Hetki Kalevalalle ja Aino-neidolle

Tänään, 28.2.2015, tulee kuluneeksi 180 vuotta siitä, kun Elias Lönnrot päiväsi Kalevalan ensimmäisen käsikirjoituksen esipuheen. Uusi, laajempi Kalevala, jonka nykyäänkin paremmin tunnemme, ilmestyi neljätoista vuotta myöhemmin, vuonna 1849, mutta Kalevalan ja samalla suomalaisen kulttuurin päivä on kuitenkin juuri tänään, eepoksen ensimmäisen, vuoden 1835 version mukaan. 

Akseli Gallen-Kallela: Aino-triptyykki (1891)

(Kuva Wikimedia Commons)

Minulle yksi rakkaimpia Kalevalan taruja on tarina Ainosta: nuoresta, kauniista neidosta, joka valitsi vedenalaiset valtakunnat mieluummin kuin antoi itsensä vaimoksi vanhalle Väinämöiselle. Tarina on traaginen, mutta kaikessa surullisuudessaankin siinä on naiseuden ihanaa voimaa: suloa, kauneutta ja kyllä, myös omaa tahtoa. Ennen kaikkea se opettaa, että nainen ei ole vaihtokauppojen kappale, vaan oman tahdon ja sydämen omaava itsenäinen olento, jota on syytä kuunnella ja kunnioittaa.

Ainon kohtalon vieräyttää liikkeelle suohon laulettu veli, Joukahainen, joka pahassa pinteessään eksyy lupaamaan sisarensa Väinämöiselle, jotta tämä päästäisi hänet suon tukaluudesta pois:

"Kun pyörrät pyhät sanasi,

luovuttelet luottehesi,

annan Aino siskoseni,

lainoan emoni lapsen

sulle pirtin pyyhkijäksi,

lattian lakaisijaksi,

hulikkojen huuhtojaksi,

vaippojen viruttajaksi,

kutojaksi kultavaipan,

mesileivän leipojaksi."

Väinämöiselle eivät kelvanneet Joukahaisen kaaret, eivät purret, eivät orit, eivät kullat ja hopeat,aumat ja hietapellot. Mutta sisko kelpaa kyllä: tähän lupaukseen vanha Väinämöinen ihastuu ikihyväksi ja laulaa nyt Joukahaisen pois leuan liettehestä, parran paikasta pahasta.
Joukahainen lähtee kotiin vapaana mutta voi, kovin pahoilla mielin. Äidin edessä tulee jo itku:

"Tuot' itken tämän ikäni,

puhki polveni murehin:

annoin Aino siskoseni,

lupasin emoni lapsen,

Väinämöiselle varaksi,

laulajalle puolisoksi,

turvaksi tutisevalle,

suojaksi sopenkululle."

Veli huomaa kyllä, että huonosti tuli tehtyä. 

Mutta äitipä ei poikaansa moiti, vaan hykertelee tyytyväisenä:

"Elä itke, poikueni!

Ei ole itkettäviä,

suuresti surettavia:

tuota toivoin tuon ikäni,

puhki polveni halasin,

sukuhuni suurta miestä,

rotuhuni rohkeata,

vävykseni Väinämöistä,

laulajata langokseni."

Mahtimies on äidille enemmän kuin mieleen.
Luvattu siskoparka itkee sen sijaan kyllä. Ei auta, vaikka äiti
kiittää sulhon suuruutta ja tulevan kodin korkeutta.

Aino suree kovaa kohtaloaan katkerasti:

"Itkenpä minä jotaki:

itken kassan kauneutta,

tukan nuoren tuuheutta,

hivuksien hienoutta,

jos ne piennä peitetähän,

katetahan kasvavana."

Niin: jäähän Ainolta koko ihana nuoruus, jos hän joutuu vaimoksi vanhalle miehelle. Mutta äiti tuiskahtaa:

"Mene, huima, huolinesi,

epäkelpo itkuinesi!"

 

Myöhemmin Aino lähtee hakemaan vastaksia ja kohtaa varvikossa
ihastuneen Väinämöisen, joka sanoo:

"Eläpä muille, neiti nuori,

kuin minulle, neiti nuori,

kanna kaulanhelmilöitä,

rinnanristiä rakenna,

pane päätä palmikolle,

sio silkillä hivusta!"

Aino kimpaantuu Väinämöisen olettamasta omistusoikeudesta ja repii yltään ristin ja sormukset, helmet ja punalangat. Kotona äiti tarjoaa tyttärelleen Kuuttaren kutomia ja Päivättären päättelemiä kalleuksia, jotka on itse aikanaan saanut ja sitten aittaan aarteina kätkenyt.

"Niin tulet tupahan tuolta,

astut aitasta sisälle

sukukuntasi suloksi,

koko heimon hempeäksi:

kulet kukkana kujilla,

vaapukkaisena vaellat,

ehompana entistäsi,

parempana muinaistasi."

 

Ainon mieli ei luvatuista hepenistä kirkastu, vaan hän itkee yhä,

itkee päivän ja itkee toisen:

"Sitä itken, impi rukka,

kaiken aikani valitan,

kun annoit minun poloisen,

oman lapsesi lupasit,

käskit vanhalle varaksi,

ikäpuolen iloksi,

turvaksi tutisevalle,

suojaksi sopenkululle.

Oisit ennen käskenynnä

alle aaltojen syvien

sisareksi siikasille,

veikoksi ve'en kaloille!"

  Lopulta Aino kuitenkin kerää ylleen kultavyöt ja sinihameet, kullat ja hopeat,
kaikki aitan kalleudet. Ja niin hän lähtee  
astumahan ahon poikki, toisen pitkin ja virkkii:

"Syäntäni tuimelevi,

päätäni kivistelevi.

Eikä tuima tuimemmasti,

kipeämmästi kivistä,

jotta, koito, kuolisinki,

katkeaisinki, katala,

näiltä suurilta suruilta,

ape'ilta miel'aloilta." 

Näissä mietteissään Aino astelee päivän ja toisen, kunnes kolmantena päivänä  

ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa.

Siinä itki impi illan,

kaikerteli kaiken yötä

rannalla vesikivellä,

laajalla lahen perällä.

Aamulla ani varahin

katsoi tuonne niemen päähän:

kolme oli neittä niemen päässä...

ne on merta kylpemässä!

Aino neiti neljänneksi,

vitsan varpa viienneksi! 

Aino ui kohti kaukana näkyvää kirjavaista kiveä ja istahtaa sille.
Mutta voi, silloin

kilahti kivi vetehen,

paasi pohjahan pakeni,

neitonen kiven keralla,

Aino paaen palleassa.

Siihenpä kana katosi,
siihen kuoli impi rukka.

Kotiin tiedon tuo jänis:

"jop' on kaunis kaatununna,

tinarinta riutununna,

sortunna hopeasolki,

vyö vaski valahtanunna:

mennyt lietohon merehen,

alle aavojen syvien,

sisareksi siikasille,

veikoksi ve'en kaloille."

Ja jopa tulee itku emollekin:

"Elkätte emot poloiset,

sinä ilmoisna ikänä

tuuitelko tyttäriä,

lapsianne liukutelko

vastoin mieltä miehelähän,

niinkuin mie, emo poloinen,

tuuittelin tyttöjäni,

kasvatin kanasiani!"

Ihanaa neitoa suree tietysti myös sulho. Väinämöinen lähtee veneellään utuisen niemen nenään, jossa Vellamon neiet kuuluvat venyvän, ja saa siellä saalikseen kummallisen kalan. Mutta kun hän koettaa ryhtyä kalaansa leikkaamaan, se pyörähtää häneltä pois, näyttää päätä ja kättä ja jalkaa ja sanoo:

"En ollut merilohia,

syvän aallon ahvenia:

olin kapo, neiti nuori,

sisar nuoren Joukahaisen

kuta pyyit kuun ikäsi,

puhki polvesi halasit.

Ohoh sinua, ukko utra,

vähämieli Väinämöinen,

kut et tuntenut piteä

Vellamon vetistä neittä,

ahon lasta ainokaista!"

Ja niin sanottuaan Aino katoaa taas

  kiven kirjavan sisähän,

maksankarvaisen malohon.

**********

Tämä hieno, kalevalainen tarina kuiskailee meille mennyttä maailmaa ja sitä kuinka ihmiset maailmaansa jäsensivät. Kalevalan maailma ei tietenkään ole "todellinen" vaan myyttien ja tarujen salaperäinen maailma, mutta niin kuin sanataide aina, sekin kantaa mukanaan myös jotakin todellista. Ainon tarina kertoo ennen kaikkea siitä, millainen oli entisaikojen naisen asema: veli saattoi luvata siskonsa pois niin kuin minkä tahansa tavaran ja äitikin työntää tytärtään suurelle sulholle tämän omasta tahdosta riippumatta. Edelleen se kertoo mm. siitä, miten lähellä luonto ihmistä oli: tarinaan mahtuu useita eläinhahmoja, joista tässä näkyy suruviestintuojana toimiva jänis, ja kivellä istuvat Vellamon neidit ovat nekin ehkä hivenen todellisia, vaikka ovatkin myös järkkyneen mielen heijastamia kuvajaisia. Ja niin, Vellamon neitinä Ainokin saa kuoleman vastineeksi oman tahdon, jota vastaan ei pysty asettumaan edes Väinämöinen: Aino on osa luontoa ja sen ihmistä - tietäjääkin - mahtavampaa tahtoa. Emon kyyneleet ja katumus puolestaan kertovat siitä, ettei naisen kohtelu sittenkään ehkä aina ollut oikeaa.

Lukijan sydän asettuu tarinassa Ainon puolelle, mutta myös virheensä tunnistavien Joukahaisen ja emon surut koskettavat. Entäpä rassukka Väinämöinen, joka ei saanutkaan itselleen ihanaa morsianta? Niin, hän lähti sitten Pohjan tytärtä kosimaan, mutta sepä onkin jo kokonaan toinen tarina.

Ainon tarina kerrotaan Kalevalan runoissa kolme, neljä ja viisi.

Toivotan hyvää ja kulttuuririkasta Kalevalan päivää!