sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa (2007)


Muistan yhä, kuinka syksyllä luin Ompun kirjamessutunnelmia. Omppu oli ollut kuuntelemassa myös Hannu-Pekka Björkmania ja kertoi tämän aloittaneen ”siteeramalla Tarkovskia, jonka mukaan taiteen tehtävä on etsiä jumalaa ihmisessä”. ”Olin myyty”, kirjoitti Omppu, ja niin olin minäkin. Minun maailmani on täynnä tietämättömyyttä, enkä ollut tiennyt sitäkään, että Björkman myös kirjoittaa. Mutta nyt nuo siteeratut sanat taiteen tehtävästä ja jumalan etsimisestä avasivat minulle oven, josta tiesin tahtovani kulkea. Kaipuu teki minuun ihanan pesän.

Ja voi, kun Sara nyt hiljattain kirjoitti eräästä toisesta Björkmanin teoksesta, tuo kaipuu kertyi äkkiä pakottavaksi tahdoksi. Sara kirjoitti kauniista niin kauniisti, etten voinut enää odottaa. Huomasin olevani onnellinen vanki, tahdon ja odotuksen kahlitsema. Tiesin, että oli Björkmanin aika.


Kiitos siis teille, Omppu ja Sara,
tästä ihanasta sanojen kaipuusta! 




 Ensimmäiseksi kirjakseni saapui tämä,
Valkoista valoa.


Minun mieleni on viime aikoina harhaillut, ollut levoton. Mutta voi, valkoinen valo ei antanut mielen enää harhailla. Tai ei, kyllä se antoi. Se antoi mielelle siivet. Mutta samalla se myös keräsi sen, harhailijan, asetteli lepoon, itseensä.

Ja minä luin. Hengitin sisään, hengitin ulos. Hetkittäin mietin, kenen sanoja oikein luen enkä ehkä ollut varma siitä mitä sillä tarkoitin. Mutta aavistin, että tunnen kohtaavani syvyyttä, ihmissielun värinää, jotakin joka on samaan aikaan sekä yksin kirjoittajan että koko ihmiskunnan. Ja voi, niin, kunpa se olisikin meidän kaikkien, sillä jos ihmiset kantavat itsessään tällaista hiljaista kauneutta, on maailma hyvä.

Tämä kirja on pieni mutta niin suuri. Björkman liikkuu suurten kysymysten äärellä, kulkee taiteesta kohti ikuisuutta ja takaisin. Ja minäkin ajattelen muistojani ja tätä hetkeä, ehkä hieman myös tulevaa mutta vain niin että se välähtää, sillä ei ole sen aika, ei vielä, on menneisyyden ja muistojen ja tämän hetken hetki. Nämä sanat sekä silittävät että heikottavat: miten hienosti onkaan mahdollista kirjoittaa, miten pakottomasti, miten nostaa sanoja syvyyksistä kuin ne olisivat kepeitä kuin utu vaikka painavia ne ovat, niin painavia.

Minä luen ajatuksia kauneudesta ja sisäisestä näystä ja sielun paikasta, siitä että taiteen tulisi aina pyrkiä totuuteen. Suljen silmäni ja annan mieleni levätä. Luen yksinäisyydestä, siitä kuinka yksinäisyys pudottaa pois sosiaaliset roolimme ja kääntää huomion sisäänpäin, ja ymmärrän yhä kirkkaammin, miksi yksinäisyys on niin tärkeää. Yksinäisyys herättää kysymyksiä siitä Kuka minä olen? Miksi olen olemassa? Mikä on suhteeni Jumalaan? ja antaa aikaa etsiä vastauksia.

Luen taiteesta, siitä kuinka yksi taiteen tehtävistä on toimia vastapainona nykyiselle elämänrytmille. Kuinka taiteilijan tulisi olla se, joka pysähtyy ja katsoo pidempään ja välittää kokemuksensa muille ihmisille. Kuinka taide toimii yhdyssiteenä näkyvän ja näkymättömän maailman välillä ja kuinka taiteilijan tehtävänä on etsiä ihmisyyden puhtautta ja kirkkautta. Kuinka todellinen taide on aina kohottavaa. En tiedä, olisiko mahdollista olla enemmän samaa mieltä.

Luen kuinka kulttuuri alkaa rappeutua, kun realismi saavuttaa ylivallan. Pysähdyn ajattelemaan eräitä realismin hienoja saavutuksia, mutta huomaan, ettei tässä ole kyse samasta asiasta ja huudan riemusta, sillä ei, ei realismi saa yksin voittaa. Ei, on oltava tilaa myös ihanteille ja unille, saduille ja selittämättömälle.

Ja niin, luen Tertullianuksen ajatuksia siitä, kuinka taiteelliset lahjat tulevat niin ikään pahoilta hengiltä. Naurahdan, kun ajattelen pahalaisia, jotka kiusaavat ihmistä kohti taidetta, turmiota. Myös Björkman kertoo naurahdelleensa Tertullianuksen äärimmäisyyksille, ja ehkä me hetken aikaa nauramme yhdessä. Ja nyt, kirjoittaessani, tahtoisin jo ohittaa hassun ajatuksen ja rientää eteenpäin kohti kauniimpaa, mutta äkkiä tulenkin ajatelleeksi, että tässäkin hullutuksessa on sittenkin ehkä jotakin viisasta. Ei niin, että taiteelliset lahjat itsessään tulisivat pahoilta hengiltä. Vaan niin, että nuo pahalaiset ehkä viekoittelevat käyttämään niitä väärin. Muistan, että Björkman puhuu myös itsekkyydestä, ahneesta kiireestä tavoitella rahaa ja kunniaa. Minä ajattelen, miten surullista se taiteen äärellä on.

Ja kun luen Hugo Simbergin ajatuksen siitä, kuinka vain rakkaus tekee taideteoksista kelvollisia, tunnen jälleen ihanaa, hellivää levollisuutta. Vain rakkaus, sillä se on suurin kaikista. Ja kyllä, Björkman myös kritisoi tätä aikaa. Aikaa, jossa taiteen täytyy tuottaa ja jossa taiteilijan tuotoksesta on tullut vähemmän tärkeä kuin taiteilijasta. Minä ajattelen samoja ajatuksia, joita olen ajatellut jo usein. Ja niin, se rakkaus. Se, että


Taiteilijuus ei oikeuta mihinkään, se vain ja ainoastaan velvoittaa.
Se velvoittaa pitämään huolta lahjastaan ja rakastamaan sitä
samalla tavoin kuin ihmisiä, jotka joutuvat sen vaikutuspiiriin.


Minä voisin ehkä jo lopettaa. Pysähtyä tähän. Mutta tahdon sittenkin siteerata vielä tämän:  


Ihminen kohtaa elämänsä varrella ehkä vain muutaman todella puhuttelevan taideteoksen. 
Taideteoksen, joka muuttaa hänen ajatteluaan tai saa hänet katsomaan maailmaa eri tavalla. 


Tahdon, sillä minä ajattelen taas sitä, kuinka vaikeaa minun on asettaa taideteoksia ”järjestykseen”, toiset toisia paremmiksi. Mutta tämän ajatuksen minä silti vahvasti jaan: minullakin on omat kuvani ja omat lauluni, omat rakkaat kohtalonkirjani – ne, jotka ehkä kukin osaltaan ovat tehneet minusta juuri minut, antaneet minulle tapani ajatella ja katsoa maailmaa. Monet näistä taideteoksista olen kohdannut aikaa sitten, lapsuudessa ja nuoruudessa, mutta uskon, että tällaisia erityisen merkittäviä teoksia saattaa yhä tulla vastaan. Niin kuvia kuin säveliä kuin sanoja. Kohtaamisia.

134 sivua, kappaleiden välissä tilaa hengittää. Hetkiä, joina pysähtyä. Kun olen ehtinyt loppuun, olen – ei, en hengästynyt, en nyt. Olen levollinen, valaistu. Olen saanut kokea jotakin kaunista, melkein pyhää. Jotakin, joka saa uskomaan ihmisen mahdollisuuteen kaikesta huolimatta.


Ja niin, Björkman puhuu teoksessaan taiteesta, joka on valkoista valoa.
Minä sanon, että hänen kirjallaan on oikea nimi, sillä se on itsekin juuri sitä:
Valkoista valoa, joka antaa ilmaa ja tilaa oman sielumme liikahduksille.


Tiedän, että olen kohdannut kirjoittajan, jonka kaikki sanat tahdon. Valon hellimä mieli tahtoisi lisää jo, heti, mutta ehkä annan sen hetken odottaa. Ei ole hyvä kiirehtiä. Minä viipyilen vielä näissä sanoissa ja kuljeskelen sitten kohti toisia tarinoita, ainakin niitä jotka ovat yhä kesken. Mutta eräänä päivänä minä luen Björkmania taas. Ehkä jo ennen kevättä.


********************

Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa. 134 s. Kirjapaja 2007. 

13 kommenttia:

  1. Hannu-Pekka Björkmanilla on taito saada taide elämään lukijan sydämessä. Hän osoittaa, että maailmassa, jossa hyveinä ovat nykyisin nopeus ja pintapuolisuus, on sittenkin vielä toivoa.
    Lluen tällä hetkellä Björkmanin kadonneita askeleita (yllättäviä Björkman-tuulia puhaltelee) ja riemastun: joku uskaltaa vielä pysähtyä pyhyyden äärelle.

    Kiitos kauniista tekstistäsi, Katja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihania Björkman-tuulia! Saattaa olla, että tuo Kadonneet askeleet on minunkin seuraavani häneltä... ja sitten vielä ne välähdykset <3

      Olen joskus kuullut tai lukenut ajatuksen kollektiivisesta mielestä – siitä, että ihmisissä viriää samanaikaisesti samantapaisia ajatuksia, ja se ilmenee sitten tiettyinä yhtäläisyyksinä esimerkiksi taideteoksissa. Ehkä myös me, taidetta rakastavat, luomme toisinaan tietämättämmekin tällaista yhteistä mieltä: annamme toisillemme ihania kipinöitä, mutta ajaudumme samojen kirjojen äärelle myös sattumalta. Ajatus on aika ihana, lempeä, sellainen yhteyttä luova.

      Ja niin Kaisa Reetta, olet niin oikeassa: on onni, että pyhä tässä maailmassamme saa ihmisen sittenkin vielä pysähtymään. Minullekin Björkmanin sanoista tuli toivontäyteinen olo, sellainen että hyvän ja kauniin on mahdollista voittaa.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Oi, Hannu-Pekka Björkman! Luin joululomalla Välähdyksiä peilissä ja tilasin nettikirjakaupasta Kadonneet askeleet odottamaan pääsiäislomaa. Huomasin, että luen Björkmania käänteisessä järjestyksessä, koska tätä Valkoista valoa en ole vielä lukenut. Mutta hyvää kannattaa odottaa, eikö vaan. Ja lukea hitaasti nautiskellen.

    Hyvää alkanutta helmikuuta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, lisää Björkman-tuulia! Minullakin on varmaan seuraavana vuorossa tuo Kadonneet askeleet... Toisinaan, niin kuin nyt, ei millään malttaisi odottaa. Toisaalta kuitenkin tahtoo, että ihana matka kestäisi kauan... Ja niin, kyllä, hyvää kannattaa aina odottaa ja edetä sen äärellä kiirehtimättä.

      Kiitos kommentistasi Katja ja ihania helmihetkiä <3

      Poista
  3. Voi että. ♥ On niin paljon sanottavaa, enkä samalla tiedä mitä sanoa. Huomasin kirjoituksesi äskettäin, heti herättyäni (teen yövuoroja, ja siksi olen herännyt vasta viideltä, en sentään normaalisti nuku pitkälle iltapäivään :), ja tämän tekstisi myötä oli miltei juhlavaa herätä uuteen päivään. Olen lukenut bloggauksesi nyt jo kolmeen kertaan, ja olen pakahtua, sydän tuntuu samaan aikaan painavalta ja kevyeltä. Voi että!

    Olen onnellinen siitä, että luit Björkmania, sekä siitä, että koit tämän näin, sillä olen ihan samaa mieltä: Björkmanin teksteissä on jotakin sellaista viisautta, pyhyyttä ja rauhaa, joihin en ole missään muualla kirjallisuudessa törmännyt. Onnellisin olen siitä, että kirjoitit Valkoisesta valosta näin uskomattoman kauniisti. ♥

    Valkoista valoa on minulla vielä lukematta, mutta nyt haluaisin päästä syventymään tähän heti.

    Voi ihana Katja, kirjasisko, kiitos! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana ajatus, että olet heräillyt päivääsi tämän äärellä ja voi, vieläpä antanut tälle niin monta hetkeä... Minä olen onnellinen siitä, että sinä kirjoitit tästä niin kauniisti - sait sanoillasi minut pakahtumaan kaipuuseeni ja etsimään luettavakseni näitä ihania sanoja <3

      Ja kyllä, todella: viisautta, pyhyyttä ja rauhaa. Ihania sanoja, joita janoan lisää, lisää, lisää. Mutta koetan malttaa odottaa hetken, tuntuu että nämäkin kirjat ovat sellaisia, ettei ahnas malttamattomuus ole oikein. Valkoisen valon täytyy saada kiteytyä vielä, sitten on Kadonneiden askeleiden aika...

      Kiitos ihanasta kommentistasi ihana Sara! Ja niin ihana tuo sanakin, kirjasisko! Kirjallinen sisaruus on niin monin, monin säikein syntyvää <3

      Poista
    2. Olen ihan samaa mieltä kanssasi, kaikesta. ♥ Näitä Björkmanin tekstejä lukisi vaikka kuinka! Näitä haluaisi ahnehtia, mutta samalla ymmärtää ettei kannata - jokainen sana on niin painava ja kuitenkin ilmava ja merkitystä täynnä, että teksti ansaitsee täyden keskittymisen, lukurauhan ja paneutumisen. Ja samoin jokainen kirja oman sulatteluaikansa, kuten sanoit - saadakseen kiteytyä. Ja sekin uskomaton onni näihin kirjoihin kätkeytyy, etteivät nämä tyhjene koskaan. Björkmanin tekstejä voi lukea uudelleen ja uudelleen, niihin on ihanaa palata milloin tahansa, ja jokaisella kerralla ne tarjoavat paitsi sen saman sielua hellivän tunteen, myös jotakin uutta. Että jotakin tällaista voi olla!! Ihmeellistä!! ♥

      Tässä ollaan nyt monen hienon äärellä: kirjallisuuden, joka on jotakin aivan pakahduttavan hienoa, sekä kirjasiskouden, saman aaltopituuden. Oi että! ♥

      Poista
    3. Sara, ihanaa että palasit vielä <3 Minäkin uskon, että nämä ovat kirjoja, jotka eivät tyhjene koskaan. Siksi tahdonkin nämä itselleni, ikiomiksi. Tahdon vedellä viivoja ja huutomerkkejä ja palata näihin juuri silloin kun näiden sanoja kaipaan. Nämä – niin, puhun jo monikossa vaikka olen hankkinut ja lukenut vasta yhden! – ovat sellaista sielua hellivää kirjallisuutta, johon on hyvä aika ajoin palata: lukea ajatuksia kauneudesta, taiteesta ja pyhästä... Ja voi, juuri tuo keveyden ja painavuuden samanaikainen, kiehtova tuntu on aina niin lumoavaa – yksi niistä sanojen piirteistä, joihin aina hurmaannun.

      Hienon äärellä olemme siskoseni, ihanaa aaltoilua! Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  4. Luin kirjoituksesi jo aiemmin, mutta en ehtinyt silloin vastaamaan. Mitä sanoisin? Sellainen asia tuli mieleen, että olen varmasti tehnyt jonkinlaisen virheen, kun olen aina ahnetinut yhä lisää kirjoja, uutta luettavaa. Olisi varmasti hyväksi lukea enemmän uudestaan, päästäkseen enemmän sisälle. Olen ollut malttamaton, olen vieläkin. Tätä jäin nyt miettimään.

    Muistan Björkmanin jo vuosien takaa, kun kävin lapseni kanssa leikkipuistossa ja hän käveli siitä usein ohi, kun asui siinä lähistöllä. Ajattelin silloin, että siinäpä ihminen, jolla on huikea läsnäolemisen taito. En ole lukenut Björkmania ollenkaan ja toisaalta se vähän pelottaakin, että mihin sfääreihin sitä saattuisi päätyä. Kestänkö minä Björkmanin tekstiä? Kirjoitat upeasti, kuten tapasi on, jään mietiskelemään. Ajattelen, että Björkmania en halua lainata kirjastosta, hänen teoksensa haluan omistaa, jotta yöllä kun ei saa unta, voi kävellä kirjahyllyn ohi ja hipaista niitä mennessään.

    Kiitos Katja, sinun kirjoittajanlahjoistasi nautin nautin nautin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, minusta tuntuu että sinä olet niitä, joille nopeampikin tahti sopii. Ajatuksesi kulkee, ihanasti ja vinhasti. Sinun teksteistäsi näkee, että pääset aina syvälle, ja se on huikeaa. Olen ihaillut sitä kerta toisensa jälkeen: luet paljon (ja monilla kielillä!) ja aina, poikkeuksetta, kirjoitat lukemastasi todella hienosti. Niin kuin se Nabokov - huh, vieläkin pyörryttää. Jos vielä syventäisit niin... sanoisinko että jestas, taitaisit todella lennähtää sellaisiin korkeuksiin että me lukijasi vain katselisimme hämmentyneinä kohti taivaita.

      Minä taas olen oppinut, että olen hidas. Ehkä minulla on nallen aivot? Minun pitää viipyillä, lukea hitaasti ja pitää taukoja. Jos hompsotan, niin kuin toisinaan silti teen, minulta menee ehkä jotakin tärkeää ohi. Malttamattomuuden halu kiusaa kyllä minuakin, en en en ole siitä vapaa... (Tämä tasapainoilu onkin muuten eräs aihe, jota on jo hyvän aikaa tehnyt mieleni enemmänkin pyöritellä, mutta saa nähdä tuleeko siitä kirjoitusta, ainakaan julkaisukelpoista.) Minun on kuitenkin pakko hidastella, tahdon pakko tai luontainen pakko, miten vaan. Ja minä kun palailen aina niin mielelläni myös niihin vanhoihin kirjarakkauksiini, mikä on sitten aina uusilta kohtaamisilta pois... Valintoja ja tuulia. Ja ihanan erilaisia lukijoita maailma täynnä.

      Minusta olisi ihanaa lukea sinun kohtaamisestasi Björkmanin kanssa. Uskoisin, että hän puhuttelisi sinuakin. Lukisin NIIN mielelläni niistä sfääreistä, joihin hänen sanansa sinut veisivät. Odottelen, ehkäpä jonakin päivänä...

      Ja kyllä, minullekin tuli tunne, että hänen kirjansa haluan omistaa. Tämä ihanuus on jo omani, ja sijoitan kyllä roposiani hänen muihinkin teoksiinsa. Harva sijoitus on yhtä viisas. Mikä ihana ajatus tuo öinen hipaisu... Muistan sen, kun jonakin yönä valvon.

      Kiitos kommentistasi ja lämmittävistä sanoistasi. Ja siitä, että annoit ensi puhalluksen tälle ihanalle tuulelle <3

      Poista
    2. Tämä kiittää ja kumartaa. Sanasi ovat aivan liian isoja, mitä tulee omiin puuhiini.

      Väitän vastaan. Uskon, että kirjallisuus tarvitsee nimenomaan hitautta ihan kaikilta lukijoilta. Ajatteleminenkin tarvitsee hitautta. Kirjallisuusu ei ole kuluttamista. Elämä taas vaatii nopeutta ja sen lisäksi on tietyt asiat hoidettava joka päivä ja niihin menee hirveän paljon aikaa. Esim. töissä käymiseen ja kaikenlaiseen pakolliseen joutavaan.

      Ihailen sitä, miten sinä pääset erilaisiin maailmoihin ja muutat ne omiksesi ja esittelet ne meille niin kauniisti ja sinun tyylisesti. Haluan lukea ja pohtia lukemaani ja haluan lukea paljon. En saa tätä yhtälöä ratkaistuksi.

      Poista
    3. Ps. Björkmanin vuoro tulee vielä. Vähän vielä pihistelen häneen tutustumista.

      Poista
    4. Sanani sinun puuhistasi ovat juuri oikeankokoisia, pidän niistä tiukasti kiinni :) Mutta muuten kyllä, väitä vain, kyllä minäkin olen sitä mieltä että kirjallisuus tarvitsee ja ansaitsee aina hitautta. Mielelläni hitauden puolesta hieman huutelenkin. Mutta sitten taas ajattelen, että jos kaikki olisivat yhtä hitaita etenijöitä kuin esim. minä, niin kuka kaikki maailman kirjat lukisi? Kirjat menisivät hukkaan, jos kukaan ei ehtisi niiden äärelle. Ja niin, uskon silti niinkin, että toiset prosessoivat lukemaansa nopeammin. Mutta ei, kirjallisuus ei ole kuluttamista. Hitaus on hyväksi, on. Oikeastaan koko maailma saisi olla paljon, paljon hitaampi. Kiire ei tee hyvää ihmiselle eikä maailmalle.

      Mutta ehkä sitä suloista hitautta on jo se, että pysähtyy kirjan äärelle kesken kaiken kiireen? Ja sekin, että kirjasta kirjoittaa, hidastaa ihanasti sen kokemista - tuntuu, että kirjoittaminen antaa viipyä kirjassa vielä, vielä, vielä... Ihanaa <3

      Ja Omppu, minulla on oikeastaan ihan sama ongelma kuin sinulla: haluan lukea hitaasti ja viipyä ja pohtia, mutta kuitenkin haluaisin myös lukea paljon... Etenen enemmän tuo hitauden tahtiin, mutta kyllä mieleni hetkittäin vaikertaa, kun se ei kaikkea tahtomaansa ennätä kohdata.

      Aika on aina niin kumman kiirehtiväistä ja katoavaa. On vain pysähdyttävä hetkeen joka on, suureen tai pieneen. Hellivän hitaita hetkiä sinulle ja kiitos tästäkin kommentistasi <3

      Niin ja ihanaa, että Björkmanin aika tulee vielä... Minä koetan malttaa vielä hetken, ennen kuin astun Kadonneisiin askeliin... Hidasta, hidastan...

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!