perjantai 13. helmikuuta 2015

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi (2013)

 
Kirja-ale. Olen ollut aivan muilla asioilla ja poikennut kirjakauppaan puolivahingossa, vaikka tottahan mukana on myös toinen puoli tahallista tarkoitusta: tiedänhän minä, että on tämä aika. Kirjoja on kirjakaupassa paljon, tietenkin. Aleosastolla (joka taitaa olla ainoa, jonne itseni nyt päästän) on kuitenkin merkillisen vähän sellaista mitä oikeastaan välttämättä tahtoisin. Itsetuntemuksen ja kohtuullisen tahtomisen riemu hivelee kylkiluita: osaanko todellakin tahtoa vain itselleni tarkoituksenmukaisinta. Oi, onhan ihanaa, jos osaan kohdistaa tahdon... (Niin, mainittakoon silti, että noin yleisesti ottaen tarkoituksenmukaisuus saattaa olla käsitteenä varsin avara ja että tahdon kohdistaminen kulkee kyllä myös käsi kädessä kukkaron köykäisyyden ja kirjahyllyn rajallisen tilan kanssa.)




Ei tätä, ei tätä, ei ehkä tätäkään, ei vaikka... Hetkinen: Merete Mazzarella, Elämä sanoiksi. Muistan sen toisen, Silloin en koskaan ole yksin, ja sen kuinka sen äärellä joskus viihdyin. Tämän takakansi lupaa kokemuksia ja vinkkejä elämäntarinan kertomisesta yksien kansien väliin. Kertoo, että kirjoittaminen auttaa ymmärtämään, mitä itselle on tapahtunut. Sanoo senkin, että tässä on innostava ideakirja jokaiselle, joka tahtoo kertoa jotain tärkeätä itsestään. Punnitsen lukemaani hetken: En ole ajatellut kirjoittaa omaelämäkertaa. En ainakaan vakavissani. Enkä ainakaan vielä. Kai. Vaikka toisaalta... No, ehkä joskus isona sitten, lapsille, onhan se hauska ajatus. Tai miksei vähän jo nytkin, itselleni, onhan se aika hauska ajatus sekin. No en tiedä... Mutta onhan kirjoittaminen kai aina myös itsetutkiskelua, jollakin tavalla. Innostava ideakirja? Ei kai harjoituksia?

Selailen kirjaa hieman. Harjoituksia ei näy. Ensimmäisellä sivulla Mazzarella kirjoittaa: Toivon ja uskon teoksen voivan kiinnostaa myös niitä, jotka haluavat toistaiseksi vain pohtia elämäänsä: tarkastella sitä, koettaa ymmärtää sitä. Ja kas, siinä se – kukapa ei haluaisi? Tulen myös ajatelleeksi, taas, että kaikki kirjoittaminen on oikeastaan sukua keskenään. Ja että kirjoittamisesta lukeminen ravitsee aina paitsi kirjoittamista myös lukemista. Kyllä: tarkoituksenmukaista, minulle. Kassalla ei ole jonoa, kirja on pian minun.

Kotona kirja odottaa aikansa, mutta ei kauan. Ärhäkän talviviruksen riepottelemana kaipaan jotakin mukavaa mutta samalla ajatuksekasta. Huomaan onnekseni kurkata pöydälle kasaantuneiden papereiden alle ja sielläpä pilkottaa tämä punainen selkämys, Elämä sanoiksi. Niin alkaa lempeään tahtiin etenevä lukumatka: Nojatuoli, kirja ja lyijykynä. Ja teetä, teetä ja teetä. (Ja tietenkin nenäliinoja, nenäliinoja ja nenäliinoja – mutta ei sentään kyyneleitä, vaan nuhanenää varten.)

Kun sivulla kymmenen lukee: Minä puolestani en ymmärrä tämäntyyppisiä kaavamaisia kirjoitusharjoituksia: ”Ajattele keltaista väriä. Kirjoita siitä sitten viiden minuutin ajan.” En kerta kaikkiaan tajua, miksi pitäisi kirjoittaa pelkän kirjoittamisen vuoksi, se tuntuu kuivaharjoittelulta., mieleni hypähtelee riemusta vaikka kehoparkani onkin nuutunut ja voimaton. En nimittäin minäkään ymmärrä. Eikö harjoituksillakin voi olla joku mieli? Eikö voi kirjoittaa aina vähän niin kuin tarkoituksella, sanoakseen jotakin itselleen oikeasti tärkeää? Niin no tietysti, jos se keltainen väri on... Voihan se olla, jollekin.

Ja kun käännän sivua, löydän tämän: Monet ehdotukseni ja neuvoni ovat kuitenkin niin yleisiä, että niistä voi olla apua myös sille, joka ei halua kirjoittaa elämäntarinaansa vaan fiktiota. Osa voi kiinnostaa sellaistakin joka mieluummin lukee kuin kirjoittaa: otan esille eri kirjailijoiden työtapoja, pohdin mitä muistaminen tarkoittaa ja käsittelen kirjailijan vastuuta suhteessa niihin lähimmäisiinsä, joista hän kirjoittaa. Ja taas saa mieleni hypähdellä, muistella mitä siellä kaupassa ajattelinkaan.

Kun luen kirjaa eteenpäin, huomaan että Mazzarellan esittämät ajatukset sopivat kyllä myös fiktion kirjoittajalle tai jopa minkä tahansa kirjoittajalle. Aika yleispäteviä mietteitä ovat esimerkiksi nämä:


Jos haluaa kirjoittaa, on tärkeätä uskaltaa kohdata ambivalenssi: se mikä on yhtä aikaa hyvää ja pahaa, rumaa ja kaunista, luotaantyöntävää ja houkuttelevaa. Se mitä rakastaa ja vihaa.

Aloittaa voi oikeastaan mistä tahansa ja mielellään siitä mikä eniten polttelee, eli juuri siitä minkä takia tuntuu tähdelliseltä kirjoittaa. --- Ensin tekstin täytyy saada virrata.

Ei pidä pelätä että kirjoittaa huonosti. --- on ajateltava, että huonokin teksti on aina parempi kuin ei tekstiä ollenkaan. Huono teksti on lähtökohta, mutta jos teksti puuttuu, ei ole mitään. --- oikeastaan ei voi tietää mitä ajattelee ennen kuin alkaa kirjoittaa, sillä kirjoittaessaan ajattelee.

Ja

Niin paradoksaaliselta kuin tämä saattaa kuulostaakin, juuri henkilökohtaisesta tulee yleispätevää. Se joka kirjoittaessaan tietoisesti tavoittelee yleispätevyyttä vaikuttaa herkästi vain – persoonattomalta.


Niin, ei ehkä mitään uutta. Mutta tarpeellista palauttaa aika ajoin mieleen. On hyvä muistaa esimerkiksi se, että antaa virrata vaan. Että aloittaa, taas ja taas ja taas. Ja niin, tuo kirjoittamisen ja ajattelemisen suhde, se on sitten kiehtova, aina vain. Ja henkilökohtainen ja yleispätevä. Ambivalenssi, niin. Tuo huonouden pelko.

Luen myös muistista ja totuudesta, omaelämäkertojen kenties epävakaasta totuudesta ja elämänsymboleista. Siitäkin, kuinka Mazzarella sanoo: Me kaikki olemme jotain ja meillä on oikeus kertoa mitä olemme. Sitten muistankin taas, että itse asiassa juuri ne todelliset tarinat ovat aika kiehtovia. Ne sellaiset pienet elämät, jotka ovat suuria juuri siksi että ne ovat pieniä. Ja olemmehan me kaikki tarinoita täynnä, ja ainakin omaa elämäntarinaa voi käyttää pohdiskelun välineenä päästäkseen elämässä eteenpäin.

Minä kirjoitan itseäni päiväkirjoihin. Ehkä minä joskus mummuna kokoankin niistä koherentin tarinan? Tai sitten epäkoherentin? Sekoittelen, lisään muitakin muistoja ja kenties taiteellisia totuuksia. Noudatan sitä nykyään jo hyväksyttyä kaksoissopimusta, jonka mukaan ”minä puhun totta mutta minä myös valehtelen, kertomuksen päähenkilö on minä mutta ei kuitenkaan minä”. Aah, aika kiehtovaa: kirjoittaa itsestään sellainen tarina kuin tahtoo. Ja muistaa muistelmiaan kirjoittaessaan ehkä myös tämä:


Kyllä, kielellä täytyy saada leikkiä kun kirjoittaa elämästään, täytyy saada irrotella, 
täytyy saada esiintyä mieleisessään roolissa.
Niin teki Edith Södergran.


Oi ihana Edith! Ja oi kaikki nämä pulppuilevat ajatukset, joita tämäkin pieni katkelma herättää:
 kirjoittaminen ja roolit, minuus ja kirjoittava minä, oma elämä ja kaikki se ihana, kiehtova leikki...


Mazzarellan tapa kirjoittaa on hallitun poukkoileva – hän antaa ajatuksensa kulkea vapaasti mutta silti liikaa eksymättä. Ehkäpä koetan oppiakin tästä jotakin: minun ajatukseni harhailee, ja aika usein se taitaa myös eksyä. Mitä merkitystä esimerkiksi sillä viruksella oli tämän teoksen kannalta? Tai edes kirja-alella? Niin: ei yhtään mitään, paitsi minulle. Ehkäpä tässäkin on ripaus juuri siitä, miten elämä tulee sanoiksi. Siitä, että elämä ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen. Siitä, että voi kirjoittaa paitsi menneisyydestään myös nykyisyydestään.

Ja ah:


Tämä kirja tuskin tekee kenestäkään kirjailijaa. Kirjoittaakseen ei tarvitse tulla kirjailijaksi. 
Olen aina ollut sitä mieltä, että sanoilla amatööri ja diletantti on turhan huono kaiku, 
sillä etymologisesti ne viittaavat jonkin sellaisen tekemiseen, mitä rakastaa ja mistä nauttii. 
Aina voi tulla paremmaksi siinä, mitä rakastaa ja mistä nauttii.


Tämä amatööri ja diletantti hypähtelee rakkaudessaan!

Melkein parantunut keho jaksaa sekin ehkä jo hypähtää mielen mukana.


Ja ei, tämä ei totisesti ole niitä harjoituksia. Jokusen ajatuksenlennon voi toki kirjoittamisensa vauhdittajaksi poimia, jos niin tahtoo. Mutta nekin ovat jotakin muuta kuin niitä keltaiseen väriin kohdistuvia viisiminuuttisia. Ennen kaikkea tämä teos on polveileva retki – yksi kirjan pituinen essee, jossa elämä, kirjallisuus ja kirjoittaminen kulkevat rönsyilevän rehevänä kolmikkona. Tähdennän siis vielä, että minulle tämä oli tarkoituksenmukainen kirja, kenties käsitteen kaikissa merkityksissä.


Ja vielä yksi riemastuttava lainaus:

Ihminen voi tosiaan sekä elää että kirjoittaa.

Mikä ihana rikkaus!


Itse asiassa oman elämäntarinan kirjoittaminen – ihan vain itselle –  voisikin olla aika kiehtovaa.
Onhan niitä, tarinoita. Niin, kenpä tietää, ehkä aloitan sittenkin jo pian.

Ainakin jatkan itseni tallentamista päiväkirjoihin, sekä tämänhetkistä että myöhempää itseäni varten.
Miksipä ei myös mennyttä? Vai onko sellaista... Onko vain yksi ja sama, läikehtivä minuus?
Kas, ajatus karkaa taas...


********************


PS. Mazzarella sanoo myös tämän: Viime vuosina minua on suuresti inspiroinut myös blogimuoto ja sen antamat mahdollisuudet yhdistellä suurta ja pientä, koettua ja ajateltua. Hmm, minuakin on tainnut viime aikoina suuresti inspiroida tämä sama asia. Lukijana ja kirjoittajana.

PS2. Ja niin, menin kyllä vielä toiseenkin kirjakauppaan, jossa myös oli ale. Sielläkin tein ostoksen. Mutta vain yhden! Oi ihanuus: menneiden aikojen lumo ja eletyt elämät! Kirjeitä! Tarkoituksenmukaista, kyllä! Niistä lisää aikanaan.


********************


Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi. Ruotsinkielinen alkuteos Att berätta sig själv. Suomentanut Raija Rintamäki. 219 s. Tammi 2013.

20 kommenttia:

  1. Lempään tahtiin etenevä lukumatka ja hallittu poukkoilevuus kuulostavat (flunssasta huolimatta) hyvältä yhdistelmältä. Mazzarella on taito kirjoittaa älykkäästi ja elävästi.

    Ja eläminen ja kirjoittaminen - mitä tärkeä yhdistelmä. Olisiko ihan välttämättömyys? <2

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kas kaimani, juuri piipahdin Lumiomenassasi! Mazzarellan tapa kirjoittaa on kiehtova, omanlaisensa. Ja kyllä, elämän ja kirjoittamisen yhdistelmä taitaa olla ihana välttämättömyys <3 Kiitos kommentistasi!

      Poista
  2. Minusta tämä on melkein parhaita kirjoitusoppaita. Pidän yleensäkin Mazzarellan tyylistä

    Olikohan se tämä vai jokin muu Mazzarellan kirjoista, jossa hän pohtii sitä, miten on kirjoittanut ex-miniästään isovanhemmuutta ym. käsittelevässä kirjassa Illalla pelataan Afrikan tähteä. Minusta siinä oli liian paljon yksityistä, toisen mummin, sen pullantuoksuisemman, arvostelua ja miniän virheiden puintia. Hän muistaakseni vetosi, että eivät ne USA:ssa ymmärrä suomenkielistä kirjaa. Mutta, mutta luulisi kiinnostavan pyytää jotakuta kääntämään. Ja ovathan nämä ihmiset tärkeitä henkilöitä oman pojan ja omien lastenlasten elämässä erosta huolimatta. Pidän kovasti oman elämän kuvauksista, mutta joskus niissä voisi säästää toisia ihmisiä. Tiedän, että suomenruotsalaisilla kirjailjoilla on tässä suhteessa rohkea tyyli. Näen tämän ainoana virheenä Merete Mazzarellan henkilökohtaisen aineksen käytössä kirjoissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hienosta kommentistasi Marjatta! Tämä tosiaan on kirjoitusoppaiden aatelia, vaikka ei oikeastaan "opas" olekaan. Viihdyn parhaiten juuri tällaisten epäoppaiden äärellä, joissa ajatus (kirjoittajan ja lukijan) lentää enemmän kuin itse opastus. Jaksan ajatella kirjoittamista loputtomiin, mutta niihin keltaista väriä koskeviin harjoituksiin kyllästyn kyllä aika lailla heti...

      Mazzarella pohtii tässä tosiaan myös kirjoituksiaan ex-miniästään ja perustelee niitä sillä, että poika ja miniä ovat eronneet. En ole lukenut tuota Illalla pelataan Afrikan tähteä, joten en tiedä mitä kaikkea Mazzarella on tullut siinä sanoneeksi. Tässä Mazzarella tähdentää sitä, että hänen tarkoituksenaan on yleensäkin ollut laittaa likoon vain itsensä ja huomauttaa myös että siinä, valitseeko paljastamisen itse vai joku muu, on suuri ero. Onhan kuitenkin selvää, että likoon joutuvat aina myös ne läheiset, joista kirjoittaa.

      Olen samaa mieltä kanssasi siitä, ettei toisten ihmisten kustannuksella pitäisi kovin rajuja kirjoittaa: sanoja ei saa koskaan pois. Ylipäätään tämä kirjoittajan vastuu läheisistään ja muistakin ihmisistä ympärillään on tärkeä kysymys, jota tuskin voi pohtia liikaa. Toisten henkilökohtainen pitäisi asettaa näytteille vain hyvin harkiten tai ei ollenkaan, vaikka omansa asettaakin. Oman elämän kuvaaminen taitaakin olla melkoinen taitolaji myös tässä mielessä - ainakin siinä vaiheessa, kun kuvauksista tulee julkisia. Taiten aseteltu omaelämäkerrallinen tarinointi on kuitenkin tenhoavaa, ja sellaista tämä Mazzarellankin tarinointi enimmäkseen on. Rosoja tässäkin toki silti on.

      Poista
    2. Nyt muistan. Se oli Taiteiden Yön haastattelussa Akateemisessa, kun Mazzarella mainitsi tuon aran aiheen käsittelyn isovanhempikirjassaan ja selitti, että ei se haittaa, kun on erikielinen. Päättelin, että se on jäänyt ehkä häntä painamaan. Minua nuo kohdat hätkähdyttivät, kun ajattelin, että siinä tulee poltetuksi siltoja lopullisesti, mitä ei kannattaisi tehdä.
      Yleensä Mazzarellalla yksityinen palvelee yleistä ilman juoruilun tai yksityisen päiväkirjan makua, ja kuten tuossa kommenttisi lopussa toteat, se onkin tenhoavaa.

      Poista
    3. Mazzarella tosiaan sanoo tässä kirjassakin, että lapsenlapset eivät ymmärrä ruotsia. Saattaa olla, että kirjoitettu on silti jäänyt kaihertamaan, ovathan nämä vaikeita asioita ja kirjoittaja joutuu puntaroimaan sanomaansa myös jälkeenpäin. Toisaalta Mazzarella sanoo kirjassa niinkin, että on kirjoitustensa myötä kohdannut paitsi miniöitään ylistäviä myös surullisempia tarinoita kertovia anoppeja, joille hänen sanansa ovat olleet hyvinkin tarpeen. Aloin nyt miettiä myös etäännyttämistä, sitä kuinka on ehkä turvallisempaa käsitellä tiettyjä teemoja fiktion kuin omaelämäkerrallisuuden keinoin - nimenomaan toisten ihmisten suojelemiseksi. Kukapa haluaisi olla julkisesti arvosteltu miniä, vaikka asettuisikin edustamaan jotakin itseään yleisempää? Se, että Mazzarella on tuossakin laittanut itsensä likoon, on kuitenkin varmasti ollut monelle tärkeää. Tärkeitä kysymyksiä! Kiitos ajatusten lennättelystä, Marjatta!

      Poista
  3. Tämä teos minun täytyy etsiä käsiini. Haluan saada apua heittäytymiseen sanojen vietäväksi, apua irrotteluun: sillä kirjoittamiseen ryhtyminen on minulle aina hirmuisen henkisen kynnyksen takana. Voi, miten ihanaa olisi jos kirjoittaminen sujuisi kuin itsestään, mutta ei...

    Tiedän, että en ole yksin 'ongelmani' kanssa, mutta en voi olla ihmettelemättä syytä siihen, miksi sisäinen kriitikkoni ja vapautta janoava 'kirjoittajaminäni' käyvät niin kovaa kamppailua tuolla jossain sieluni syvyyksissä ;)

    Kiitokset hienosta kirjavinkistä, tämä kirja minun on saatava omaksi.

    Toivottelen sinulle ihanaa ystävänpäivän iltaa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta! Blogissasi sinun sanasi ainakin soljuvat aina niin ihanasti, sielusi kamppailut kätkeytyvät kyllä jonnekin näkymättömiin <3

      Uskon, että sisäinen kriitikko on hyvä renki mutta huono isäntä (kuluneessa sanonnassa on loputonta käyttövoimaa!). Ja todellakin, et ole ongelmasi kanssa yksin: luulenpa, että aika moni kirjoittaja jakaa nuo raskaat sisäiset riitelyt. Täälläkin yksi, joka lakkaamatta yrittää opettaa sisäistä kriitikkoaan olemaan välillä hiljaa tai ainakin muistamaan, että tärkeintä on se että kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa ja että ainoa täydellisyys, johon ihminen voi yltää on epätäydellisyys (ja oi, eikö tämä ajatus juuri ollut jossakin muodossa myös sinun blogissasi... Murakami, eikö vain!). Siispä: ei pelkoja, ei riitoja, vaan iloa ja vapautta - meille kaikille <3

      Kirjoittavan minän ihanaa vapautta sinulle ihana Kaisa Reetta ja lempeää ystävänpäivän jälkeistä päivää <3 Onkin jo laskiaissunnuntai, kevättä kohti kuljeskellaan...

      Toivon, että sinulla on kirjan äärellä hienoja hetkiä!

      Poista
  4. Minustakin Mazzarellan omaelämäkerralliset esseistiset kirjat ovat inspiroivia. Ne innostavat kirjoittamaan, vaikka aiheena olisi joku muukin. Minusta juuri tuollainen kirjoitusmuoto on kiehtova: että osaa kirjoittaa keveästi raskaista aiheista, käyttää omia kokemuksia ja luettua ja tutkittua hyödyksi lukijaa viihdyttävällä tavalla.

    En oikeastaan tiedä, kuka muu suomalainen olisi yhtä taitava tässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Inspiroiva on juuri oikea sanaa kuvaamaan näitä Mazzarellan kirjoituksia! Minustakin hänen tapansa kirjoittaa on todella kiehtova: hän kirjoittaa niin ihanan polveilevasti, antaa kaiken koetun - elämän, kirjojen ja kirjoittamisen - kulkea sopuisasti rinnakkain ilman että eksyy minnekään.

      Kiitos sinulle kommentistasi!

      Poista
  5. Tämä kirja kiinnostaisi minua paljon, vaikken kirjoitakaan mitään kirjablogia kummempaa. Ihailen Mazzarellaa kovasti - hän on niin loistava kirjoittaja -, ja kävin kuuntelemassa hänen puhuvan juuri tästä kirjasta syksyn 2013 kirjamessuilla. Kokemus oli sykähdyttävä (Mazzarella on niin lämmin ja lempeä ja läsnäoleva), ja ajattelin silloin, että tällä kirjalla olisi varmasti annettavaa kenelle tahansa lukijalle. Ja sinäpä sen nyt sanoit: jos kirja tarjoaa eväitä itsetutkiskeluun, oman elämän tarkasteluun ja pohdiskeluun, ja siihen että sitä yrittää vähän ymmärtää, ei se voi olla mitään muuta kuin hyvä ja tärkeä teos. ♥

    Tuo PS2 jäi nyt houkuttelevasti kutkuttamaan. Maltan tuskin odottaa, mitäköhän ihanaa olet löytänyt? :)

    Toivottavasti nuhanenäsi on jo parantunut?! Kaunista sunnuntaita sinulle, Katja! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Sara <3 Ensiksi sanon, että voisit kyllä kirjoittaakin vaikka mitä: sanoissasi on sellaista lempeää kauneutta ja säteilyä, että uskoisin niistä rakentuvan kaikenlaista ihanaa... On aina niin hienoa lukea tunnelmantäyteisiä ja kauniita blogikirjoituksiasi! Olet siis kirjoittaja, oletpa hyvinkin! Ja oikeastaan, niin, kyllä kirjablogin kirjoittaminen voi hyvinkin olla myös sitä "kummempaa" <3

      Minusta tuntuu, että näistä kirjoittamiskirjoista voi useinkin olla iloa myös niille, jotka ”vain” lukevat: kirjoittamisesta lukeminen avaa aina katsetta myös luettavalle. Itsessänikin kirjoittaja ja lukija sekoittuvat aina keskenään näitä lukiessani, ja molemmat saavat jotakin ajatteluaan avartavaa. Parhaimmillaan nämä tällaiset ovat siis erityisen hienoja elämyksiä!

      Itsetutkiskelu on aina aika ajoin tarpeen, ja monet hyvät kirjat mahdollistavat kaikessa rikkaudessaan myös sen... On hyvä pysähdellä välillä, esittää itselleen kysymyksiä ja etsiä vastauksiakin. Elämä on aika kiehtovaa! Ja kirjallisuus! Ja se, kuinka ne pitävät toisiaan kädestä!

      Tuo PS2 kätkee taakseen Elisabeth Järnefeltin kirjeitä, joita olen halunnut lukea jo kauan... Ihana löytö, kirjakaunokainen puoleen hintaan! Toistaiseksi olen vain ihaillut ja silitellyt tätä ihanaa kirjaa - olen säästellyt sitä, koska lukupinossani keikkuu kaikenlaista ja tälle(kin) haluan oikein antautua... Luulenpa silti, että jo pian lähden matkalle... Oih <3

      Ja kiitos Sara-siskonen, nuhanenä alkaa olla parantunut. Pientä köhää pöpöpahalainen vielä kiusana pitelee, mutta eiköhän sekin jo pian mene menojaan...

      Poista
  6. Ihana kun kirjoitit tästä! Hain (sinun innoittamanasi!) niihin samoihin opintoihin kuin sinä vähän aiemmin ja pitääkin nyt kaivaa tämä pari vuotta sitten lukemani Mazzarellan kirja taas esille hyllystä, omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssin inspiraatioksi!

    P.S. Minäkin inhoan teennäisiä, itsetarkoituksellisia kirjoitusharjoituksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Maria ja oi, onpa hauskaa että innostuit opinnoista! Tämä opus tosiaan sopii hienosti myös tuon kurssin inspiraatioksi - hieno kirja :) Antoisia opintohetkiä sinulle <3

      PS. Ja eikö, ne ovat ihan tylsiä! Kirjoittaminen on usein myös leikkiä, mutta onhan leikissäkin aina JOKU mieli! Kuka nyt leikkisi tylsiä leikkejä?

      Poista
  7. Kolme sydäntä postauksellesi, Mazzarellalle ja etenkin tälle: "Huonokin teksti on aina parempi kuin ei tekstiä ollenkaan." Voitto on siis jo se kun uskaltaa kirjoittaa! Nuhatonta tulevaa viikkoa - ja aurinkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kristiina ja sydämen sykähtelyitä sinullekin <3 <3 <3 Ja todella, huonokin teksti on parempi kuin olematon. Onhan se - niin kuin Mazzarella sanoo - ainakin lähtökohta. Uskaltakaamme siis, aina vain!

      Aurinkoa sinullekin, säteiden tansseja <3

      Poista
  8. Tunnetko Heli Hulmin Kuoleman horisontin? Sen nimi on jylhä, mutta kirjoittamisesta on kyse. Se on upea opas. Minua Hulmin nimi ei pelota, koska olen työstänyt sitä sivuavaa aihetta niin pitkään.
    Pidän Mazzarellan kirjoista ja siitä viisaudesta, jota hän jakaa. Viimeisin jäi hieman vieraaksi, sillä en oikein päässyt hirviön maailmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja kiehtovasta kirjavinkistä Ulla! Tuo teos on minulle tuntematon, mutta piipahdin nyt nettiavaruudessa sitä vilkaisemassa - uskon, että kyseessä on hyvinkin tutustumisen arvoinen teos!

      Minäkin olen pitänyt niistä Mazzarellan kirjoista, jotka olen tähän mennessä häneltä lukenut - montaa en vielä ole, ja tuo uusinkin on lukematta. Hiljakseen etenen... Seuraavaksi luen Mazzarellalta ehkä Fredrika-rouvaa.

      Poista
    2. Lue ihmeessä Hulmin kirja. Olen hieman surullinen kirjan nimestä, sillä se ei ohjaa lukijoita luokseen. Minäkin eksyin kirjan pariin nimekkeen kautta, mutta minä en siten luonnollisesti löytänyt etsimääni ;)

      Minulle jäi mieleen ihana kuva, kun Hulmi on ryhmäläisten kanssa Hietaniemen hautausmaan yhdessä korttelissa juuri ennen sankareita. Olin juuri ennen lukemista käynyt kuvaamassa samat auringonkukat, joista hän kirjoitti. Olen itse viettänyt lapsuuteni noilla kulmilla.

      Uusi on ihan hyvä kirja, mutta pidän niin hänen ajatuksistaan elämästä, että olisin halunnut lukea lisää niistä.

      Poista
    3. Minulle tämä oli tosiaan aivan tuntematon, en ollut tästä koskaan kuullutkaan. Nimi on toki jylhä niin kuin tuossa aiemmin sanot ja herättää ehkä vääriäkin mielikuvia, mutta en tiedä... Jos olisin sattunut kohtaamaan tämän esim. kirjastossa, olisin saattanut tarttua ja tutkiskella...

      Nyt osaan tämän jossakin kohtaa käsiini etsiä, kiitos vielä vinkistä :)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!