Helmivaloa!

Ulkona on valoa. Minun mielessäni on. Juuri nyt tuntuu etäiseltä, että olen niin usein murehtinut valon paluuta, sitä kuinka vaativaa se on. Talviuni on usein tuntunut loppuvan liian aikaisin ja valo tahtovan jotakin liikaa, vetävän ihmisen irti itsestään ja pesästään. Nyt huomaan kuitenkin ajattelevani, että vaativa on ehkä vain ihminen itse. Että valo ei vaadi mitään, vaan ainoastaan ihminen. Jos pintojen tahrat kirkastuvatkin, ne voi kohdata elämän jälkinä, pyyhkiä pois sitten kun jaksaa tai antaa olla. Valo vain antaa eikä vaadi, se tulee ja kutittelee silmäripsiä, puhaltelee kirkastuvia ajatuksia. Ja kyllä, kun on läpi syksyn ja talven saanut tuuditella itseään hämärän lempeässä kehdossa, on sittenkin ehkä jo ihanaa avata silmät. Niin, juuri tätä on vuodenkierron riemu: sitä, että se kiertää. 

Ja minä olen hereillä ainakin juuri nyt. Saattaa olla, että menen vielä hetkeksi nukkumaan, mutta nyt, juuri nyt, minä katselen tätä valoisaa maailmaa, sinisen taivaan ja valkeiden hankien ihanaa hohdetta. Ajattelen, että ne saavat maailman hehkumaan.

Pöydälläni ovat vuoden ensimmäiset tulppaanit. Ostin ne päivänä, joka oli kaunis. Kaikki nämä päivät ovat. Minussa kuplii ja kihertää, onko se sitä kevään verta... Sitä, joka yltää sormenpäihin ja suupieliin, korvanlehtiin ja kantapäihin. Saa hymyilemään ja hypähtämään.

Valo paistaa myös korkeisiin kirjapinoihin. Lueskelen kaikenlaista, eikä kaikki tänne asti ehkä ylläkään. Mieli raksuttaa ja rakentelee, annan sen miettiä mietteitään ja etsiä mahdollisuuksiaan. Se hymyilee, mieleni, kun saa liikahdella ja ottaa omatahtisia askeleitaan.

Niin: hämärä on suojeleva, se kätkee ja hellii, mutta ei ihminen kai jaksaisi loputonta hämärää. En minäkään, syksyn ja talven pesäilijä. Nyt illat vielä pimenevät ja aamupakkanen puree ehkä nenänpäätä ja minä viihdyn kyllä tässä vielä. Mutta oi, myös tämä valo ja sen sylissä ilakoivat kevätkeijut saavat minut jo naurahtelemaan.

Olen onnellinen vuodenkierrosta ja siitä että saan hyppiä siinä, juuri sellaisena kuin olen. Iloita ja toisinaan tuskastuakin. Päivät soljuvat eteenpäin, ja minä soljun niiden mukana, vaikka ehkä omaan tahtiini ja toisinaan hieman viiveellä. Mutta ehkäpä joinakin hetkinä olen sittenkin vähän niin kuin Mymmeli, hypähtelen olemassaoloni riemua ja viihdyn maailmassa joka minulla on. Miten Mymmeli sen marraskuussa ajattelikaan: Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Minä ajattelen sen tänään: ihana, hehkuva maailma ympärillä ja sydämessä – oi niin, voiko ihminen muuta kuin viihtyä. Ei, ei voi, ei ainakaan tänään. Tänään on viihtymisen päivä ja ehkä myös tämän päivän jälkeen. Joskus on hypähdeltävä vain. Liikahdeltava. Rakenneltava.

Ihanaa valovoimaa,

helmikuun helmeileviä säteitä <3