torstai 19. maaliskuuta 2015

Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja


Sikseen hän sitten jättikin omat huolensa, ja katseli ylös siintävään korkeuteen, jossa taivaan kynttilät kirkkaasti paloivat. Ketkä onnelliset siellä mahtoivat olla niiden luona? Ja ketkä nykyisistä ihmisistä sinne pääsisivät? Tokkohan piioista yksikään? Mutta herrasväki varmaan kaikki. Tiettyähän se, ne kun olivat niin verrattoman paljon parempia täälläkin. (Novellista Lapsenpiika, 1887.)


Niin – miltähän olisi tuntunut, jos olisi sattunut olemaan 1800-luvun loppupuolen herrasväkeä, niitä verrattoman paljon parempia ihmisiä, ja lukemaan piikaansa taas läksytettyään Keski-Suomea, jossa Minna Canth (1844–1897) kirjoitti näitä viiltäviä ajatuksiaan. Millaista olisi ollut herätä vastentahtoisesti huomaamaan, että omassa yltäkylläisyydessä ja ylemmyydessä on ehkä sittenkin jotakin vikaa. Että oli tullut ehkä hyvinkin perusteettomasti asettaneeksi itsensä alempiaan paremmaksi, luulotellut että yhteiskunnallinen asema ja varakkuus kohottavat ihmisen toisten yli. Tiedä häntä, mutta toivoisin toki, että minua olisi vähintään hävettänyt – että olisin ymmärtänyt lukemani merkityksen. Huomautettakoon kuitenkin, että yhtä lailla – tai paljon todennäköisemmin – olisin itse saattanut olla juuri se parjattu pikkupiika, jolla ei ehkä olisi ollut edes lukutaitoa rauhallisesta lukuhetkestä puhumattakaan.




WSOY 1998, antikvariaattilöytö.
Kannen kuva: Maria Wiik, Ullakkokamarissa. 1889.


Canth-matkani, jonka viime vuonna lukemani uusi elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (2014) ihanasti innoitti taas aloittamaan, on luonnollisesti erittäin kesken: kaikki nämä matkani poukkoilevat ja harhailevat, mutta juuri siinä on toisaalta myös niiden viehätys. Nyt tahdoin lähestyvän merkkipäivän kunniaksi kuitenkin lukea pitkästä aikaa jotakin tältä suurelta realistiltamme, ja tämä kauniskantinen novellikokoelma Laulaja ja muita novelleja tuntui sopivan tähän hetkeen mitä parhaimmin. Kokoelma on koottu vuonna 1998 Anne Helttusen ja Tuula Uus-Halilan toimittamana, ja sen takakansi muistuttaa, että Canth kirjoitti näytelmiensä ohella myös lukuisia novelleja, joita ilmestyi sanoma- ja aikakauslehdissä koko hänen kirjailijanuransa ajan. Kokoelman novellit ovat vuosilta 1887–1895 ja ne ovat ilmestyneet mm. Uudessa Kuvalehdessä, Keski-Suomessa ja Valvojassa. Ja kyllä, niin kuin mielelleni taipuvaista on, se kurkottelee jälleen kohti kiehtovia kysymyksiä siitä, miltä aikalaislukijoista mahtoi näiden novellien äärellä tuntua. (Oi niin, toivoisinkin aikamatkailun mahdollisuutta ihan jo siitä (suuresta!) syystä, että pääsisin menneiden aikojen lukijoiden mieleen... Ajatella, jos olisi sellainen vempain joka aidosti mahdollistaisi maailman tarkastelemisen esim. 1800-luvun lopun ihmisen ajatuksista käsin – päästäisi mieleen! Vaan onhan sentään mielikuvitus. No niin, taas harhapolku. Pahoittelen.)

Koskettavin kokoelman kaikista hienoista novelleista on jo kirjoitukseni alkuun siteeraamani Lapsenpiika, joka kertoo kolmetoistavuotiaasta Emmi-piiasta. Emmin jalkoja kolottaa, ja hän miettii olisiko hän milloinkaan maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua tarpeeksi asti? Pienen Lilli-vauvan äiti toruu ja moittii ja kääntää kylkeään, sillä pienet piiat ovat koneita vaikka rouvat eivät. Kun yliväsyneelle piikapololle sattuu vahinko, jossa ei onneksi käy hullummin, tuohtunut mamma päättää heti hankkia lapselleen paremman hoitajan. Kun Emmi sitten joutuu lähtemään ja saa seuraavan pestinsä huonoon paikkaan, hän toteaa vain:


Mistä niitä parhaita paikkoja kaikille riittää. 
Muutamat saavat tyytyä huonompiin ja kiittää onneaan, etteivät mieron tielle joutuneet.


Sellainen on kolmetoistavuotiaan lapsenpiian, Emmin, elämänkäsitys.


Toinen erityisen hieno novelli on Ompelija (1894), joka on monikerroksinen kertomus rakkauden oikullisuudesta ja petollisuudesta, naisen sinisilmäisyydestä ja vaihtoehdottomuudesta, ihmisten sydämettömästä itsekkyydestä ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Rakkaus on hurjaa, kyllä: Koko maailma ikäänkuin hävisi kauvas pois, syvällä sielunpohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi häntä [Ailia] rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja pyysi häntä omakseen. Ja sitten – sitten! Niin – sitten kun Ossin huulet koskettivat hänen huuliaan – taivaan herra! Veri syöksi semmoisella vauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen paikkaan! Mutta entäs kun se taas toisena hetkenä kääntääkin katseensa pois: Martha, mikä onneton sattuma sinut toi tänne? Ajattelin vähitellen sinua valmistaa, ja nyt se tuli näin äkkiarvaamatta. Niin, Martha sopii kyllä uuden rakkauden tieltä hylätä, vaikka tämä sanookin että sinä tulet pian isäksi. Mies, Ossi, on rauhassa saanut käyttää hyväkseen köyhän ompelijattaren rakkautta ennen astumistaan avioon, mutta ompelijatar, Martha, joutuu yksin kantamaan paitsi menetyn rakkauden tuskan myös kaiken häpeän: Häpeä häntä odotti ja ihmisten tuomio, puute ja avuttomuus. Eikä yhtään ainoata ystävää, joka olisi säälinyt ja lohduttanut! Kyllä: novellissa kaikuu painava varoituksen sana siveyden vaalimisen puolesta, mutta myös kiivas kritiikki ajan yhteiskunnallisia epäkohtia ja kaksinaismoralismia vastaan. On totta, että Martha oli hetkellisen onnen tähden uhrannut tulevaisuutensa, koko elämänsä, mutta hänen erheensä ei suinkaan tee tyhjäksi sitä surullista vääryyttä, että hän lopulta laskeutuu Vedenemon pohjattomaan valtakuntaan, kun taas Ossi viettää pian kihlajaisia suloinen Aili-morsian rinnallaan, eikä Marthaa enää muisteta kuin salaperäisenä, kiehtovana tarinana naisesta jonka Vedenemo otti.

Näiden kahden taidonnäytteen rinnalla kokoelmassa on myös viisi muuta naiseutta ja naisen elämää hienosti tutkivaa novellia. Niminovellissa Laulaja (1895) kerrotaan Kirstistä, jonka elämä on jäänyt kodin seinien ja maailmalla menestyvän kasvattiveljen varjoon, ja novellissa ”Vanha piika” (1891) äänen saa Saara, joka ei kelpuuttanut ketään ja jäi siksi ilman ja yksin. Novellin Epäluulo (1891) Elli on puolestaan esimerkki hysteriaan taipuvaisesta naisesta, jonka mieli ei järkytyksen äärellä pysy kasassa – niin: realismille ominaiseen tapaan Canth tutki mielenkiinnolla naisen psyykettä ja antoi henkilöidensä välillä ajautua äärimmäisiinkin tekoihin. Elli epäilee aviomiestään rikoksesta (syystäkö vai syyttä, sen saa lukija ratkaista) ja ajautuu tuskissaan epätoivoon, joka ajaa hänetkin kuolemaan. Kuolemat ovat dramaattisia ratkaisuja, ehkä liiallisiakin, mutta ne kuvaavat osuvasti järkyttyneiden naisten henkistä epätasapainoa ja kipeästi koettua vaihtoehdottomuutta.

Novelli Eräs Puijolla käynti (1891) ei ole samalla tavalla lohduton kuin moni muu kokoelman novelleista, vaikka siinäkin tunteet vyöryilevät ja kyyneleet virtaavat. Tämän novellin keskiössä on kysymyksiä siitä, miten tärkeää on mukautua yleiseen mielipiteeseen ja edelleen siitä, mikä siinä lienee ollutkaan, että heitä tyttöjä niin kovalla pidettiin? On pöyristyttävää, että kaksi nuorta tyttöä menee yksinään Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola. (Kerrottakoon varmuuden vuoksi, että Puijo on jotakin niin kamalaa kuin Kuopion näköalapaikka: sinne nämä kuohuttavat seitsemäntoistavuotiaat tytöt rohkenivat siis metsien läpi kulkea...) Tämä poikkeama "yleisestä mielipiteestä" aiheuttaa ilon ja innostuksen sijasta lopulta suunnatonta surua ja häpeää, vaikka tytöt on vain nähty (ehkä jopa ilman kenkiä mutta silti: vain nähty).

Erityisen onnellisia eivät nämä(kään) Canthin naiskohtalot siis juuri ole. Kaksi kokoelman novelleista päättyy siihen, että päähenkilö hukuttautuu, ja voineeko pitää kovin onnellisena myöskään morsianta, jonka sulhanen on juuri ajanut entisen rakastajattarensa epätoivoiseen tekoonsa? Morsian ei tätä toki tiedä, mutta ehkäpä juuri se tekeekin tilanteesta niin traagisen. On kuolemaa, yksinäisyyttä, osattomuutta. Häpeää, hyväksikäyttöä, lohduttomuutta. Niin: Canthin sanoja ansaitsevat ennen kaikkea onnettomat naiset ja ihmisten itsekäs kovasydämisyys. Ja kyllä, kuten kokoelman esipuheen kirjoittanut Leena Kirstinä sanoo: Canthia kiinnostaa tyttöys ja naiseus. Hän tutkii naisena olemisen muotoja, mahdollisuuksia ja rajoituksia. Nykylukija voi kysyä itseltään, mitä muutoksia on tapahtunut sadassa vuodessa. Omasta puolestani en voi kuin suositella lukemaan Canthia, ensimmäisen kerran tai yhä uudestaan, ja kysymään kaiken muun ohella myös, tai erityisesti, juuri tuota: mikä onkaan muuttunut ja mikä ei – ja miksi?
 
Kokoelman päättää – lohdullisesti – muita toiveikkaampi novelli Kodista pois (1893), josta Canth kirjoitti myöhemmin myös näytelmäversion (Kotoa pois, 1895). Novellin nuori Fanny on oikeastaan ainoa kokoelman nainen, jonka edessä tulevaisuus aukeaa avarana ja toiveikkaana. Fannyssa on ihailtavaa rohkeutta olla täyttämättä ympäristön odotuksia: hän ei tahdo vaimoksi vaan opettajaksi ja seuraa valitsemaansa tietä vanhempiensa vastustuksesta huolimatta. Fanny on eräänlainen nykynaiseuden airut – neito, joka valitsee itse. Novelli – ja kokoelma – päättyy Fannyn toiveikkaaseen suuntautumiseen kohti tulevaa:


Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa 
kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus.

 
Ja ah, hyvä niin: olkoon tulevaisuus ollut Fannylle suotuisa ja myötätuulinen. Minun on näistä suloisen lempeistä tunnelmista huolimatta kuitenkin palattava vielä hetkeksi Lapsenpiian armottomaan tarkkanäköisyyteen. Samaa tarkkanäköisyyttä on toki myös muissa kokoelman novelleissa, kuten myös novellissa Kodista pois, jossa Canth ilkikurisesti piikittelee mm. ihmisten ulkokultaisuutta ja pintapuolisuutta. Mutta tässä vielä pienen Emmin mietteitä ja kysymyksiä: 


Kuule Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin pahoja, me piiat?
Etkö sinä tiedä? 
En.
 Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamulla tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.
 

Niin: Miltä olisikaan tuntunut olla se herrasväen rouva, joka olisi tämän novellin vuonna 1887 lukenut. Mitä olisi tullut sanottua niille naapuruston hienoille rouville, jotka olisivat tulleet aamupäiväkahville. Miltä olisi tuntunut kuulua niihin yleviin rouviin, jotka itse eivät milloinkaan erehtyneet. Ja niin, kuinka se – erehtyminen – olisi ollut mahdollistakaan, he kun olivat niin ylen viisaita ja niin paljon korkeammalla muita tavallisia ihmisiä. Olisiko tullut yhteisvoimin suutahdettua tähän tympeään Canthiin, joka jälleen kerran oli järkyttänyt kunnon kansalaisen mielenrauhaa, ja unohdettua sen jälkeen koko kirjoitus, keskityttyä pikkurillin oikeaan asentoon ja notkuvan kahvipöydän antimiin.

Entä miltä tuntuu olla alkaneen 2000-luvun lukija, joka huomaa että vaikka moni asia on nykymaailmassa paremmin kuin toistasataa vuotta sitten, ovat ne tietyiltä osin yhä tuskallisen samankaltaisia. Eriarvoisuus ei ole kadonnut maailmasta minnekään. Globaalissa mittakaavassa ihmisten eriarvoisuus on hirvittävää ja nykyään näyttää valitettavan todennäköiseltä, että myös omassa ”hyvinvointiyhteiskunnassamme” tapahtuu surullisia käänteitä, jotka johtavat yhteiskunnan yhä voimakkaampaan eriarvoistumiseen. Ehkä on niinkin, että olemme oman onnemme seppiä, mutta vain hyvinvoivassa yhteiskunnassa asuu hyvinvoivia ihmisiä, joilla on voimia takoa myös sitä onnea.

Tämä päivä, Minna Canthin päivä, ei suotta ole myös tasa-arvon päivä. Canth teki hienon ja tärkeän elämäntyön ohjatessaan aikansa ihmisiä huomaamaan yhteiskunnan kipeitä epäkohtia. Samalla, kun hänen teoksensa kantavat vahvasti omaa aikaansa, ne ovat monella tavalla myös murheellisen ajattomia: maailma ei ole tasa-arvoinen vieläkään, yli sata vuotta Canthin jälkeen. Minna Canthin kaltaisten rohkeiden kirjailijoiden tarve ei siis valitettavasti ole historiaa. Lepatelkoon hänen kunniakseen tänään kohotettu lippu ymmärrystä myös oman aikamme ihmisten mieliin ja innoittakoon hänen tuotantonsa yhä uusia kirjoittajia katsomaan elämää silmiin sielläkin, missä se ei näytä kauniilta. Maailma tarvitsee niitä, jotka uskaltavat kertoa.


Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!



6 kommenttia:

  1. Voi että Katja, tuo ajatuksesi aikamatkasta 1800-luvun lukijoiden mieleen. Kylläpä se sai mielikuvituksen täälläkin hyrräämään. Olisipa mainiota, jos tuollainen aikamatkustus olisi mahdollista. Itse luin juuri Salakarin ja haluaisinpa tietää, minkälaisin ajatuksin aikalaislukijat miettivät Alman tarinaa.

    Ihanaa Minna Canthin päivää sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Omppu ja ah, eikö vain ole kiehtova ajatus että saisi kurkistaa esim. juuri 1800-luvun lukijoiden mieleen, ihan oikeasti! Nytkin voimme tietysti arvailla ja kuvitella, mutta ei se ole ihan sama...

      Kävinkin jo aamutuimaan pika-pikaisesti vilkaisemassa tuota Salakari-kirjoitustasi - oli pakko jo kurkistaa, vaikka olikin heti riennettävä muihin puuhiin. Kohta palaan takaisin :) Ihanaa Minna Canthin päivää myös sinulle! Minnassa on voimaa <3


      Poista
  2. Minäkin olen samaa mieltä aikamatkustuksen ja entisajan lukijoiden ajatusten kanssa! Minna Canth oli rohkea, koska kirjoitti yhteiskunnasta noin suoraan. Ei edes ironisesti, kuten Jane Austen.
    Hyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivää sinullekin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Pearl Clover! Aikamatkustus olisi todella, todella kiehtovaa, mutta onneksi meillä on - sitä odotellessa - ainakin vanhat kirjat <3

      Ja kyllä, Minna Canth oli erittäin rohkea! Hän ansaitsee liputuspäivänsä!

      Poista
  3. Tiesin, etttä kun tulen blogiisi, saan aimo tujauksen jotain ihanaa taas :) Tämä postaus on ihana päätös tälle tasa-arvon päivälle, Minnan päivälle!

    Minna tunsi naisen sydämen ja sielun.. Sen aistii näistäkin novelleista!

    Ihanaista Minnan päivän iltapuhdetta sinulle, Katja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi Kaisa Reetta! Minna oli kiehtova, kiehtova nainen - juurikin "herkkä, hellä, hehkuvainen" niin kuin J. H. Erkko runoili.

      Lempeää Minnan päivän iltaa sinullekin <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!