Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei...

Sain keväällä valmiiksi kaksi käsikirjoitusta, romaanikäsikirjoituksen ja lastenkirjakäsikirjoituksen. Tai ehkä ne olivat olleet melko valmiita jo hyvän aikaa, keväällä vain olin sitten valmis päästämään myös irti. 

Ikävä kyllä se ei sovellu julkaisuohjelmaamme.

Lähetin molemmat käsikirjoitukseni maailmalle, siinä keväällä ja alkukesästä, noin puoleenkymmeneen kustantamoon kummankin. Osittain kustantamot olivat samoja, osittain eri. Koetin valita niin, että voisin kuvitella kustantamoiden julkaisevan sellaista, mitä olen kirjoittanut. Mutu-tuntumaakin toki, väistämättä, eikä se välttämättä aina toimi.

Valitettavasti joudumme toteamaan, ettemme kuitenkaan voi sisällyttää sitä kustannusohjelmaamme.

Nyt, lokakuun puolivälissä, suurin osa kustantamoista on jo vastannut. Osa vastauksista tuli hyvinkin nopeasti, noin kuukauden jälkeen. Yksikään vastaus ei sentään tullut parin päivän päästä, kuten viime kierroksella muutama vuosi sitten. Rohkenen ajatella, että käsikirjoituksiini on vastauksen nyt lähettäneissä kustantamoissa sentään tutustuttu, jollakin tavalla ainakin. Osa vastauksista on puolestaan tullut aivan hiljattain, viimeisin tällä viikolla. Ja osa on siis vielä tulematta.

Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei sovi tällä hetkellä ohjelmaamme.

Koska olen hieman hidas sekä saamaan valmiiksi että päästämään irti, nämäkin käsikirjoitukseni ovat kulkeneet mukanani aika kauan. Niiden rinnalla on versonut myös uutta, mutta aina vaan olen palannut myös näihin. Ehkä ihan jo siksi, että nämä käsikirjoitukset ovat molemmat olleet minulle rakkaita, mutta myös siksi, että olen uskonut niihin ja edelleen siihen, mitä niistä voisi ehkä tulla.

On aika jännää tunnustella tunteitaan hylkäyskirjeiden edessä. Sitä voisi ajatella, että en osaa. Voisi hävettää. Turhauttaa. Tuntua siltä, että koko ajatus minusta ja kirjoittamisesta on haihattelua. Mutta minusta ei nyt tunnu siltä ollenkaan. Joskus kyllä tuntuu, ja ihan siis noin niin kuin ylipäätään, mutta ei juuri nyt. En tiedä pitäisikö tuntua, mutta ei tunnu. Voi tietysti olla, etten osaa, en ainakaan oikealla tavalla, ja että haihattelen vaan. Mutta se ei muuta sitä, että kirjoittaminen on minussa, minua. Siksi se ei voi olla kokonaan haihattelua. Toive kustannussopimuksesta voi sitä olla, mutta ei itse kirjoittaminen.

Edellisellä kerralla, silloin kun olin ensimmäistä kertaa lähettänyt käsikirjoitukseni maailmalle ja hylkäyskirjeitä alkoi tulla, minua kyllä myös vähän hävetti. Ajattelin, että mitä oikein kuvittelin. Että olin suuruudenhullu ja luulin itsestäni liikoja. Ehkä sitä sitten ajan mittaan oppii ajattelemaan toisin. Esimerkiksi siten, että kyse on ennen kaikkea oikeutetusta yrittämisestä. Siitä, että omiin sanoihinsa saa ihan oikeasti sen verran luottaa, että antaa itsensä antaa niille mahdollisuuden. Ja että jos käsikirjoitus ei sitten tulekaan valituksi yhtenä tuhannesta, se ei vielä välttämättä kerro mitään siitä, osaako vaiko ei. Tai siitä, mitä siitä omasta käsikirjoituksesta voisi tulla, jos se sen mahdollisuuden saisi. Eihän yksikään käsikirjoitus liene sellaisenaan valmis. Tai ehkä joku onkin, mutta luultavasti hyvin harva.

Emme valitettavasti ole voineet hyväksyä lähettämäänne käsikirjoitusta kustannusohjelmaamme.

No, vielä on jokunen kustantamo, joka ei ole vastannut. Molemmilla käsikirjoituksilla on vielä mahdollisuus. Ei tosin ole varmaa, vastaavatko kaikki kustantamot ollenkaan. Aina vastauksia ei tule. Mutta ainakin jonkin aikaa kaikki on silti vielä mahdollista, ja annan itseni ajatella niin, että joskus tarvitaan vain yksi kyllä. Vaikka niin, olisihan se kaksikin kyllää tietysti hyvä, kun on kaksi kirjoitustakin. No, en valittaisi siitä yhdestäkään. Hyppisin ilosta.

Ikävä kyllä on todettava, että emme voi tarjoutua sitä julkaisemaan.

Entä jos kustannussopimusta ei tule, nytkään? No, sitten sitä ei tule. Harkitsen, ehkä, mitä sitten näille käsikirjoituksille teen. Annanko niiden unohtua pöytälaatikkoon. Annanko niistä kasvaa jotakin muuta. Poiminko niistä jotakin johonkin toisaalle. Koetanko vielä valita toisia kustantamoita. Tai kokeilenko ehkä omakustannetta, vaikka markkinointi ei ole ollenkaan se minun juttuni. Olisihan se nyt kuitenkin kiva, että kirjaseni löytäisi edes jokusen lukijan. No, ainakin voisin sitten kaupitella muutaman kappaleen läheisilleni. Tai lahjoittaa. Ja saisinpa sitten kirjoitukseni ihan oikeissa kansissa omaan hyllyyni, sellaisena ihan oikean kirjan näköisenä. Riittäisikö se sitten? Tai toisaalta: onko se sitten ylipäätään se juttu, se että kirjoitukseni on kirjan näköinen? Olisiko se silloin erilainen kuin nippuna paperia? Jotenkin enemmän, oikeampi? Ehkä, mutta en silti millään lakkaa uskomasta myös siihen, että tärkeää on myös kirjoittaminen itsessään, riippumatta siitä mihin se ulkoisesti johtaa vai johtaako.

Ja kyllä, koko ajan kirjoitan myös uutta. Omaan, ehkä hieman hitaaseen tahtiini. Aikanaan, kun olen taas saanut jotakin valmiiksi ja olen lopulta myös valmis päästämään irti (niin, ne saattavat tosiaan olla kaksi eri asiaa), lähetän maailmalle ne uudetkin kirjoitukseni. Tuuleehan siellä, kyllä, ja välillä sattuu siipeen, mutta miten oppii lentämään, jos ei opettele?

Ja sitä paitsi:

Se ei valitettavasti valikoitunut kustannusohjelmaamme sen ilmeisistä ansioista huolimatta.

Niin – jos yksikin kustantamo sanoo näin, saa ehkä ajatella, ihan vähän, että on se sopimus sittenkin mahdollinen, vielä joskus. Jos ei juuri tämän käsikirjoituksen kohdalla tai sen toisen, niin ehkä vielä jonkun. Ja niin: miten paljon muutamalla pienellä sanalla, joiden kirjoittamiseen (tai sanomiseen, miten milloinkin) menee vain hetki aikaa, voikaan toiselle antaa. Minä annan ehkä itseni uskoa, että olen osannut ainakin jotakin. Ja kiitän mielessäni häntä, joka ehti nämä sanat minulle antaa.

Ajatus kustannussopimuksesta tuskin riittäisi kirjoittamiseni motivaatioksi yksin. Kirjoittamisen on oltava ennen kaikkea sisäisesti tärkeää, omaa. Ja niin sen varmasti kokee moni muukin. Mutta kyllä, ajatus siitä, että tekstin lähettää aikanaan maailmalle, siipiään kokeilemaan, tuo kirjoittamiseen yhden tärkeän tason, mahdollisuuden, lisää. Ja ei, en minä ollenkaan valittaisi, jos käsikirjoitukseni vielä joskus saisi olla se yksi tuhannesta. Jos se saisi lentää, jos sen siivet kantaisivat.

Tällaisia tänään. Toivotan samalla hyvää syyslomaa kaikille syyslomaa viettäville ja tunnelmallisia, hämyisensuloisia syyshetkiä myös kaikille muille ♥