Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa (2007)

Muistan yhä, kuinka syksyllä luin Ompun kirjamessutunnelmia. Omppu oli ollut kuuntelemassa myös Hannu-Pekka Björkmania ja kertoi tämän aloittaneen ”siteeramalla Tarkovskia, jonka mukaan taiteen tehtävä on etsiä jumalaa ihmisessä”. ”Olin myyty”, kirjoitti Omppu, ja niin olin minäkin. Minun maailmani on täynnä tietämättömyyttä, enkä ollut tiennyt sitäkään, että Björkman myös kirjoittaa. Mutta nyt nuo siteeratut sanat taiteen tehtävästä ja jumalan etsimisestä avasivat minulle oven, josta tiesin tahtovani kulkea. Kaipuu teki minuun ihanan pesän.

Ja voi, kun Sara nyt hiljattain kirjoitti eräästä toisesta Björkmanin teoksesta, tuo kaipuu kertyi äkkiä pakottavaksi tahdoksi. Sara kirjoitti kauniista niin kauniisti, etten voinut enää odottaa. Huomasin olevani onnellinen vanki, tahdon ja odotuksen kahlitsema. Tiesin, että oli Björkmanin aika.

Kiitos siis teille, Omppu ja Sara,

tästä ihanasta sanojen kaipuusta! 

 Ensimmäiseksi kirjakseni saapui tämä,

Valkoista valoa.

Minun mieleni on viime aikoina harhaillut, ollut levoton. Mutta voi, valkoinen valo ei antanut mielen enää harhailla. Tai ei, kyllä se antoi. Se antoi mielelle siivet. Mutta samalla se myös keräsi sen, harhailijan, asetteli lepoon, itseensä.

Ja minä luin. Hengitin sisään, hengitin ulos. Hetkittäin mietin, kenen sanoja oikein luen enkä ehkä ollut varma siitä mitä sillä tarkoitin. Mutta aavistin, että tunnen kohtaavani syvyyttä, ihmissielun värinää, jotakin joka on samaan aikaan sekä yksin kirjoittajan että koko ihmiskunnan. Ja voi, niin, kunpa se olisikin meidän kaikkien, sillä jos ihmiset kantavat itsessään tällaista hiljaista kauneutta, on maailma hyvä.

Tämä kirja on pieni mutta niin suuri. Björkman liikkuu suurten kysymysten äärellä, kulkee taiteesta kohti ikuisuutta ja takaisin. Ja minäkin ajattelen muistojani ja tätä hetkeä, ehkä hieman myös tulevaa mutta vain niin että se välähtää, sillä ei ole sen aika, ei vielä, on menneisyyden ja muistojen ja tämän hetken hetki. Nämä sanat sekä silittävät että heikottavat: miten hienosti onkaan mahdollista kirjoittaa, miten pakottomasti, miten nostaa sanoja syvyyksistä kuin ne olisivat kepeitä kuin utu vaikka painavia ne ovat, niin painavia.

Minä luen ajatuksia kauneudesta ja sisäisestä näystä ja sielun paikasta, siitä että taiteen tulisi aina pyrkiä totuuteen. Suljen silmäni ja annan mieleni levätä. Luen yksinäisyydestä, siitä kuinka yksinäisyys pudottaa pois sosiaaliset roolimme ja kääntää huomion sisäänpäin, ja ymmärrän yhä kirkkaammin, miksi yksinäisyys on niin tärkeää. Yksinäisyys herättää kysymyksiä siitä Kuka minä olen? Miksi olen olemassa? Mikä on suhteeni Jumalaan? ja antaa aikaa etsiä vastauksia.

Luen taiteesta, siitä kuinka yksi taiteen tehtävistä on toimia vastapainona nykyiselle elämänrytmille. Kuinka taiteilijan tulisi olla se, joka pysähtyy ja katsoo pidempään ja välittää kokemuksensa muille ihmisille. Kuinka taide toimii yhdyssiteenä näkyvän ja näkymättömän maailman välillä ja kuinka taiteilijan tehtävänä on etsiä ihmisyyden puhtautta ja kirkkautta. Kuinka todellinen taide on aina kohottavaa. En tiedä, olisiko mahdollista olla enemmän samaa mieltä.

Luen kuinka kulttuuri alkaa rappeutua, kun realismi saavuttaa ylivallan. Pysähdyn ajattelemaan eräitä realismin hienoja saavutuksia, mutta huomaan, ettei tässä ole kyse samasta asiasta ja huudan riemusta, sillä ei, ei realismi saa yksin voittaa. Ei, on oltava tilaa myös ihanteille ja unille, saduille ja selittämättömälle.

Ja niin, luen Tertullianuksen ajatuksia siitä, kuinka taiteelliset lahjat tulevat niin ikään pahoilta hengiltä. Naurahdan, kun ajattelen pahalaisia, jotka kiusaavat ihmistä kohti taidetta, turmiota. Myös Björkman kertoo naurahdelleensa Tertullianuksen äärimmäisyyksille, ja ehkä me hetken aikaa nauramme yhdessä. Ja nyt, kirjoittaessani, tahtoisin jo ohittaa hassun ajatuksen ja rientää eteenpäin kohti kauniimpaa, mutta äkkiä tulenkin ajatelleeksi, että tässäkin hullutuksessa on sittenkin ehkä jotakin viisasta. Ei niin, että taiteelliset lahjat itsessään tulisivat pahoilta hengiltä. Vaan niin, että nuo pahalaiset ehkä viekoittelevat käyttämään niitä väärin. Muistan, että Björkman puhuu myös itsekkyydestä, ahneesta kiireestä tavoitella rahaa ja kunniaa. Minä ajattelen, miten surullista se taiteen äärellä on.

Ja kun luen Hugo Simbergin ajatuksen siitä, kuinka vain rakkaus tekee taideteoksista kelvollisia, tunnen jälleen ihanaa, hellivää levollisuutta. Vain rakkaus, sillä se on suurin kaikista. Ja kyllä, Björkman myös kritisoi tätä aikaa. Aikaa, jossa taiteen täytyy tuottaa ja jossa taiteilijan tuotoksesta on tullut vähemmän tärkeä kuin taiteilijasta. Minä ajattelen samoja ajatuksia, joita olen ajatellut jo usein. Ja niin, se rakkaus. Se, että

Taiteilijuus ei oikeuta mihinkään, se vain ja ainoastaan velvoittaa.

Se velvoittaa pitämään huolta lahjastaan ja rakastamaan sitä

samalla tavoin kuin ihmisiä, jotka joutuvat sen vaikutuspiiriin.

Minä voisin ehkä jo lopettaa. Pysähtyä tähän. Mutta tahdon sittenkin siteerata vielä tämän:  

Ihminen kohtaa elämänsä varrella ehkä vain muutaman todella puhuttelevan taideteoksen. Taideteoksen, joka muuttaa hänen ajatteluaan tai saa hänet katsomaan maailmaa eri tavalla. 

Tahdon, sillä minä ajattelen taas sitä, kuinka vaikeaa minun on asettaa taideteoksia ”järjestykseen”, toiset toisia paremmiksi. Mutta tämän ajatuksen minä silti vahvasti jaan: minullakin on omat kuvani ja omat lauluni, omat rakkaat kohtalonkirjani – ne, jotka ehkä kukin osaltaan ovat tehneet minusta juuri minut, antaneet minulle tapani ajatella ja katsoa maailmaa. Monet näistä taideteoksista olen kohdannut aikaa sitten, lapsuudessa ja nuoruudessa, mutta uskon, että tällaisia erityisen merkittäviä teoksia saattaa yhä tulla vastaan. Niin kuvia kuin säveliä kuin sanoja. Kohtaamisia.

134 sivua, kappaleiden välissä tilaa hengittää. Hetkiä, joina pysähtyä. Kun olen ehtinyt loppuun, olen – ei, en hengästynyt, en nyt. Olen levollinen, valaistu. Olen saanut kokea jotakin kaunista, melkein pyhää. Jotakin, joka saa uskomaan ihmisen mahdollisuuteen kaikesta huolimatta.

Ja niin, Björkman puhuu teoksessaan taiteesta, joka on valkoista valoa.

Minä sanon, että hänen kirjallaan on oikea nimi, sillä se on itsekin juuri sitä:

Valkoista valoa, joka antaa ilmaa ja tilaa oman sielumme liikahduksille.

Tiedän, että olen kohdannut kirjoittajan, jonka kaikki sanat tahdon. Valon hellimä mieli tahtoisi lisää jo, heti, mutta ehkä annan sen hetken odottaa. Ei ole hyvä kiirehtiä. Minä viipyilen vielä näissä sanoissa ja kuljeskelen sitten kohti toisia tarinoita, ainakin niitä jotka ovat yhä kesken. Mutta eräänä päivänä minä luen Björkmania taas. Ehkä jo ennen kevättä.

********************

Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa. 134 s. Kirjapaja 2007.