Tove Jansson: Taikatalvi (1957)

”Se oli ensimmäinen lumisade uudenvuoden jälkeen, ja Muumipeikko oli hyvin hämmästynyt.

Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpimälle kuonolleen ja suli. Hän pyydysti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katseli ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat.

Näinkö se käykin? mietti Muumipeikko. Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin!

Ilma oli muuttunut leudommaksi. Lumihiutaleiden keskeltä ei voinut nähdä ympärilleen, ja Muumipeikon valtasi sama hurmio, jota hän tunsi aina kesällä kahlatessaan mereen. Hän heitti kylpyviitan yltään ja heittäytyi pitkin pituuttaan kinokseen.

Talvi! hän ajatteli. Siitähän voi pitää!”

Toisinaan, tai aina, tekee hyvää uskoa taikaan. Sellaiseen, että jos laittaa ikkunaan lumitähtiä, ne lupaavat lunta. Tai että jos lukee kirjan, joka on talven taikaa täynnä, se tulee kyllä – ihana, valkea talvi. Ja kyllä, taikaa se on. Sillä jälleen me leikkelimme lumitähtiä ja eräänä päivänä lunta tuli, olkoonkin että se suli pois. Ja aivan pian sen jälkeen, kun olin juuri kurkistellut tähän talvea tuikkivaan teokseen, Tove Janssonin Taikatalveen (1957), lunta tuli taas. Nyt se alkaa jälleen olla mennyttä, mutta olihan sitä, hento ja hauras kerros vain, mutta oli. Ei mikään saa minua luopumaan uskostani maailman lempeään taikaan.

WSOY 2010.

Ja niin, matkani Muumilaaksossa jatkuu. Toki olen lukenut tämänkin myös ennen, mutta kuten Muumilaakson marraskuusta, myös edellisestä Taikatalvestani oli jo liian kauan. Onneksi astuminen kirjojen maailmaan ei koskaan ole liian myöhäistä – ei ensiaskel eikä paluu.

Luettuani Muumilaakson marraskuun olin lumoutunut. Nyt olen ehkä – jos mahdollista – vielä lumoutuneempi. On kuin olisin kulkenut läpi talven taikavoiman, hohtavan lumen ja paukkuvan pakkasen, ympärillä ihanasti leijuvan hämärän, ja nyt – nyt ajattelen talvea, kaikkia sen runsaita merkityksiä: Valkeutta joka on kuin unta. Kylmyyttä ja pimeyttä ja pimeään hohtavia liekkejä. Hiljaisuutta joka antaa mahdollisuuden kohdata itsensä. Yksinäisyyttä ja kolosistaan toisiaan kohti kerääntyvien olentojen joukkoa. Ja niin, ajattelen sanojen suuruutta. Sitä, kuinka talvi on toki itseään enemmän. Kuinka pakkanen on. Sitä, kuinka sanat ovat suuria ja täysiä. Ja voi, tiedän: minäkin pelkäisin talvea jos se olisi minulle ennenkokematon, täynnä pimeää arvaamattomuutta, vuorilla vaanivaa mörköä.

Muumipeikolle herääminen yksinäiseen talvihämärään on kauhistus. Maailma ympärillä on muuttunut, kaikki on hiljaista ja kuollutta. Edes äiti ei herää lapsensa kutsuun, vaan jatkaa omien uniensa katselemista. Niin, Muumipeikolle talvi on uusi ja siksi myös pelottava. Kaikki liikkuva onkin äkkiä liikkumatonta, kaikki äänet kadonneet ja kaikki kulmikas muuttunut pyöreäksi. Myös joki on musta ja välinpitämätön. On kuin kaikki, koko maailma, olisi kuollut tai jonkun toisen.

Ja kyllä, talvessa on paljon olentoja, jotka eivät ”sovi kesään eikä kevääseen eikä syksyyn”. Sellaisia ovat ”kaikki hieman arat ja kummalliset” sekä ne ”joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko”. Nämä arat olennot tulevat esiin juuri ”sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen”. Tämän kertoo Muumipeikolle Tuu-tikki, filosofi joka lepuuttaa mieltään kaiken epävarmuudessa.

Hereillä on myös Pikku Myy – ihana pippurinen ja omatahtoinen pakkaus tuttuutta. Eikä Myy pelkää vaan ottaa talven vastaan seikkailuna, hetkenä tässä ja nyt. Ja niin, onhan se toki vähän ”kummallista, miten kätevästi sitä aina selviää, jos on Myy”. Mutta ehkäpä se onkin sellaista Myy-taikaa, varjelusta pienen ja rohkean yllä.

Talvi tuo mukanaan myös suuren joukon vieraita, jotka syövät tyhjiksi hillopurkin toisensa jälkeen ja tarttuvat vaivihkaa Muumitalon kapineisiin niin että ne katoavat. Tulevat tarmokas Hemuli, hätääntynyt Vilijonkka, kaltaisiaan kaipaava Surku, pieni ötökkä Salome ja moni muu. Ja niin kuin elämässä aina, erilaisuus johtaa tälläkin kertaa myös törmäyksiin. Mutta ehkäpä se samalla myös opettaa.

Hemuli opettaa Pikku Myytä ja Muumipeikkoa myös hiihtämään. Myy tietenkin oppii ja päihittää pian jopa Hemulin itsensä, mutta Muumipeikkoparka on arka. Hän koettaa kerran ja kahdesti, mutta kolmatta kertaa ei tule. Hemuli neuvoo, ettei rohkeuttaan pidä menettää

”Mutta kolmatta kertaa ei enää tullut, sillä Muumipeikko menetti rohkeutensa. Niin hänelle kävi, mutta vielä pitkän ajan perästä hän uneksi usein siitä, millaista olisi ollut jos hän olisi laskenut kolmannen, voittoisan kerran. Silloin hän olisi pyörtänyt sillalle kauniissa kaaressa, kääntynyt toisten puoleen ja hymyillyt. Ja toiset olisivat huutaneet ihastuksesta. Mutta siitä ei tullut mitään.”

Siinäpä taas ajatus, johon sopii pysähtyä viipyilemään. Katsoa vaikka samalla kohti itseään, miettiä rohkeutta ja uskallusta. Sitä, tohtisiko sittenkin voittaa itsensä. Ehkäpä toisten ihailu olisi Muumipeikollekin ollut lopulta sivuseikka – tärkeintä olisi ollut uskaltaa ennen kaikkea itsensä tähden. Mutta talvi etenee. Ja

”Vasta silloin Muumipeikko huomasi, että tuuli oli lämmin. Se kuljetti häntä tuiskun keskellä, tuntui kuin hän olisi lentänyt.

Minä en ole muuta kuin ilmaa ja tuulta, hän ajatteli ja antoi mennä. Tämä on melkein kuin kesällä. Silloinkin sitä taistelee ensin laineita vastaan, mutta laskettaa sitten hyrskyjen mukana rantaa kohti, purjehtii kuin korkki kuohujen sateenkaarissa ja päätyy nauraen ja juuri sopivan pelästyneenä rantahiekalle.

Muumipeikko levitti käsivartensa ja lensi.

Pelottele niin paljon kuin haluat, hän ajatteli ihastuksissaan. Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Sinä et ole sen pahempi kuin kukaan muukaan, kun vain tutustuu sinuun. Nyt et voi enää pettää minua.”

Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Mikä kohtaamisen ja oppimisen riemu ja voitto. Ja kun kevät taas tulee, se seuraa ”luonnollisena jatkona sitä uutta elämystä, jonka hän oli voittanut omakseen”. Talvi, uusi kokemus, on opettanut Muumipeikolle jotakin tärkeää ja ehkäpä hänen kauttaan myös hänen äidilleen. Äitikin huomaa ainakin sen, että oikeastaan ”uimahuone on aika porvarillinen laitos” ja että ”talo tuntuu aivan kuin ilmavammalta ilman kaikkia noita mattoja ja pikkuesineitä. Nyt ei sitä paitsi tarvitse siivota niin usein.” Muumipeikolle itselleen koettu talvi kiteytyy kauniisti siihen, että varhaista kevätkukkaa on ehkä parempi olla peittämättä yötä varten: ”se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia”.

Niin, elämä on oppimista, koko matkan. Siksikin on hyvä osata tarttua hetkeen. Menneisyyttä on hyvä ymmärtää, mutta ehkäpä mielenkiintoisinta on sittenkin se, ”mitä tapahtuu juuri nyt”. Mäkeen vain, niin kuin peloton Pikku Myy. Tai ainakin kohti uusia oivalluksia, niin kuin Muumipeikko.

Taikatalvi on hieno, upea ja syvä kertomus itsensä kohtaamisesta maailman arvaamattomissa ääriviivoissa ja edelleen lohdullisesta selviämisestä – siitä, että tullakseen vahvaksi on kyettävä astumaan maailmaan silloinkin, kun se tuntuu vieraalta ja pelottavalta. Jansson on omistanut tämän teoksen äidilleen, eikä mikään teos voisikaan sopia äidille tätä paremmin. Jokaisen, niin ihmisen kuin muumin, on aikanaan oltava valmis katsomaan maailmaa silmästä silmään, ilman äidin tuttua ja hellää helmaa. Mutta juuri äiti on usein se, joka antaa lapselle valmiudet kasvaa omaksi itsekseen. Isän kanssa tottakai, mutta äidin helma on äidin. Ja esiliina, tassu, kotilieden äärellä keitetty hillo.

Ja kyllä, äidin ääni kuuluu sittenkin toisinaan myös läpi tämän sikeän unen – hän on läsnä silloinkin kun on poissa. Sellaisia äidit ovat. Ja aikanaan, kun äiti taas herää, on Muumipeikolla paljon kerrottavaa. Onhan hän kokenut jotakin sellaista, mistä äiti ei tiedä. Sillä Muumipeikolla on nyt kaikki: hän on ”ensimmäinen muumipeikko, joka on kokenut koko vuoden”. Niinpä niin, sellaisia ovat puolestaan lapset, kokevat aikanaan ehkä äitejään enemmän – tai ainakin toisenlaista. Voi, tätäkin ajatusta on hetki hengitettävä, kerättävä se talteen.

Uskoisin, että matkani Muumilaaksossa jatkuu, hiljakseen niin kuin matkaamiseni aina. Nämä kaksi loppuvuoden hämyssä lukemaani teosta ovat tuoneet muumien maailman taas ihanasti liki, ja nyt tahdon pitää sen tässä, vierelläni. Arvelen jo tietäväni, minkä teoksen tarvitsen seuraavaksi, mutta katsotaan, annetaan tuulien puhaltaa. Väliin luen taas jotakin muuta. En tahdo kiirehdellä, en, tahdon että matkani saa jatkua kauan, kauan...

Toivotan Taikatalven myötä lempeitä, lumenpehmeitä ajatuksia! Ehkä, jos me kaikki ajattelemme lunta, sitä tulee taas: ihania, valkeita hiutaleita... Mutta ellei, on ehkä hyvä muistaa, että mielellä on valta olla valkea silloinkin, kun maa on musta. Ja siinäpä sitä vasta onkin, taikaa.

Ja vielä: Rohkeutta! Kolmansia yrityksiä! 
Niitäkin, joita ei enää edes lasketa!

PS. Niin kuin tiedämme, hyvät kirjat antavat ajatusten lentää. Vaikkapa sellaiseenkin, että minulla taitaa kyllä olla vielä tekemistä tavaroista vapautumisessa. Inhoan turhuuksia ja raivostuttavaa roinaa, mutta voi, rakkaita tavaroitani rakastan. Etenkin kirjoja. Tahdon ympäröidä itseni niillä, omistaa niitä. Mutta kirjathan eivät oikeastaan ole tavaroita, eiväthän? Ne eivät ole mattoja eivätkä pikkuesineitä, vaan maailmoita, avaruutta ja henkeä... (Eipä silti, haluan kyllä mielelläni pitää myös ne matot ja muutamat pikkuesineet.)

PS2. [Hajamielisen kirjoittajan myöhempi lisäys.] Tämä ihana tarina olkoon toinen talvikirjani Ullan talvihaasteeseen.