Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet (2011)

Kahdeksantoistavuotias lukiotyttö kirjoittaa äidinkielen aineessaan mummolan laiturista, auringosta ja kesätuulesta. Aine on niin pateettinen, että sitä ei kahdenkymmenen vuoden etäisyydeltä melkein kykene lukemaan: on huudahduksia ja hekumointia, hyvin voimakkaita sanoja yksi toisensa jälkeen (saattaa olla, että kaikki asiat eivät muutu, mutta ei siitä sen enempää). Kaiken patetian takaa kurkistaa kuitenkin myös syviä ajatuksia ja katharttista kokemusta korkeampien voimien syleilyssä (kiitos opettajalle, joka on keskittynyt näkemään ennen kaikkea tämän). Ja mikä tärkeintä, siinä on maisema, johon asettuminen herättää tytössä rukouksen kaltaista hurmosta. Kun nainen, joka kantaa mukanaan tuota tyttöä ja kaikkea sitä miksi on sen myötä kasvanut, nyt lukee Hannu-Pekka Björkmania, on sydänväreily vahvaa ja ihanasti hellivää. Björkman kirjoittaa:

Mutta on olemassa myös rukouksellinen tapa katsoa maisemaa. Rukous voi auttaa meitä kohtaamaan maisemassa Jumalan kasvot. Pääsemme yhteyteen kaiken olevaisen kanssa. On selvää, että tuo maisema palaa kiinni sieluuumme ikiajoiksi.

Tytöllä, joka kirjoitti hetkestään laiturilla, oli Jumalalle toinen nimi. Hänen Jumalansa oli nainen. Mutta nimet ovat vain nimiä, ihmisen toivontäyteisiä pyrkimyksiä. Se, mikä on niiden takana, on jotakin suurempaa – sekä jotakin käsittämätöntä että jotakin mitä ihminen on ehkä läpi olemassaolonsa koettanut itselleen sittenkin selittää.

Kadonneet askeleet ovat askeleita ajassa, taiteessa ja maisemissa – mielen ja sielun askeleita, jotka johtavat syvälle ihmisyyden ja jumaluuden äärelle. Ja niin kuin hyvä kirjallisuus aina, nämäkin askeleet kutsuvat mukaansa myös lukijan: Björkmanin sanoissa kulkiessaan lukija lähtee matkalle, joka vie hänet paitsi kirjan sivuille piirtyneisiin kuviin ja maisemiin myös niihin, joissa hän itse on ajassa kulkenut.

Teos alkaa:

Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, 

menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda.

Niin minäkin luulen: että juuri mahdollisuus ylittää ajan rajat on ihmisen henkisen olemassaolon ehto ja edellytys – sekä yksilönä että lajina. Ihminen tarvitsee yhteyden ihmiskunnan henkiseen muistiin ja itseensä ja ymmärryksen siitä, että taide on myös hengellisen transformaation väline, läpinäkyvin säikein punottu side ihmisen ja Jumalan välillä.

Kyllä, juuri tämä, Kadonneet askeleet, on täydellinen pääsiäiskirja. Samalla se on kuitenkin täydellinen kirja mihin tahansa hetkeen, jona kaipaa jotakin sielua syvästi koskettavaa ja tietää omaavansa myös riittävästi hiljaista aikaa: sen askeleet ovat verkkaisia, pysähteleviä ja syvälle suuntaavia ja tahtovat, että niissä kuljetaan niiden tahtiin. Näissä askeleissa ei pidä kiirehtiä – ehkä siksi, etteivät ne katoa enempää. Kärsimys ja sen jälkeen koittava valo ansaitsevat aikaa ja hiljentymistä. Niin, nämä askeleet ovat vastapainoa juuri sille nykymaailman kiireiselle pinnallisuudelle, josta Björkman kirjoittaa:

Ihmisen tarve kokea itsensä täydellisen vapaaksi on luonut uudenlaisen ajattelutavan ja ihmistyypin. Tällainen kelluva ihminen, homo fluctuaris, on joko tahtoen tai tahtomattaan irti kaikesta klassisesta sivistyksestä sekä uskonnosta ja sen merkityksistä. Hän kelluu tiedon valtameressä tyytyväisenä, ajelehtien sattumanvaraisesti tuulten mukana. Hänen tietoisuuttaan hallitsevat populaarikulttuurin sisällöt ja arvot, erilaiset kaupalliset vertaisryhmät ja niin sanottu nopea tieto, joka päivittyy lähinnä internetistä ja lehtien sivuilta.

Kaikki mikä lipuu silmien editse on keskenään samanarvoista.

Ehkä toisinaan pelkään juuri sitä, että alan kellua. Ehkä juuri siksi pidän kirjallisuudesta kiinni rakastuneen itsepintaisella intohimolla. Ehkä ajattelen, että se – ja sen vuosisatainen historia – on se voima, joka antaa minun liikkua myös syvyyssuunnassa, nähdä edes kajastuksia siitä mikä ihminen ajan virrassa on. Ja ehkä olen oikeilla jäljillä, kulkemassa lohdullista valoa kohti.

Mutta Björkman, niin – hän katselee myös tauluja. On 1500-luvun alku ja hän astuu Mathias Grünewaldin askeleissa kohti Isenheimin kylää, jossa sijaitsevan luostarin kirkkoon tämän on määrä maalata alttaritaulu. Tässä kirkossa käy paljon ihmisiä, jotka ovat ”pyhään tuleen sairastuneita”: sairaat kärsivät kivusta, rakkuloista, poltteesta ja puistatuksista, kuolioista, raajojen kutistumisesta ja irtoamisesta. Grünewald kokee, että hänen on maalattava näille kirkkovieraille kärsimyksen koko kuva. Ja niin hän tekee. Tekee, koska haluaa vahvistaa kärsivän uskoa: hän maalaa ristiinnaulitsemisen koko kammottavan julmuuden ja sitä seuraavan kuoleman. Mutta hän maalaa myös pelastuksen: kun alttaritaulu on kiinni, se näyttää kärsimyksen, mutta kun se juhlapäivinä avataan keskiasentoonsa, kärsimyksen takaa paljastuu koko Jumalan pelastussuunnitelma ja elämän ihme – syntymä ja ylösnousemus. Eikä siinäkään kaikki. Alttaritaululla on vielä kolmaskin asento, jossa se on kokonaan auki, ja kun se kerran vuodessa asetetaan näin, katsojat näkevät vielä jotakin muuta – mm. kysymyksen siitä, missä olit, hyvä Jeesus, missä olit.

Björkmanin matkaa tähän huikeaan taideteokseen on mahdotonta tiivistää tähän – se on koettava itse, otettava askeleet hänen vierellään. Minä sanon vain, että koin tätä matkaa lukiessani hurmoksellista hämmennystä siitä, miten syvästi taideteosta voi lukea ja kokea. Maailma, jonka löysin, on minulle aivan uusi: kuvataiteen huikea, kerroksellinen, merkitystentäyteinen maailma. Niin – minä ihailen kyllä myös kuvataiteiden vuosisataista historiaa, mutta myönnän, etteivät maalaukset ole koskaan auenneet minulle likimainkaan näin. Olen katsonut taideteoksia ja nauttinut niistä, mutta minun katseeni on ollut aivan liian kevyt. Nyt huomaan ihmetteleväni, mitä kaikkea myös maalaus voikaan kantaa ja kertoa. Kysyväni, voiko tällaisen taiteen äärellä tuntea muuta kuin ihanaa, ihmeellistä nöyryyttä ja toivoa, että maailma mahdollistaa aidon, oikean taiteen tekemisen myös tänään ja tulevaisuudessa – kaikissa sen kiehtovissa lajeissa. Sillä

Taiteen tehtävä on kuohkeuttaa sielujamme ja

auttaa meitä kantamaan ristejämme.

Ja se on arvo, jonka suuruus ei ole aivan vähäinen.

 Ei, se on ihmisen elämän ja olemassaolon kokoinen.

Grünewaldin monikerroksisen teoksen jälkeen Björkman matkaa maisemiin ja niin – minäkin pysähdyn miettimään mitä jääkään mieleemme niistä tuhansista maisemista, joita elämämme aikana katselemme ja sitä kuinka joskus vaelluksillamme tapahtuu, että maisema tai jokin maisemassa todella pysäyttää meidät.

Sitäkin, kuinka

koko loppuelämämme etsimme kadotettua yhteyttä

ja kuinka joskus tuntuu myös siltä

aivan kuin aika tekisi virheen.

Björkman pohtii lapsuuden maisemia, niitä jotka elävät meissä hienosyisinä kerrostumina ja upottavat meidät tulvan lailla, kun ne purkautuvat tietoisuuteemme. Muistatko omasi, tavoitatko? Minä olen siellä, mummolan sinivetisessä järvessä, sen pinnalla kimmeltävässä auringossa ja jalkapohjan alla tuntuvissa kivissä. Ja Björkman, hän on lakeuksilla:

Mutta nyt minua kummastuttaa tuo pieni poika lakeuden laidalla. Varpaat lämpimässä mullassa. Mitä hän mietti? Mitä hän odotti? Tekisi mieli kumartua pojan puoleen. Katsoa silmiin ja puhutella. Kertoisin, että hänessä elää ikuinen kaipuu: lapsuudessa vanhuuteen, vanhuudessa lapsuuteen. Ja että tuo kaipaus kasvaisi, kunnes se muuttuisi tuoksi maisemaksi.

Ehkä ihmisen elämä on juuri sitä, lakkaamatonta kaipuuta. Ikävää, joka ei voi loppua. Tarinoita, joita mieleen kertyneet maisemat kantavat ja joita toivoo vielä saavansa löytää.

Ja niin, kun etenen kohtaan, jossa Björkman viivähtää hetkisen aisteissa, siinä kuinka ne ovat parhaimmillaan ovia kauneuteen ja valoon, mutta kuinka niitä on suojeltava, sillä niiden avulla me myös turmellumme ja tuhoudumme, minun täytyy taas ajatella omia ajatuksiani. Sitä kuinka myös minusta aistit ovat juuri sitä – ovia kauneuteen ja valoon. Mutta kyllä, ehkä ymmärrän myös tämän:

Ja kun aistimme ovat turtuneet lopullisesti, alamme halveksia herkkyyttä ja pitää itseämme sen tähden älykkäinä. Tämä on tyypillinen ilmiö ajallemme, joka pitää herkkyyden kauneinta ilmentymää – uskoa Jumalaan – epä-älyllisenä. Valitettavasti herkkyyden halveksunta on levinnyt lähes kaikkiin kulttuurimme muotoihin. Vain harvat kertovat maisemaan kätketystä Jumalasta. Valosta ja tuulen henkäyksistä. Puista ja sateesta. Ani harvat haluavat. Vielä harvemmat uskovat.

Ja voi, haluaisin jälleen lukea niin paljon: sanojen nälkä on loputon. Björkman puhuu teoksessaan mm. Dostojevskista, T. S. Eliotista ja Antti Hyrystä jonka havainnot luonnosta ja ihmisestä ovat puhtaita ja tarkkoja ja jonka maisemat ovat kaikki Jumalan kamareita. Päätän kuitenkin hengittää rauhallisesti pitkiä, hitaita ilmavirtoja. Ajatella, että minä en koskaan ehdi kaikkeen mutta se ei haittaa, koska kaikki se taide jonka äärelle ennätän, kantaa aina mukanaan myös itseään enemmän: ihmiskunnan yhteistä muistia, vuosisataista ja -tuhantista kokemusta ihmisenä olemisesta. Minä, pieni ihminen, olen vain yksi kokeva olento ajan ihmeellisessä virrassa ja kerään itseeni sen pisaroita omaan hiljaiseen tahtiini. Se riittää.

 

Ja lopuksi, niin, lopuksi on unelma valosta. Se, että

On parempi mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa. Muistijälkemme sisältävät menneitten sivistystasojen jäänteitä ja ajattomia epäpersoonallisia aineksia, joihin pääsemme käsiksi ainoastaan uskonnon, taiteen ja luonnon kautta. Näin käy siksi, että tietoisuus, joka on usein luovan ajattelun este, rakoilee ainoastaan mainittujen henkisten elementtien vaikutuspiirissä. Noista halkeamista virtaa sisäämme valo, joka kantaa ihmisyytemme historiaa, mutta ennen kaikkea tuo valo tuo mukanaan armon ja on itsessään sen ilmentymä.

On myös huomautus siitä, että ihmisen tehtävä on oivaltaa olevansa myös traaginen olento, jota ei ole luotu ainoastaan onneen. Ja niin – juuri siksi taiteen tehtävänä on kantaa myös surua ja kärsimystä: Björkman kertoo Andrei Tarkovskyn sanoneen, että taide valmistaa meitä myös kuolemaan. Minä pysähdyn myös tämän ajatuksen äärelle ja ymmärrän äkkiä ehkä paljon, aiempaa kirkkaammin.

Ja kun Björkman kirjoittaa vielä tämän:

Tiedän, että taiteessa elävä valo on vain heijastusta Jumalan valosta, ja välillä se on ainoa toivoni.

minä ajattelen, että niin se on –

että taiteen kohtaaminen on juuri sitä, sekä valoa että toivoa.


Toivotan tämän teoksen myötä toiseen pääsiäispäivään
ja kaikkiin sitä seuraaviin päiviin
paljon hyvää ja kaunista.

********************

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. 176 s. Kirjapaja 2011.

********************

Kirja, jonka luin, on kirjaston. Oma kirjani on vasta matkalla luokseni, sillä olin hieman liian hidas. Halusin kuitenkin lukea tämän juuri nyt, pääsiäisen päivinä, ja olen onnellinen siitä että saatoin niin tehdä. Kiitos kirjastolle! Onni on sekin, että näinä hiljaisina hetkinä myös tämän lukukokemuksen purkamiselle oli aikaa: tunsin valtavaa tarvetta etsiä teoksen herättämiä ajatuksia kirjoittamalla. Ajatukseni eivät kuitenkaan ole likimainkaan valmiita. Eivät ne koskaan ole.

PS. Kadonneissa askeleissa on hiljattain kulkenut myös ihana Kaisa Reetta, ja viime pääsiäisenä niissä matkasi Björkman-hengettäremme Sara. Näinä päivänä näissä askeleissa on astellut myös ihana Lumiomenan kaimani, joka hiljattain luki myös Björkmanin Välähdyksiä peilissä. Blogimaailmassa puhaltavat ihanat Björkman-tuulet ♥