sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Hans Christian Andersen: Lumikuningatar (1844)




Lumihiutale kasvoi kasvamistaan, kunnes siitä tuli kokonainen nainen.
Hän oli pukeutunut hienoimpaan valkoiseen harsoon,
joka oli tehty kuin miljoonista tähden tapaisista untuvista.
Hän oli kovin kaunis ja hieno, mutta jäästä, häikäisevästä,
kimmeltävästä jäästä. Kuitenkin hän oli elävä.
Silmät tuijottivat kuin kaksi kirkasta tähteä,
mutta niissä ei ollut rauhaa eikä lepoa.


Huomasin tarvitsevani satua, ihan itselleni, ja juuri tätä. Siksikö, että on talvi ja maa lumesta valkea? Että pakkanenkin viivähtelee, puraisee hetkittäin poskipäitä? Vaiko vain siksi, että mieleni kaipasi taas jotakin erityisen tenhoavaa ja tunteikasta, satumaistakin. Sellaista, missä tietoinen ehkä kohtaa tiedostamattoman ja syntyy säikeitä, jotka tavoittelevat sydäntä. Niin, miksi lienee, mutta tämän tarvitsin: Hans Christian Andersenin (1805-1875) Lumikuningattaren (1844).

Rudolf Koivun Satuja ja tarinoita (1992) sisältänee sadun suunnilleen alkuperäisessä pituudessaan – näin otaksun, sillä se on siinä seitsentarinaisena ja koko lailla kokonaisen tuntuisena. Kuvitus on vähäinen, mutta sitäkin ihanampi: Koivun taideteoksia katselisi mielellään enemmänkin, mutta toisaalta tämä yksikin lumoava kuva riittää. Lopun tarinasta saa piirtää mielessään.





Rudolf Koivun (1890-1946) Lumikuningatar:
kylmä, kaunis ja hohtava, viekoittelevakin.

(Kiitos kirjastolle, joka uskollisesti paikkailee hyllyni loputtomia puutteita.
Tämäkin ihana kirja täytynee kyllä jonakin päivänä saada omaksi...) 


--- reki pysähtyi ja ajaja nousi.
Turkki ja lakki olivat paljasta lunta.
Nainen se oli, pitkä ja solakka ja häikäisevän valkoinen.
Hän oli lumikuningatar.


Olen aina ollut hieman haluton avaamaan satuja liikaa. Rakastan kyllä niiden syvyyttä ja symboliikkaa ja kaikkia niitä ajatuksia joita ne herättävät, mutta ehkäpä sadut ovat minulle kuin runoja, sellaisia että ne täytyy ennen kaikkea kokea ja elää, kohdata pikemminkin sydämen vapaudella kuin järjen rajatuissa kehyksissä. Sanotaan, että lapsi tulkitsee sadun sellaisena kuin se hänelle on, ja minä luulen, että niin tekee myös aikuinen. Sadun ymmärtää intuitiivisesti, vaikka sitä ei osaisi tai tahtoisi selittää.

Nyt, kun koetan kirjoittaa lukukokemuksen luomia tunteita ja tunnelmia, huomaan silti kaikki heräävät kysymykset, jotka omavaltaisesti kääntyvät sanoiksi. Tulen väistämättä ajatelleeksi – jälleen kerran – että kirjoittaminen on ajattelemista. Se on myös tunnetta, mutta ajattelun sylissä. Ehkä ajatus suutelee tunnetta ja tunne ajatusta, ehkä ne syleilevät toisiaan ja sulautuvat yhteen. Ja sydämen värinät herättävät kysymyksiä, kysymykset sydämen värinöitä.


Kuka Lumikuningatar on? Tai mikä?
Ja miksi hän on nainen?
Miksi pieni poika kiinnittää kelkkansa hänen rekeensä,
antaa itsensä tämän hämmentävän olennon kyytiin?


En kuitenkaan ehkä aio vastata. Aion vain kysyä. Sadun kohtaamisen on hyvä olla puhdas ja rajoista vapaa – sellainen kuin se on lapselle. Lapsi kätkee sadun sydämeensä ja tutkiskelee sitä, toki kysyykin sen mitä kysyttävä on, mutta juuri sydämessä satu kasvaa.


Uskoisin, että satu Lumikuningattaresta on useimmille tuttu. 
Siksi en tälläkään kertaa varo sanojani, 
vaan annan tarinan kirjoittua myös omaan kirjoitukseeni.


Satu alkaa tarinalla peilistä ja sirpaleista – siitä, kuinka peikko Tihulainen oli tehnyt peilin, jossa kaikki hyvä ja kaunis, mikä siihen kuvastui, hävisi miltei olemattomiin, mutta kaikki kelvoton ja ruma tuli hyvin näkyviin ja kävi vieläkin pahemmaksi ja kuinka tuo peili lopulta särkyi miljooniksi sirpaleiksi ja etsiytyi ihmisten silmiin ja sydämiin. Katseet vääristyivät ja sydämistä tuli jäätä.


Mikä se on, tuo peili, mitä se tahtoo?
Onko se kuvastin, joka näyttää ihmisen pahuuden?
Kaiken sen, mikä ihmisessä on peikkoa ja pimeyttä
ja sydämen hyytävää kylmyyttä?


Ja eräässä suuressa kaupungissa asuu kaksi lasta, poika ja tyttö, Kai ja Gerda, jotka eivät olleet veli ja sisar, mutta he pitivät toisistaan kuin sisarukset ja istuivat ruusujen alla leikkimässä. Mutta voi, pian peilin sirpaleen saa silmäänsä ja sydämeensä myös pieni Kai. Ja kun tulee talvi ja Lumikuningatar ajaa ohi valkealla reellään, Kai antaa itsensä tämän huimaan kyytiin. Tahtoenko vai tahtomattaan? Kuinka vain, mutta ainakaan hän ei pääse enää irti, vaikka tahtoisi. Kaita palelee, mutta kun Lumikuningatar suutelee häntä otsalle, kylmyys katoaa, ja toinen suudelma vie mennessään myös muistot. Mutta valkeudessaan kaunis ja häikäisevä Lumikuningatar on Kain silmissä täydellinen.


Mutta millaista oli pienellä Gerdalla, kun Kai ei enää tullut?
Missä poika mahtoi olla?
Kukaan ei tiennyt, kukaan ei osannut antaa neuvoja.


Kun kevät taas koittaa, pieni ja rohkea Gerda sanoo:


Minä panen jalkaani uudet punaiset kenkäni ---
niitä ei Kai ole koskaan nähnyt, ja sitten menen joelle ja kysyn siltä.


Alkaa Gerdan matka yli väkevän virran ja läpi pimeän metsän, matka aina Lappiin ja Lumikunigattaren hoviin asti. Matkan varrella Gerda kohtaa mm. noidan, variksen, prinsessan ja prinssin, ryöväritytön ja ruijanvaimon. Tulee viivästymisiä, jopa unohdusta, mutta lopulta matka aina jatkuu. 


Keitä he ovat, nämä kaikki jotka Gerda matkallaan kohtaa?
Ovatko he ihmisessä vai ihmisen vierellä?
Ja miksi, miksi he ovat sellaisia kuin ovat?


Ruijanvaimo on viimeinen, jonka Gerda ennen Lumikuningattaren valtakuntaa tapaa. Vaimo sanoo porolle, joka pyytää Gerdalle apua:


Minä en voi antaa hänelle suurempaa valtaa kuin hänellä jo on.
Etkö näe, kuinka suuri se on?
Etkö näe, kuinka ihmisten ja eläinten täytyy palvella häntä,
kuinka hyvin hän on paljain jaloin päässyt eteenpäin maailmassa?
Älköön hän meiltä saako tietää valtaansa.
Se on hänen sydämessään, se on se että hän on suloinen, viaton lapsi.


Niin, kengät jäävät matkan varrelle jo varhain. Yhdet ja toisetkin. On vain paljaat jalat. Mutta Gerda kulkee uupumatta eteenpäin, sydämensä voimalla. Ja sillä välin Kai istuu Lumikuningattaren linnassa ystäväänsä muistamatta.


Linnan seinät olivat tuiskuavaa lunta ja ikkunat ja ovet viiltävää tuulta. 
Linnassa oli toistasataa salia, aivan sen mukaan kuin lunta tuiskusi.
---
Keskellä tyhjää, loppumatonta lumisalia oli jäätynyt järvi.
Se oli halkeillut tuhansiksi kappaleiksi, mutta jokainen kappale oli
niin toisensa näköinen, että järvi oli kuin taideteos.
Keskellä sitä istui lumikuningatar kotona ollessaan.
Itse hän sanoi istuvansa järjen peilissä,
joka oli ainoa ja paras tässä maailmassa.

Ja

Pieni Kai oli aivan sininen vilusta, mutta hän ei huomannut sitä,
sillä lumikuningatar oli suudellut vilunväristykset pois hänestä
ja hänen sydämensä oli kuin jääkimpale.

Kun Gerda saapuu, Lumikuningatar on juuri lähtenyt lämpimiin maihin.
Kai on yksin, aivan hiljaa ja jäykkänä ja kylmänä.

Ja

Silloin pieni Gerda itki kuumia kyyneliä. Ne putosivat Kain rinnalle, tunkeutuivat hänen sydämeensä, sulattivat jääkimpaleen ja kuluttivat pienen peilinkappaleen sen sisältä.
---
Kai purskahti itkuun. Hän itki niin, että peilinsirpale vieri silmästä.


Niin Kai on taas puhdas, vapaa pahan peilin ja Lumikuningattaren vallasta,
ja ystävykset lähtevät yhdessä kotiin. He palaavat täysikasvuisina, mutta sydämeltään lapsina.


Niin, sanoin etten tahdo avata satuja liikaa. Ehkä onkin hyvä vain hieman raotella, kurkotella sanojen taakse vain kevyesti tunnustellen. Ehkä pysähdyn hetkeksi miettimään symboleja ja unikuvia, tajunnan ja alitajunnan kohtaamisia. Punaisia kenkiä ja paljaita jalkoja, virtoja ja metsiä, lintuja ja poroja. Toki myös lunta ja jäätä, tunteettomuuden kylmiä kuvia. Ja niin, ruusuja. Ruusuja, joiden alla Kai ja Gerda leikkivät. Ruusuja, joista Gerda taas muistaa Kain kun on jo ehtinyt hänet unohtaa. Ruusuja, joiden alle he taas aikanaan palaavat.

Ehkä viivähdän myös ajatuksessa kasvamisesta ja etsimisestä, lapsuuden ja aikuisuuden kynnyksestä. Ehkä sivuan pienellä mietteellä myös sadun uskonnollisuutta ja sen välittämiä hyveen kuvia. Muistan maailman viekoitukset kultaisine kampoineen ja silkkityynyvuoteineen. Huomaan luonnon ja vaistot, sydämen ja tunteen voiman ohi järjen, ja tunnistan romantiikan keskeiset piirteet.

Ja kyllä, ehkä ajattelen hetken myös kirjoittajaa. Tiedämmehän, että tarinoihin saattaa kirjoittua kaikenlaista, myös – tai erityisesti – satuihin. Että tämänkin sadun syntymiselle on syynsä ja että se sanoo jotakin tärkeää sekä kirjoittajalleen että lukijoilleen. Mutta ehkä jo pian pudistelen kirjoittajan hellästi mielestäni pois, sillä nyt ei ole aika ajatella niinkään häntä kuin kohdata hänen satunsa, se mitä satu antaa.


Ja se, että sadussa on aina monta tasoa ja kerrosta, on kai sanomattakin selvää.


Mutta ei, ei pilata lumousta kysymällä liikaa, ei etsitä vastauksia järjeltä. Ajatellaan niin kuin satu: että oikea vastaus löytyy sydämestä. Kuunnellaan vain, keskitytään kokemaan sadun taika: Lumikuningattaren kylmyys ja Gerdan kuumat kyyneleet, lumen ja jään valtakuntaan eksyvä Kai. Annetaan sydämen kertoa miksi.

Ja niin, viimeistään sitten, kun olen lukenut sadun loppuun, huomaan miksi sitä kaipasin: rakkauden vuoksi. Siksi, että sydämen uskollisuus voittaa kaiken ja kuumat kyyneleet sulattavat jään. Tarvitseeko satua enempää selittääkään? Eikö riitä, että tuntee kuumien kyynelten poltteen sydämensä päällä?


PS. Tämä kaunis, talvenhohtoinen ja syvä satu päättää myös osallistumiseni Ullan talvihaasteeseen. Saattaa olla, että luen talviajan mittaan vielä muutakin talven nimiä kantavaa, mutta sen näkee sitten. Antaa tuulien tuivertaa. Juuri nyt olen iloinen siitä, että sain kuin sainkin osallistuttua haasteeseen! Kiitos Ullalle tästä ihanasta, talvitunnelmaisesta haasteesta! Kooste koostuu tuonnempana.




10 kommenttia:

  1. Lumikuningatar on kaunis satu, joka saa sydämen sykkimään ja talven tuntumaan taas hieman maagisemmalta ♥ Pääsin itsekin tämän sadun lumoihin alkutalvesta ja se tuntui entistä vaikuttavammalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Jassu! Tämä on todella kaunis ja ihana satu ja sopii niin hyvin luettavaksi juuri talven ihanassa tuiverruksessa. Talvi ja lumi ovat tässä toki paljon itseään suurempia, mutta oi, hohtavat kyllä samalla talven loputonta taikalumoa... Ja nytpä tulenkin tutkiskelemaan, mitä olet tästä kirjoitellut!

      Poista
  2. Tämä on todella kaunis satu, jossa on jännitystä ja lopussa kaikki hyvin. Kuvitus on jotain uskomattoman hienoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Mai! Tämä on todellakin hyvin kaunis satu, talvenhohtoinen mutta sydämen lämpöä täynnä. Rudolf Koivun Lumikuningatar on upea, juuri oikeanlainen <3

      Poista
  3. Oi, ihana Lumikuningatar... Sopii juuri tähän hetkeen kun maa, puut...koko maailma on taas lumesta valkoinen, puhdas ja kaunis! <3

    Kiitos ihanasta satuhetkestä, Katja. Tarvitsin tätä juuri nyt <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta! Lumikuningatar lentää reellään jossakin myös juuri nyt, ripottelee itsestään talven taikaa... Mutta jospa hän antaisikin vain kauneutta, suutelisi meihin jotakin hyvää ja puhdasta.

      Satuhetket tekevät aina niin hyvää <3

      Poista
  4. Kiitos Katja tästä. Tuli erinomaisen sopivasti tämä bloggauksesi, koska luen juuri Cunninghamin Lumikuningatarta ja tämä Andersenin satu on siinä jonkinlaisena pohjatekstinä. Olin miettinyt, että pitäisikö lukea tämä satu, mutta nyt tutustuin siihen bloggauksesi kautta ja sain uusia ajatuksia ja mietittävää.

    Niin kaunis ja puhutteleva kirjoitus tämä tekstisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Omppu! Ja oi, onpa hauskaa, että luet juuri sitä toista Lumikuningatarta! En ole sitä itse lukenut, mutta sain juuri vihiä, että tämä satu kulkisi sen tarinassa mukana... Mielenkiinnolla odottelen kirjoitustasi, joka varmasti tarjoaa minulle taas elämyksen ja kenties vaikuttaa osaltaan tämän teoksen asemaan lukupinossani... Hauskaa, että lukemisemme sattuivat näin mukavasti yhteen - ehkä se oli tuo lumituuli, joka meihin molempiin puhalsi :)

      Poista
  5. Olipa mukavaa saada tuntumaa lumikuningatar-satuun, jonka varmaan lapsena jossain muodossa olen kokenut. Googlasin vartavasten, kun sain joululahjaksi lapsiltani niin ihanan Lumikuningatar-pussilakanan Rudolf Koivun printillä. Olen voinut nukahtaa miellyttäviin satumaisiin uniin! Kiitos Katjalle hyvästä tekstistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, minun puolestani piti heti googlettaa tuo pussilakanasetti - kylläpä olet todella ihanan satumaisen lahjan saanut, varmasti saat kauniita satumaisia uniakin :) Kiitos kun jätit kivan kommenttisi, on aina mukavaa tietää kun täällä piipahdellaan :)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!