Niina Hakalahti: Lumilinna (2016)

Kuka minä oikein olen ja mitä minun pitää nyt tehdä, 
ne ovat kysymykset, joihin en tiedä vastausta.

Niina Hakalahti, ”tamperelainen kirjailija ja kirjallisuuden sekatyönainen”, valloitti minut kertojanlahjoillaan jo vuosia sitten. Kun aikoinaan ensi kerran löysin hänen teoksensa, elin lukijana sellaista aikaa, jona kaipasin ennen kaikkea jonkinlaista keveän ja syvän syleilyä: en mitään liian raskasta, mutta en myöskään mitään liian köykäistä. Hakalahden teokset, Hengenahdistusta (2004), Uimataito (2008) ja Aavasaksa (2010) vastasivat tähän lukutarpeeseeni täydellisesti, ja olen niiden lukemisesta asti alati ihaillut sitä, miten hän osaakin kirjoittaa niin taitavasti, ihan oikeasti keveästi ja syvästi samaan aikaan, siten että teksti on jotenkin niin vaivatonta vaikka elämä aina ei. Viimeisin, Sydänystävä (2014), ei minua samalla tavalla sykähdyttänyt, mutta näin jälkikäteen ajatellen luulen, että hienoinen vastahankani johtui ennen kaikkea senhetkisistä lukutuulistani ja siitä mitä olin juuri sitä ennen lukenut, siis ihan vain siitä, että aina lukuhetki ei vain ole se oikea.

Nyt, Lumilinnaa (2016) lukiessani, nautin jälleen kerran suuresti Hakalahden tarinankertojan taidoista, ehkä kuitenkin myös vähän eri tavalla kuin ennen. Jotenkin syvemmissä vesissä tässä ollaan, ja keveän ja syvän liitto tuntuu siksi nyt jotenkin väärältä ilmaisulta, jonka tilalle en oikein löydä oikeaa. Meret ja aallot vyöryvät ja suuret kysymykset niiden alla.

Ja kyllä, jälleen nautin myös Hakalahden lempeästä ihmiskuvauksesta – siitä, miten ihmiset ovat ehkä aina ja väistämättäkin vähän repaleita, mutta sellaisina myös niin kovin ymmärrettäviä, inhimillisiä. Tälläkin kertaa Hakalahden tarina on myös hyvin elämänmakuinen ja -tuntuinen: Lumilinna kertoo elämästä elämänä, sen kaikessa kipeydessä ja samalla hieman kauneudessakin. Eivätkä tarinassa kasvavat kysymykset oikeimmasta mahdollisesta tavasta elää ja toimia ole tälläkään kertaa yksinkertaisia vastauksista puhumattakaan. Tulee taas mieleen se Aavasaksan Seppokin, joka vähän ylikiltissä kärjistyneisyydessäänkin kertoo meille ehkä myös jotakin hyvin olennaista onnesta ja hyvästä elämästä. 

 

Niin, Lumilinna on kertomus Samista. Ja vähän Veerastakin. Ja ehkä muutamasta muustakin. Mutta ennen kaikkea Samista. Samista ja siitä kuka Sami on. Ja tämän kertomuksensa kehyksissä se kysyy ennen kaikkea sitä, onko ihmisellä oikeus kertoa itsestään sellaista tarinaa kuin itse haluaa ja jos on, niin mitä siitä ihmiselle ehkä seuraa. Samalla se myös muistuttaa, että jokaisella meistä on ne omat salaisuutensa ja maatuska-kerroksensa, monta elämää päällekkäin, osa piilossa toisten alla.

Onko ihmisen identiteetti ylipäätään totta vai sepitettä? Siinäpä kysymys, jota muun muassa monet tutkijat ja taiteilijat monilla erilaisilla aloilla ovat moneen kertaan pyöritelleet ja yhä pyörittelevät. Ja kysymys, jota ehkä myös moni meistä ylipäätäänkin tahollaan miettii. Sen ehkä tiedämme, kukin kohdallamme, että jokainen meistä rakentaa identiteettiään omalla tavallaan: pukeudumme tietyllä tavalla, puhumme tietyllä tavalla, kerromme itsestämme tietynlaisia asioita, tietynlaista kertomusta, pyrimme samaistumaan johonkin ja erkanemaan jostakin. Joskus sitä miettiikin, että tämä maailma on kaiken kaikkiaan melkoinen identiteettipelien kenttä, ja niin, sen tämäkin teos osaltaan oivallisesti osoittaa. Mitä kaikkea haluammekaan itsestämme toisaalta peittää ja toisaalta totena kertoa?

Syviä kysymyksiä siis. Ja samalla Hakalahden tarina pitää otteessaan niin, että ainakaan minä en malttanut laskea kirjaa käsistäni... Mutta niin, vaikka kunnon yöunet ovatkin aina kultaa, hyvä kirja lienee yksi parhaista syistä niistä välillä vähän joustaa.

Ja vielä tämä: pidän suuresti myös siitä miten Hakalahti lopettaa tarinansa. Mutta eipä siitä nyt sen enempää.
 

*****

Niina Hakalahti: Lumilinna. Romaani, 223 s. Karisto, 2016. Suosittelen lukijoille, jotka lukevat mielellään vaivatonta mutta suuria kysymyksiä sisältävää kirjallisuutta.

Niina Hakalahti: Sydänystävä (2014)

Niina Hakalahden Sydänystävä (2014) oli sekin yksi kovasti odottamistani syksyn uutuuksista – niitä, jotka kiirehdin varaamaan kirjastosta ensi tilassa. Olen lukenut kaikki Hakalahden aikaisemmat romaanit – Hengenahdistuksen (2004), Uimataidon (2008) ja Aavasaksan (2010) – ja jokaisen kohdalla olen aidosti ihaillut hänen taitoaan kirjoittaa samaan aikaan sekä mukavan kepeästi että ihanan syvällisesti: Hakalahden ”kepeys” on sellaista sanojen vaivatonta soljuvuutta ja konstailemattomuutta, joka kuitenkin samalla kantaa mukanaan myös tarinan syvää ja ajatuksekasta täyteläisyyttä.

 

Kiitos kirjastolle!

Tämä teos, Sydänystävä, oli minulle kuitenkin yllättävän vaikea. Sen lukeminen eteni hyvin hitaasti, mutta tällä kertaa hitaus ei johtunut halusta viipyillä, vaan hankaluudesta asettua tarinan ja sen sanojen taajuudelle. Hakalahdelle uskollisena halusin kuitenkin lukea tämänkin hänen teoksensa loppuun, antaa tälle aikaani. Ajatella, mitä hän tahtoo sanoa. 

Sydänystävä on kertomus kahdesta naisesta, Minnasta ja Kaisasta, jotka ovat olleet sydänystäviä lapsesta asti. Naiset ovat kasvaneet toisiinsa kiinni, kulkeneet läpi elämänsä Kahden Tytön Kerhossa. Nyt he ovat molemmat äidinkielenopettajia ja vaimoja, ja heillä on yläasteikäiset pojat, joista toinen syntyi torstaina ja toinen sunnuntaina – Kaisan poika Eetu muutamaa päivää ennen Minnan Leeviä, vaikka lasketut ajat olivatkin toisinpäin. Myös mielipiteet ovat aina pyrkineet kulkemaan samaan tahtiin: lapsena ei tykätty kouluruuasta, ja aikuisina hiihdetään vain puusuksilla. ”Näin me, kaisajaminna, minnajakaisa, kaksi lapsuudenystävää ja äidinkielenopettajaa, sulkeuduimme omaan maailmaamme---” Yhteinen tahti kuitenkin rakoilee, koska Kaisa tuntuu aina ehtivän edelle.

Ja pinnan alla kuohuu, kaiketi molemmin puolin. Sydänystävyys ei olekaan vain onnea, vaan se on myös särkyä ja ahdistusta. Kateutta ja päsmäröintiä, halua mitätöidä toisen itseys tai varastaa se toiselta pois, itselle. Epärehellisyyttä, itsensä peittelemistä. Siis todella tuskallista ja raadollista, kuin ei ystävyyttä ensinkään. Miksi näin? Miksi ystävyys on tällaista? Siksikö, että ”ystävyydessä tärkeää on juuri intensiteetin säätely”, mutta juuri sen kohdalla on menty mönkään – intensiteetti on ollut aivan liian vahva, tukahduttava?

Kyllä, tämäkin teos on syvä: se sisältää runsaasti tärkeitä ajatuksia ja elämän kipupisteitä. Hakalahti on kirjoittanut Sydänystäväänsä paitsi ystävyyttä, myös parisuhdetta, vanhemmuutta ja vanhenevan äidin tyttärenä olemista – juuri sitä aikuisen naisen vaateliasta elämää, joka välillä on aivan liian ruuhkaista ja rosoista. Minnalla ei tosiaankaan ole helppoa: sydänystävä on vaiva ja vastus, mies melkeinpä samaten, poikakin vähän hankala. Ja niin, äitikin dementoituu. Tarinaan mahtuu jälleen myös hienoja oivalluksia ja kiteytyksiä, viisaita havaintoja naisen elämästä. Kuten vaikkapa tämä: ”Miten vähän sitä tiesikään toisten ihmisten taakoista.” Omat taakat niskassaan on toisinaan (vai usein?) vaikea nähdä myös ne toisten hartioita painavat lastit.

Mutkattomaan kerrontaan kietaistuja syviä ajatuksia siis jälleen kerran, juuri sitä mistä olen Hakalahden teoksissa aina niin pitänyt. Miksi tämä lukukokemus sitten oli tällainen, hankala ja vähän vastahankainen? En oikein tiedä. Lukiessani mietin, mitä on tapahtunut: Olenko minä muuttunut vai kirjoittaja? Vai molemmat? En osaa sanoa, onko Hakalahden kerronta tässä jotenkin toisenlaista kuin hänen aikaisemmissa teoksissaan – niiden lukemisesta on jo liiaksi aikaa, että voisin niitä tässä hetkessä tällä tavoin verraten tarkastella.

Saattaa olla, että hetki tämän lukemiseen oli vain väärä. Olen lukenut viime aikoina toisenlaisia kirjoja, enimmäkseen vanhoja ja/tai lyyrisiä. Arkinen mutkattomuus ei puhutellut juuri nyt, ei vaikka se olikin monien hyvien ajatusten täyteistä. Tällaistakin lukeminen toisinaan on: hieman vääriä hetkiä. Olen silti iloinen tästä teoksesta. En olisi lukenut tätä loppuun, ellei tämä olisi ollut minulle lukemisen arvoinen.

En myöskään sano, etten pitänyt tästä – ei sekään olisi totta. Lukeminen oli vain juuri nyt jotenkin vaivalloista: en värähdellyt samaan tahtiin Hakalahden sanojen kanssa. Mutta niin, eiväthän sydänystävätkään aina toisiaan ymmärrä, kuinka sitten kirjoittajat ja lukijat. Aina ei kohdata, mutta onneksi asioita voi puida ja pyöritellä. Sitä paitsi: lukukokemus voi olla hyvinkin antoisa myös silloin, kun se ei ole silkkaa hurmiota. Niin ehkä nytkin.

Luulen, että pulmakohtani oli tässä ennen kaikkea se, etten löytänyt teoksesta ketään, johon olisin todella voinut samaistua tai jonka roolia olisin voinut lukiessani leikisti esittää. En osannut samaistua Minnaan enkä Kaisaan, en edes sivuhenkilöihin. Tunsin olevani eksyksissä, haparoivani turhaan kohti jotakuta, jonka asemaan saisin itseni asettaa. Kärjistykset tuntuivat liian vahvoilta, ja vaikka niissä varmasti onkin vahvojen totuuksien perusta, ne tekivät henkilöistä minulle jotenkin etäisiä. Minnan elämässä oli kurjuutta jo liiaksikin, ja Kaisa oli kerta kaikkiaan kamala. Olen onnellinen, että minulla on sydänystäviä, joiden kanssa ei ole aivan näin vaikeaa, eipä ehkä vaikeaa ollenkaan. Hei vain teille rakkaat, jos satutte olemaan lukuetäisyydellä <3

Suosikkihahmoni kaiken keskellä oli ehkä itseään etsivä murrosikäinen Leevi. Hänessä oli nuoruuden tuskaa ja ristiriitaa, ja sellaisena myös jotakin hyvin totta ja aitoa. Ranteeseen tatuoidussa rauhanmerkissä ja anarkistiasenteessa on jotakin aika söpöä. Ikisuosikkini Hakalahden henkilöistä on silti edelleen Aavasaksan pieneen elämäänsä tyytyväinen Seppo.

********************

Niina Hakalahti: Sydänystävä. Romaani, 224 s. Karisto 2014.