, erityisesti henkilöhistoriaa. Oletko lukenut hänen L.Onervasta kirjoittaman Naisen tie. L. Onervan kapina?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa Jaana, että tämä on sinullekin tärkeä kirja. Minullekin tästä tuli yksi niistä kaikkein erityisimmistä, tiedän sen jo. Tuota Naisen tietä en ole vielä kokonaan lukenut, silmäillyt vain - se odottaa kyllä hyllyssäni ja tulee ehkä lukuvuoroon jo pian... Sen toisen Kortelaisen Onerva-kirjan, Eri kivaa, luin pari vuotta sitten ja pidin siitäkin valtavasti.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. Nyt meni kommentissani sekaisin Annat Kontula ja Kortelainen :) Tarkoitin siis Kortelainen :)

      Poista
    3. Jaana, näin arvelinkin että juuri nämä kaksi Annaa nyt vähän sekoittuivat :) Mutta onpa Kontulakin oikein kelpo Anna :)

      Poista
  4. Minulla on kuva Virginiestä esillä koko ajan...Tämä kirja on pitänyt ottaa lukuun, pitänyt ja pitänyt...

    Anna Kortelainen on kiinnotava kertoja!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, niin minullakin. Toisinaan kirjan vuoro ei ole ihan vielä eikä vieläkään mutta sitten... Onneksi kirjat ovat kärsivällisiä ja odottavat. Joskus tuntuu siltäkin, että ne ihan tarkoituksella odottavat sitä parasta mahdollista hetkeä. Ja kyllä vain, Kortelainen on kiinnostava ja taitava kertoja, joka lumoaa lukijansa.

      Kiitos Leena!

      Poista
  5. Katja, tämä oli minullekin vavahduttava lukukokemus - luin sen ehkä kymmenisen vuotta sitten. Ihastuin etenkin siihen, miten Kortelainen kirjoitti itsensä mukaan tarinaan, kertoi millainen hänen polkunsa kohti Virginietä oli. Kirjan tunnelma on vahvasti mielessäni, lämmittää yhä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maisku, onpa ihanaa että tämä on vavahduttanut sinuakin. Tämä on kyllä hieno elämys, tiedän jo että tämä jää minunkin mieleeni pitkäksi aikaa. Minäkin pidin erityisen paljon juuri siitä, että Kortelainen antaa itsensä olla kerronnassaan mukana.

      Kiitos paljon kommentistasi!

      Poista
  6. Tämä oli minulle aivan uusi tieto: että Virginiestä on kirjoitettu kirja, ja vielä Anna Kortelainen! Tahtoisinpa heti ottaa teoksen lukuun, kuulostaa sen verran hienolta kuulostaa...

    Pistän tämän lukulistalle, kiitos, Katja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, ihanaa - uskallan olla koko lailla varma, että tämä olisi sinunkin kirjasi <3

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!