perjantai 13. lokakuuta 2017

Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei...







Sain keväällä valmiiksi kaksi käsikirjoitusta, romaanikäsikirjoituksen ja lastenkirjakäsikirjoituksen. Tai ehkä ne olivat olleet melko valmiita jo hyvän aikaa, keväällä vain olin sitten valmis päästämään myös irti. 

Ikävä kyllä se ei sovellu julkaisuohjelmaamme.

Lähetin molemmat käsikirjoitukseni maailmalle, siinä keväällä ja alkukesästä, noin puoleenkymmeneen kustantamoon kummankin. Osittain kustantamot olivat samoja, osittain eri. Koetin valita niin, että voisin kuvitella kustantamoiden julkaisevan sellaista, mitä olen kirjoittanut. Mutu-tuntumaakin toki, väistämättä, eikä se välttämättä aina toimi.

Valitettavasti joudumme toteamaan, ettemme kuitenkaan voi sisällyttää sitä kustannusohjelmaamme.

Nyt, lokakuun puolivälissä, suurin osa kustantamoista on jo vastannut. Osa vastauksista tuli hyvinkin nopeasti, noin kuukauden jälkeen. Yksikään vastaus ei sentään tullut parin päivän päästä, kuten viime kierroksella muutama vuosi sitten. Rohkenen ajatella, että käsikirjoituksiini on vastauksen nyt lähettäneissä kustantamoissa sentään tutustuttu, jollakin tavalla ainakin. Osa vastauksista on puolestaan tullut aivan hiljattain, viimeisin tällä viikolla. Ja osa on siis vielä tulematta.

Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei sovi tällä hetkellä ohjelmaamme.

Koska olen hieman hidas sekä saamaan valmiiksi että päästämään irti, nämäkin käsikirjoitukseni ovat kulkeneet mukanani aika kauan. Niiden rinnalla on versonut myös uutta, mutta aina vaan olen palannut myös näihin. Ehkä ihan jo siksi, että nämä käsikirjoitukset ovat molemmat olleet minulle rakkaita, mutta myös siksi, että olen uskonut niihin ja edelleen siihen, mitä niistä voisi ehkä tulla.

On aika jännää tunnustella tunteitaan hylkäyskirjeiden edessä. Sitä voisi ajatella, että en osaa. Voisi hävettää. Turhauttaa. Tuntua siltä, että koko ajatus minusta ja kirjoittamisesta on haihattelua. Mutta minusta ei nyt tunnu siltä ollenkaan. Joskus kyllä tuntuu, ja ihan siis noin niin kuin ylipäätään, mutta ei juuri nyt. En tiedä pitäisikö tuntua, mutta ei tunnu. Voi tietysti olla, etten osaa, en ainakaan oikealla tavalla, ja että haihattelen vaan. Mutta se ei muuta sitä, että kirjoittaminen on minussa, minua. Siksi se ei voi olla kokonaan haihattelua. Toive kustannussopimuksesta voi sitä olla, mutta ei itse kirjoittaminen.

Edellisellä kerralla, silloin kun olin ensimmäistä kertaa lähettänyt käsikirjoitukseni maailmalle ja hylkäyskirjeitä alkoi tulla, minua kyllä myös vähän hävetti. Ajattelin, että mitä oikein kuvittelin. Että olin suuruudenhullu ja luulin itsestäni liikoja. Ehkä sitä sitten ajan mittaan oppii ajattelemaan toisin. Esimerkiksi siten, että kyse on ennen kaikkea oikeutetusta yrittämisestä. Siitä, että omiin sanoihinsa saa ihan oikeasti sen verran luottaa, että antaa itsensä antaa niille mahdollisuuden. Ja että jos käsikirjoitus ei sitten tulekaan valituksi yhtenä tuhannesta, se ei vielä välttämättä kerro mitään siitä, osaako vaiko ei. Tai siitä, mitä siitä omasta käsikirjoituksesta voisi tulla, jos se sen mahdollisuuden saisi. Eihän yksikään käsikirjoitus liene sellaisenaan valmis. Tai ehkä joku onkin, mutta luultavasti hyvin harva.

Emme valitettavasti ole voineet hyväksyä lähettämäänne käsikirjoitusta kustannusohjelmaamme.

No, vielä on jokunen kustantamo, joka ei ole vastannut. Molemmilla käsikirjoituksilla on vielä mahdollisuus. Ei tosin ole varmaa, vastaavatko kaikki kustantamot ollenkaan. Aina vastauksia ei tule. Mutta ainakin jonkin aikaa kaikki on silti vielä mahdollista, ja annan itseni ajatella niin, että joskus tarvitaan vain yksi kyllä. Vaikka niin, olisihan se kaksikin kyllää tietysti hyvä, kun on kaksi kirjoitustakin. No, en valittaisi siitä yhdestäkään. Hyppisin ilosta.

Ikävä kyllä on todettava, että emme voi tarjoutua sitä julkaisemaan.

Entä jos kustannussopimusta ei tule, nytkään? No, sitten sitä ei tule. Harkitsen, ehkä, mitä sitten näille käsikirjoituksille teen. Annanko niiden unohtua pöytälaatikkoon. Annanko niistä kasvaa jotakin muuta. Poiminko niistä jotakin johonkin toisaalle. Koetanko vielä valita toisia kustantamoita. Tai kokeilenko ehkä omakustannetta, vaikka markkinointi ei ole ollenkaan se minun juttuni. Olisihan se nyt kuitenkin kiva, että kirjaseni löytäisi edes jokusen lukijan. No, ainakin voisin sitten kaupitella muutaman kappaleen läheisilleni. Tai lahjoittaa. Ja saisinpa sitten kirjoitukseni ihan oikeissa kansissa omaan hyllyyni, sellaisena ihan oikean kirjan näköisenä. Riittäisikö se sitten? Tai toisaalta: onko se sitten ylipäätään se juttu, se että kirjoitukseni on kirjan näköinen? Olisiko se silloin erilainen kuin nippuna paperia? Jotenkin enemmän, oikeampi? Ehkä, mutta en silti millään lakkaa uskomasta myös siihen, että tärkeää on myös kirjoittaminen itsessään, riippumatta siitä mihin se ulkoisesti johtaa vai johtaako.

Ja kyllä, koko ajan kirjoitan myös uutta. Omaan, ehkä hieman hitaaseen tahtiini. Aikanaan, kun olen taas saanut jotakin valmiiksi ja olen lopulta myös valmis päästämään irti (niin, ne saattavat tosiaan olla kaksi eri asiaa), lähetän maailmalle ne uudetkin kirjoitukseni. Tuuleehan siellä, kyllä, ja välillä sattuu siipeen, mutta miten oppii lentämään, jos ei opettele?

Ja sitä paitsi:

Se ei valitettavasti valikoitunut kustannusohjelmaamme sen ilmeisistä ansioista huolimatta.

Niin – jos yksikin kustantamo sanoo näin, saa ehkä ajatella, ihan vähän, että on se sopimus sittenkin mahdollinen, vielä joskus. Jos ei juuri tämän käsikirjoituksen kohdalla tai sen toisen, niin ehkä vielä jonkun. Ja niin: miten paljon muutamalla pienellä sanalla, joiden kirjoittamiseen (tai sanomiseen, miten milloinkin) menee vain hetki aikaa, voikaan toiselle antaa. Minä annan ehkä itseni uskoa, että olen osannut ainakin jotakin. Ja kiitän mielessäni häntä, joka ehti nämä sanat minulle antaa.

Ajatus kustannussopimuksesta tuskin riittäisi kirjoittamiseni motivaatioksi yksin. Kirjoittamisen on oltava ennen kaikkea sisäisesti tärkeää, omaa. Ja niin sen varmasti kokee moni muukin. Mutta kyllä, ajatus siitä, että tekstin lähettää aikanaan maailmalle, siipiään kokeilemaan, tuo kirjoittamiseen yhden tärkeän tason, mahdollisuuden, lisää. Ja ei, en minä ollenkaan valittaisi, jos käsikirjoitukseni vielä joskus saisi olla se yksi tuhannesta. Jos se saisi lentää, jos sen siivet kantaisivat.

Tällaisia tänään. Toivotan samalla hyvää syyslomaa kaikille syyslomaa viettäville ja tunnelmallisia, hämyisensuloisia syyshetkiä myös kaikille muille


10 kommenttia:

  1. Niin kuin tiedät olen joskus innoissani lähetellyt kustantamoihin kirjoituksiani ja olen kyllä ollut otettu, jos joku on lukenut ja vielä antanut jotain palautetta. Olin ehtinyt jo aloittaa kirjasarjan ja toinenkin kirja oli jo valmis, saa nauraa ;) Sitten ne jäivät muistitikuille tai vanhan tietokoneen uumeniin ja arvaa harmittaako nyt, että en julkaissut omakustannetta. Sellaisen työn tein ja sitten en voi enää lukea ja nauraaa, kun niistä tuli aika hauskoja.
    Ja moni ulkomainen omakustanteita julkaissut tai nettiin kirjoittanut on ponnahtanut kirjailijaksi sitä kautta.
    Moni suomalaisistakin kirjailijoista on siirtynyt kustantamaan itse kirjansa, koska kirjailijalle jää kirjasta tosi vähän tuloja ja pelkästään kirjailijana ei Suomessa elä kovin moni. Nettimainostaminen on varmaan nykyään suosituinta, Instagram jne.
    Reijo Mäki kertoi kirjailijauran alkuajoista, että suurin osa painetuista kirjoista meni lämmityslaitokselle ja saattoi olla, että kukaan ei tullut kuuntelemaan häntä kirjailijatapaamiseen. Pitkän työuran on tehnyt kuitenkin ja nykyisin menee paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, juu, tiedän :) Enkä naura yhtään, hymyilen :) Ja mitä, voi ei, ovatko ne nyt kokonaan kadonneet, eivät kai? Ajattelin ensin, että voisithan sinä julkaista sen omakustanteen nytkin, mutta jos niitä ei enää ole, niin voi surku. No, kirjoitat uutta, eikö niin ♥

      Tuo omakustantaminen on tosiaan nykyään ihan varteenotettava vaihtoehto. Pyörittelen sitä, pohdiskelen. Kyllä jotenkin siltä tuntuu, että ansaitsisivathan nuo kirjoitukset ainakin sen :) No, katsotaan...

      Kiitos Maille ♥

      Poista
  2. Blogisi lukijoilta saat kyllä runsaasti arvostusta pyrkimyksistäsi ja myötätuntoa vaikeuksista. Monet kerrat on tullut luettua julkaistujen kirjailijoiden ohdakkeisesta alkutaipaleesta. Kun on tarpeeksi intoa ja sisua, niin sitä ei sitten vaan luovuta. Sitkeyttä & tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos vahvistavista sanoistasi ♥ Ehkä sitä voi ajatella niinkin, että ohdakkeinen alkutaival on jonkinlainen koe? Että jos ei luovuta (ja oli nyt sitten mikä asia vaan), niin johonkin se väkisinkin lopulta johtaa? Ei välttämättä sinne minne ehkä ajatteli, mutta johonkin. Sunnuntaiaamun filosofiaa, mutta ehkä käyttökelpoista :) Kiitos paljon vielä, nappaan tuosta sitkeyttä ja tsemppiä matkaeväiksi ♥

      Poista
  3. Kässärihylsyistä; On kaksi tapaa: aseen voi pitää osat irrallaan säilöttynä kaapissaan, mutta kun ampuu, tulee hylsyjä ja ne on kerättävä.
    Lapset - ne henkisetkin - on lähetettävä maailmalle, joka joskus tylysti palauttaa ne kotiin. Ne ovat kuitenkin aina meidän omia lapsiamme. Jonain päivänä siivet kantavat ja ne saavat jäädä elämään omaa ainutkertaista elämäänsä.

    Ihailen ja kunnioitan rohkeuttasi sekä tapaasi käsitellä ja pohtia tilannetta. Sinulla on aivan erityinen taito ja kyky sekä kiehtova omapoljentoinen tapasi kirjoittaa, kutsua lukija mukaan sisälle tekstiisi, eikä se jätä kylmäksi.
    Tekemisiään ja yrittämisiään, kun siihen on resurssit ja palo, ei koskaan elämässään edes hylsyjä taskuissaan hypistellessään kadu - toisin kuin tekemättä jättämisiään. Löydä hyviä ratkaisuja:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, kiitos kauniista kommentistasi - tuli melkein kyyneleet silmiin, kun sen luin ♥ Kirjoittelen näitä pohdintoja ajatusteni ja tuntemusteni jäsentelemiseksi, mutta julkaisen näitä sitten myös siksi, että näissä saattaa olla jollekin toisellekin jotakin tunnistettavaa, samaistuttavaa. Tiedän, että esim. meissä kirjabloggaajissa on muitakin itsekin kirjoittavia ja/tai kirjoittamisesta haaveilevia.

      Ja juu, niin se on, lapset on lopulta vaan lähetettävä maailmalle. Siihen kai kaikki se vaaliminen lopulta tähtääkin - siihen, että lapsista (niistä kummankinlaisista) tulisi riittävän vahvoja maailman tuuliin. Ja kyllä, juuri niin: parempi yrittää kuin olla yrittämättä, jossittelun aiheita jää sitten vähemmän :) Tulkoon sitten vaikka niitä hylsyjä taskut täyteen, mutta onpahan tavoitellut ja tehnyt sitä mikä on tuntunut omalta ja tärkeältä.

      Lämmin kiitos sinulle vielä ♥

      Poista
  4. Tsemppiä Katja, usko itseesi! Älä luovuta! Aivan ilmeisesti osaat kirjoittaa. Kustantajat vain taitavat saada aika kauhean määrän käsikirjoituksia ja joutuvat karsimaan hyviäkin pois - näin olen käsittänyt. Mutta jos et luovuta, sinunkin aikasi voi vielä tulla! Se omakustanne on myös varteenotettava vaihtoehto.

    VastaaPoista
  5. Syksyn Lehti, lämmin kiitos kannustavasta kommentistasi ♥ Kustantajat tosiaan saavat kamalan määrän käsikirjoituksia ja varmasti paljon hyvää jää julkaisematta. Omista kirjoituksistani olen jäävi sanomaan objektiivisesti yhtään mitään, mutta noin yleisesti ottaen tiedän, että käsikirjoituksen laatu ei vielä ole tae kustannussopimuksesta. Tuo omakustantaminen on siksikin hyvä vaihtoehto monelle. Katsotaan nyt sitten mihin itse päädyn :) Kiitos vielä ja kauniita syyspäiviä ♥

    VastaaPoista
  6. Takkutukan tavoin ihailen (ja kiitän) rohkeuttasi jakaa kokemuksisi meidän lukijoiden kanssa! Hylsykirjeiden vastaanottaminen ja niiden laittaminen omiin mittasuhteisiinsa vaatii varmasti kovaa sisua. En itse ole koskaan lähettänyt tekstejäni mihinkään, joten kokemusta puuttuu tältäkin osin...

    Minä olen pohtinut viime aikoina juuri näitä kustantajien julkaisuohjelmia: mitä ne oikein ovat? Tuntuu siltä, että monessa isommassakin talossa pelätään riskinottoa, etsitään jotakin, jonka tiedetään etukäteen 'myyvän' parhaiten. Miten kirjallisuuden lopulta käy, ihan oikeasti.

    Omakustantaminen on minusta oiva vaihtoehto; harkitsisin sitä itsekin, jos joskus saisin jotakin ihan kunnolla 'valmiiksi'...

    <3 <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta ♥ Nämä kirjoittamiseen ja esimerkiksi juuri julkaisutoiveisiin liittyvät tuntemukset ja ajatukset ovat siitä mielenkiintoisia pyöriteltäviä, että ne ovat toisaalta hyvin yksityisiä, mutta toisaalta taas tuntuvat joskus myös jakamisen arvoisilta. Ehkä sitä ajattelee, että joku toinenkin tosiaan löytää näistä tarttumapintaa :)

      Minulla oli nyt romaanikäsikirjoitus maailmalla toista kertaa ja lastenkirja ensimmäistä. Todennäköisyys kustannussopimuksen saamiseen on ainakin tällä kierroksella hyvin pieni, luultavasti olematon (noin yksi kustantamo on vastaamatta). Ensimmäisellä kierroksella hylkäyskirjeiden kohtaaminen oli ehkä raskaampaa (hävetti, tuntui suuruudenhullulta jne.), mutta nyt se asettuu tosiaan ehkä enemmän mittasuhteisiinsa. Omille teksteilleen on väistämättä sokea, mutta sen tiedän, että eivät ne huonoja ole, vaikka niin, "myyntimenestyksiä" kylläkään ehkä eivät ;)

      Omakustannevaihtoehto houkuttelee kyllä yhä enemmän. Toisaalta en tiedä... Harkitsen...

      ♥ ♥ ♥

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!