Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (1858)

Oli pilvinen ja kolkko ilta kevättalvella 1718. Salin kello naksahti viittä vailla kuusi komeassa herraskartanossa, joka oli kuulunut ylpeälle paroni Yrjänä Boijelle ja jonka nyt omisti hänen leskensä rouva Katarina Boije...

Hiljaista, hetken... Paita kaipaisi nappeja, mutta en jaksa ommella, en nyt. Enkä tahdo. Päivän askeleet painavat istumaan, kädet tahtovat tehtäväkseen jotakin muuta kuin näitä loputtomia, samankaltaisina toistuvia askareita. Kädet tahtovat, ja mieli. Johan Ludvig on jossakin taas, tuskin tulee ennen aamua. Ehkä minulla onkin koko yö aikaa, yksin. Aamulla sille pitää taas olla tortut, mutta aamuun on vielä aikaa...

Melkein kuulen sinun ajatuksesi, Fredrika. Näen hämärän huoneen ja sinun kasvosi, joissa väsyneen pysähtyneisyyden keskellä hehkuvat ihmeen kirkkaat silmät. Silmissä liekehtivät sinun mielesi liikkeet: niissä näkyy tuo toinen, kiehtova maailma, johon olet taas astumassa, maailma joka vielä on yksin sinun...

Kiitos kirjastolle!

Niin: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, kertomus isonvihan ajoilta. Ensimmäinen suomalainen historiallinen romaani, sillä – niin kuin Tyyni Tuulio minulle esipuheessaan kertoo – sinä kirjoitit tätä jo vuonna 1843, kauan ennen kuin Topelius ryhtyi julkaisemaan Välskäreitään. Sinun romaanisi vain viipyili piilossaan ennen astumistaan päivänvaloon, Topelius ehti ensin ainoastaan siksi. Ja oi, sinulla oli ajatuksia, rikkaita, syviä ajatuksia.

Näetkös, Margareta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme on oikein Ruotsista, vaikka hän heti Suomeen tultuaan tosissaan opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli puoliksi ruotsalainen, niin kuin melkein kaikki säätyläiset tässä maassa. Mutta minä olen todellinen suomalainen. Katsos, vanha Vappu, imettäjäni, oli juuri noita kaikkein syvällisimmin suomalaisia. Sinä tunnet vain hänen jäykän ulkokuorensa, harvapuheisuutensa, haluttomuutensa solkata joitakin ruotsin sanoja, mutta minä tunnen hänen lämpimän uskollisuutensa, hänen sisimpänsä tummahehkuisen, satumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kammottavan lumousvoiman.

Niin, sinä elit 1800-lukua ja astuit historiallisessa tarinassasi 1700-luvun alkupuolelle, isonvihan vuosiin, niihin aikoihin kun Suomi oli kahden mahtavan naapurin väliin ahdistettu riitaomena ja kun joku ehkä saattoi jo ajatella olevansa suomalainen, en ruotsalainen ja vielä vähemmän venäläinen. Ehkä nyt arvaat, etten voi olla ajattelematta historiallisen romaanin monikerroksisuutta: sitä, kuinka se aina kantaa mukanaan paitsi aikaa jota se kuvaa myös aikaa jona se kirjoitetaan. Ja Fredrika, niin, tämä oli ensimmäinen.

Tuulio kertoo esipuheessaan senkin, että vuonna 1881, tämän ilmestyttyä suomeksi ensimmäisen kerran, suomentaja totesi kuinka teoksen ”rivien välistä saatamme lukea Juhana Ludviikki Runeberg’in sielua.” Mutta nyt, sata vuotta myöhemmin [1981], Fredrika Runeberg ei enää tarvitse runoilijapuolisonsa suositusta, hänen oma äänensä kuuluu nyt ehkä selvempänä kuin hänen elinaikanaan. Ja nyt, vielä myöhemmin, voinemme hyvin vain tuhahdella ajatukselle Juhana Ludviikista riveilläsi. Tiedämme jo, että sinä olit itsenäinen ja ansioitunut sanataitelija.

Muistatko tuon unen, jonka näin ennen elämäni tärkeintä päivää. Siitä syystä kai uni merkitsikin minulle niin paljon. Näin hämähäkin, joka kietoi verkkonsa yhä tiukempaan ja tiukempaan sydämeni ympärille siksi kunnes sydän kuvaamattomissa tuskissaan ei enää voinut sykkiä, vaan lopulta tukahtui.

Sinä kirjoitit historiallisen romaanin ja samalla monikerroksisen sanataideteoksen. Tarinan tapahtumien lähtöpaikkana ja keskuksena on Hatanpään kartano Tampereella, joskaan paikka ei – kuten romaanisi kehyskertojatar kertoo – tarinan tapahtuma-aikaan vielä kantanut tuota nimeä. Romaanisi taustalla on kaiketi ollut vanha tarina hämähäkkiä säikähtäneestä neidosta sekä eräs maalaus, jonka kerran satuit kohtaamaan. Asiaan perehtymättömänä en osaa sanoa, kuinka paljon tarinasi henkilöissä on totta ja kuinka paljon sepitettä, ja toistaiseksi olenkin lukenut sitä ennen kaikkea mahdollisina ihmiskohtaloina 1700-luvun alkupuolen Suomessa. Ja tuo hämähäkki, niin, se asettuu sinun tarinasi taiteelliseksi kehykseksi ja symboliksi, vaikka olisikin myös vanhasta tarinasta lainattu. Sellaistahan sanataide on, vanhoja aineksia uudelleen järjestelevää.

Sinä kirjoitit romaaniisi kolme naista: vahvan, jopa kovan Katarina-rouvan, herkän ja haavoittuvaisen Cecilian sekä sydämessään uskollisen Margaretan. Ja kyllä, vielä neljännenkin – Vapun, kansannaisen, jolla on sydämen viisautta ja kenties myös kyky nähdä tulevaan. Kirjoitit rouva Katarinan, joka astuu sisään levollisena ja korkeana kuten aina, vailla jälkeäkään mielenliikutuksesta. Joka sanoo, että tyttärellä ei saa olla muuta toivetta kuin äidillä on, siksi kunnes äiti vapaaehtoisesti luovuttaa valtansa puolisolle, jonka hän tyttärelleen valitsee ja että ikinä ei halpasyntyisestä tule Margareta Boijen puolisoa. Kirjoitit Cecilian, jonka kohtalon yllä tuntuu aina leijuvan hämähäkin kuvajainen ja joka lopulta huutaa: sydän parka, nyt olet kiedottu verkkoon, lepää hiljaa, siivet kasvavat, tämähän on vain kotelo, kohta lennät vapauteen. Margaretan, joka sanoo että hänelle kuulun, hänelle jään, mikään maallinen mahti ei voi meitä erottaa ja että sinun, sinun ikuisesti. Vapun, joka näkee näkyjään: Sieluni näkee kummallisia näkyjä kylmyydestä ja hädästä ja hävittävistä rosvoista, mutta myös höyhenvuoteista ja lämmöstä ja äidin silmistä. Kuka kantoi lapsen jäähaudasta, toisen verisistä, häpäisevistä käsistä? Olisiko hän ehkä voinut kantaa pois Luojan lähettämän sairaudenkin, jos se olisi hänelle sallittu?

Ja niin, naisten rinnalla kulkee miehiä, motiiveissaan vaihtelevia. Sellaisia, joille hänen säädyllään ei ole --- mitään arvoa ja jotka ajattelevat, että vähempikin riittää siellä missä rakkaus asuu. Sellaisia, jotka ovat sitä mieltä, että alhaisoa voi sietää, olkoot he työvälineenämme, saakoot leipänsä ja jotka eivät sydäntä tarvitse, sillä eihän suuressa maailmassa käytetä sydäntä, sydämellä ei siellä tee mitään. Sellaisia, joiden elämän koko pimeys on rakastaa saamatta vastarakkautta ja jotka ajattelevat, että koittaakohan kerran päivä, jolloin Suomen lapset omistavat isänmaan, vapaan, oman, maan, jonka puolesta elää ja kuolla. Kysyvät, että unelmat, unelmat, milloin toteudutte?

Sinä rakensit tarinasi ja henkilösi niin, että kaikessa kuuluu ihmisarvon ääni: ihmisten tasavertaisuus, sodanvastaisuus ja oikeus onneen ja rakkauteen. Niin, että puhdas rakkaus ja uskollinen sydän nousevat yli maisen rikkauden ja vallan. Niin, että nämä viisaan Vapun sanat jäävät mieleen pitkäksi aikaa:

Nuoret kukat, älkää antako minkään madon jäytää sydäntänne, ottakaa se pois, vaikka kappale sydäntä lähtisi mukana. Mato jäytää koko sydämen. Syvällä, syvällä sydämessä puhuu ääni, niin hiljaa, hiljaa. Kuunnelkaa mitä se sanoo, niin tulette tietämään, mitä edessänne on, ja voitte työntää tieltä niin paljon pahaa, jos teillä vain on rohkeutta.

Fredrika, minä olen sinun sanojesi jäljiltä hämmentyneen hurmioitunut. Olen täynnä ihailua ja kunnioitusta, melkein pakahduttavaa riemua siitä mihin sinä, 1800-luvun nainen, olet kyennyt. Sinä olet kirjoittanut Historiallisen Romaanin, joka yhä, tänäkin päivänä, sopii lajinsa taidokkaaksi edustajaksi. 

Ja kyllä, ajatus sinusta, harvat mahdolliset hetkensä kirjoittamiselle antaneesta naisesta, on innoittanut minua jo kauan: sinä osoitit, että ihminen, joka haluaa kirjoittaa, kirjoittaa kyllä. Aikaa sanoille löytyy, ehkä vain pienistä väsyneistä hetkistä joina ei jaksa enää mitään muuta, niin, ei edes ommella, ja hitaasti, kyllä, hitaasti näiden pienten hetkien sanoista syntyy ehkä jotakin kokonaista... 

Liian kauan kesti ennen kuin minä sinun sanoihisi tartuin, mutta nyt, niitä luettuani, tiedän että matkani jatkuu. Matkani sinun sanoihisi ja sinuun. Ja voi, niin, tämän saa sanoa itse kuningatar: Naisen ei ainakaan tule olla se, joka häiritsee avioliiton pyhyyttä, vaikka miehet meidän päivinämme eivät pidä niin tarkkaa lukua siitä. Olisihan sinulla, hyvä Fredrika, voinut olla helpompikin elämä.

Mutta tiedäthän, sinä elät yhä: innoitat muistollasi myös meitä uuden vuosituhannen naisia. 

Kiitos sinulle siitä – naisvoimasi ihanasta säteilystä!

PS. Erityismaininnan ansaitsee myös teoksesi suomentaja, Tyyni Tuulio. Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (Fru Catharina Boije och hennes döttrar) käännettiin siis ensimmäisen kerran vuonna 1881, jolloin työstä vastasi Arvo Lempiranta (Liljestrand). Tuulio käänsi teoksesi uudelleen vuonna 1981, ollessaan melkein 90-vuotias. Todella, todella huikeaa. Naisvoimaa tässäkin, kerta kaikkiaan!