Sattuipa niin että minäkin, lennähtelevä ja vapaudenkaipuinen
lukija, tulin tarttuneeksi haasteeseen: arvelin, että Ullan syksyllä ideoimaan Talvihaasteeseen minunkin tuivertavat tuuleni sopisivat – olisihan nyt juurikin syksy ja talvi ja joulu, nämä ihanat, ihanat
ajat, joten sopivia kirjoja valikoituisi varmasti luettavakseni ihan
itsestäänkin... Haasteen ideana oli lukea kirjoja, joiden nimessä olisi jotakin syksyistä, jouluista ja talvista, vähintään kaksi kirjaa joka "lajia". Lukuaikaa oli lokakuulta helmikuun loppuun.
Minun syksyni tuntui tahtovan runoja. Tämä oli ehkä merkillistäkin, koska runotuuli ei ollut viime aikoina juurikaan puhallellut...
Hieman toki silloin tällöin, mutta ei niin vaativasti että olisin nyt uskonut
löytäväni itseni runojen ääreltä, niin hurmaantuneena ja nälkäisenä. Mutta
niin, tuulet ovat tuulia ja tietävät kyllä mitä lukija kulloinkin tarvitsee.
Aloitin siis haasteeseen osallistumiseni lukemalla rakkaimman runoilijattareni,
Edith Södergranin, toisen runokokoelman Syyskuun lyyra (1918) ja oi, sepä alkoikin taas puhaltaa ihanan pyörryttävää Edith-tuulta, sitä joka kantaa mukanaan ajan monia kerroksia... Uusi
matkani rakkaan Edithin runoissa siis jatkuu, yhä, yhä, yhä. Myös toinen
syyskirjoistani oli runoja: luin Claes Anderssonin Syksyni sumuissa rakastan sinua (2013), joka oli ollut lukulistallani jo ennestään ja sopi nyt hienosti tähän haasteeseen. Antoisa,
monikerroksinen kokemus tämäkin!
Joulukirjojani olivat Charles Dickensin Joululaulu (1843) ja J. L.
Runebergin Jouluilta (1841).
Myös Joululaulu oli keikkunut
lukupinossani jo hyvän aikaa ja erityisen vaateliaana siitä asti, kun jouluna
2013 kävimme koko perheen voimin katsomassa Tampereen Teatterin Saiturin joulun. Joululaulu oli myös ensimmäinen Dickensini (voi miten loputtoman
aukkoinen kirjallisten kokemusteni kokoelma aina vain onkaan...) ja erittäin
hieno elämys. Runebergin Jouluilta
huhuili sekin luokseen ehkä jo kesällä, kun olin lukenut hänen ihanan Hannansa (1836) ja todennut, että
tarvitsen lisää näitä hienoja runoelmia. Jouluilta
ei lopulta ollut aivan Hannan
veroinen, mutta hyvä kokemus silti.
Talvikirjani olivat lastenkirjallisuutta. Tai ei, eivät
lastenkirjallisuutta vaan pikemminkin sitä kiehtovan kerroksellista
kirjallisuutta, jolla ei ole ikää ensinkään: tällaiset teokset ovat iättömiä ja
ajattomia jo itsessään, ja ikää vailla saavat olla myös niiden lukijat. Sekä
Tove Janssonin Taikatalvi
(1957) että Hans Christian Andersenin Lumikuningatar
(1844) kutsuivat sopivasti luokseen ja asettuivat somasti myös osaksi talvista haastetta. Molemmat olivat tuttuja jo ennestään, mutta niin kuin aina, uusi
lukukerta antoi tälläkin kertaa myös jotakin uutta, ehkä entistä syvempää. Sekä
Taikatalvi että Lumikuningatar olivat lumoavia lukukokemuksia tulvillaan talven
ihanaa taikaa ja suuria kysymyksiä kasvamisesta ja itsensä ja toisen
kohtaamisesta. Ja niin, näissä molemmissa tarinoissa talvi kantaa mukanaan paljon, se kasvaa itseään ja hohdettaan suuremmaksi, sen kylmyys ja pimeys kiteytyvät myös joksikin arvaamattomaksi ja pelottavaksi. Ihmiselle, jolle talvi on pehmeä ja lempeä, se näyttäytyy kuitenkin aina myös kauniina. Ja kyllä, talvessa on taikaa: sen arvaamattomuuden kohtaaminen tekee ihmisestä (ja muumista) hivenen vahvemman ja valmiimman.
Ja kas, niinpä vain sai tämäkin tuulinen lukija sommiteltua kokonaisuuden,
jolla osallistua ensimmäiseen lukuhaasteeseensa!
Jos olisi vielä valittava ihanin helmi näistä kuudesta
hienosta lukukokemuksesta, niin valitsisin ihanan Edithin ihanan Syyskuun lyyran. Näin siksi, että Edith
on – niin, Edith on. Sydän. Sielu. Runotar vailla vertaa. Mutta melkein yhtä
ihanina kimmeltävät talvihohtoaan myös Lumikuningatar
ja Taikatalvi. Ja niin, kyllä,
hienoja lukukokemuksia olivat nämä kaikki kuusi.
Tähän ihanaan hämyaikaan on toki kuulunut myös muutamia
muita kirjoja, jotka olisivat haasteeseen sopineet. Joel Haahtelan Tähtikirkkaan, lumivalkean (2013)
luin jo ennen haastetuulta ja Tove Janssonin Muumilaakson marraskuun (1970) tulin myös lukeneeksi ohi
haasteen. Ja lasten joulukirjoja meillä luettiin tuttuun joulunodotustapaan
monta: tälläkin kertaa joulunodotukseemme kuuluivat mm. ihana kokoelma Astrid Lindgrenin Joulukertomuksia
(2002) ja eräitä vanhan ajan joulutunnelmia välittäviä ihanuuksia.
Nyt on aika kiittää Ullaa tästä ihanan inspiroivasta ja
tunnelmallisesta haasteesta! Saattaa toki olla, että osallistuin tähän hieman
nurin kurin: en selviytyäkseni tästä kylmästä ja pimeästä ajasta vaan
kääriytyäkseni siihen entistä syvemmälle... Syksy ja talvi ovat rakkaimpia
vuodenaikojani – maailman kiehtovaa hämäryyttä ja mielen lempeää lepoa. Nyt on
taas alkanut matka kohti valoa ja kyllä, tulkoon vain kevät jo lähemmäksi, mutta vielä
on hetki aikaa viipyillä myös talven hellässä hämyssä, sen suloisesti hämärtyvissä illoissa.
PS. Ja niin, itseni tuntien totean, että tulen luultavasti
seurailemaan suurinta osaa lukuhaasteista ihailuetäisyydeltä myös jatkossa, niin hienoja houkutuksia kuin idearikkaat kanssabloggaajani virittelevätkin.
Toisinaan saatan kuitenkin huomata joutuneeni jonkun erityisen vastustamattoman haasteen
kiehtoviin pyörteisiin... Nyt minut onkin jo napannut puhureihinsa myös Ompun Luetaan sateenkaari –haaste... Aika näyttää, tavoitanko sateenkaaren pään. Luulen kyllä, että ensimmäisen, punaisen
tuulen aika on jo pian. Se on kuiskutellut minulle jo kauan, mutta joutunut vielä toistaiseksi odottelemaan...
Voi miten ihania kirjoja olet haasteeseen lukenut!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Jonna! Aika ihania kirja-aarteita nämä todella olivat, kaikki <3 Ja oi, huomasin juuri, että sinäkin olet nyt kirjoittanut Taikatalvesta, tulenkin tuota pikaa kurkkaamaan!
PoistaMinäkin luin erään Lumikuningatar-version tähän haasteeseen eli Naomi Lewisin kuvitetun lastenpainoksen. Luulen silti, että Rudolf Koivulla on hienompi kuvitus. :) Alkuperäinen Anderssenin satu olisi kiva lukea myös, sillä tuo Lewisin versio tuntui jotenkin hieman hämmentävältä.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi MarikaOksa! Minulta olikin vilahtanut ohi tuo Lumikuningatar-kirjoituksesi, mutta nyt kävin kurkkaamassa! Todella kauniit kuvat on myös sinun lukemassasi painoksessa. Tuossa Rudolf Koivun satukirjassa onkin vain se yksi kuva, mutta toki se on sitäkin ihanampi <3 Luulen, että satu on Koivun kirjassa koko lailla kokonaisena, mutta kerrontaa on varmaan hieman siloteltu: alkuperäisessä sadussa esim. peilin teki ehkä paholainen, mutta tässä peikko... Se ihan, ihan alkuperäinen satu voisi olla mielenkiintoinen kirjallis-kulttuurinen matka :)
Poista