Edith Södergran: Syyskuun lyyra (1918)

”Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina. Mitä sisältöön tulee, annan vaistoni rakentaa valmiiksi sen minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.”

Näin kirjoittaa Edith Södergran (1892–1923) toisen runokokoelmansa, Syyskuun lyyran (1918), johdannossa. Erityisesti johdannon loppu ”minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen” on tullut siteeratuksi lukemattomat kerrat, ja se ilmentääkin erinomaisena kiteytyksenä tämän häilyvästi vastaanotetun mutta silti ihailtavan itsevarman runoilijattaren sisäistä voimaa. Myös minulle tämä lause on eräänlainen sisäisten voimavirtausten vahvistusmantra, jolla pyrin toisaalta häivyttämään huonoja hetkiä ja toisaalta voimistamaan hyviä: Ajattelen, että ihmisen ei pidä tehdä itseään suuremmaksi kuin on, mutta ei pienemmäksikään. Pitää luottaa itseensä, uskoa, ja ennen kaikkea elää itselleen sopivankokoisena, pyrkiä tekemään elämästään juuri sellainen kuin sopivalta tuntuu. Kiitos Edith, tästäkin syvästä ajatuksestasi!

Runossaan Olemisen riemu Södergran kirjoittaa:

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.

Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,

yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,

niin kuin ensi luokan tähti joka sammuu viimeksi.

Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!

Ja vaikka tuleekin aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – loihtijatar, on sen sentään vielä väistyttävä, ja vaikka kerran sammuvat kaikki tähdet, loistavat ne kuitenkin aina pelkoa vailla.

Kun ajattelen Södergrania, ajattelen väistämättä nuoruutta: omaani, Södergranin, kaikkien. Nuoruutta kokemuksena, elämyksenä, olemuksena. Näin siksi, että Södergran oli nuoruuteni runoilijatar, se sanojen jumalatar jonka sanoista ammensin itseeni voimaa ja uskoa, ehkä tiettyä itseyttäkin, minuutta, juuri sitä kuinka on ”Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!” Lisäksi nuoruus kytkeytyy Södergranin runoihin siksi, että hän itse oli aina nuori niitä runoillessaan: kuten tiedämme, Södergran kuoli vain 31-vuotiaana eikä koskaan ehtinyt vanheta.

Olen aiemminkin kertonut, että suhteeni Södergraniin rakentui hyvin pitkään Kohtaamisia-nimisen valikoiman puitteissa: sain tuon rakkaan kirjan eräänä nuoruuteni syntymäpäivänä, ihanalta ystäväjoukolta. Södergranin kaikki kokoelmat kokonaisuudessaan sisältävä Elämäni, kuolemani ja kohtaloni (1994) on sen sijaan ollut hyllyssäni vasta verraten vähän aikaa, enkä ole vielä lukenut sitä järjestelmällisesti (voiko runoja toisaalta niin lukeakaan?). Olen vain selaillut, tunnustellut, ehkä viivytellyt kokemusta. Södergran-tuntemukseni on siis ehkä suppeahko, mutta ihastukseni häneen on silti hyvin vahva. Nyt kun mieleni Ullan ihanan talvihaasteen myötä haki jotakin syksyistä, sellaista minkä nimessä olisi jotakin syksyyn viittaavaa ja minkä tahtoisin lukea juuri nyt, huomasin että olisi lopultakin kokonaisen Syyskuun lyyran ihana aika. Niinpä tartuin tähän teokseen ja käänsin esiin siihen kootuista kokoelmista toisen.

Oi päivänpunertamat vuorenhuippuni,

otattehan minut luoksenne taas?!!!

Alati haluan asua Teidän yksinäisessä huvitarhassanne.

Vain siellä on minun kotini,

missä tulisilmäiset enkelit

polvistuen

suutelevat kaipuun kasteen pois maan päältä.

-----

Sen vuoksi, kaipuu, jännitä rintasi!

Kasva, tahto, taivaan korkeuksiin!

Runosta Oi päivänpunertamat vuorenhuippuni...

Minulle Södergranin runot ovat aina olleet ennen kaikkea voimaa: sanan, runon, naiseuden ja olemassaolon voimaa. Rakastan niiden vahvuutta, varmuutta ja täyteyttä – ja juuri sitä tiettyä luonnosmaisuutta, pakottomuutta, mitä niissä on. Vahvuus ja hahmotelmankaltaisuus kulkevat Södergranin runoissa kiehtovana vyyhtinä, tunteen ja ajatuksen yhteensulautumana, joka sykkii ja hehkuu vapaan runon voimaa.

Minä en usko ihmisiin.

Olisin lyönyt lyyrani siruiksi,

ellen uskoisi Jumalaan.

Jumala näyttää minulle tien

sumusta auringon säihkyvän kehrän luo.

Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia.

Runosta Huolettomuus

Olen kenties ennenkin sanonut myös sen, että olen runojen lukijana ennen kaikkea tunnelmalukija – en ehkä tavoita runojen suurta kaikkeutta, mutta hellin itseäni niiden sanoilla, keräilen tunnelmia ja merkityksiä sellaisina kuin ne runoista minulle aukeavat. Södergranin runot kiehtovat minua paitsi vahvuuttaan ja täyteyttään myös siksi, että ne herättävät minussa kysymyksiä, joiden seurassa niin viihdyn: pohdin niitä lukiessani jumaluutta, ihmisyyttä ja naiseutta, elämää ja kuolemaa, kaipuuta ja kirjoittamista. Syyskuun lyyran runoissa toistuvat sellaiset sanat kuten Jumala ja jumaluus, kaipuu ja lyyra – ja näissä sanoissa kiteytyy myös jotakin keskeistä siitä, mistä niissä puhutaan.

Miksi minulle annettiin elämä,

jotta kulkisin kuin taikakirja kädestä käteen

polttaen puhki kaikki sielut,

vaeltaen tulena yli tuhkan,

janoten enemmän.

Runosta Miksi minulle annettiin elämä?

Södergranin runot ovat voimakkaan ekspressionistisia: muodoltaan ja sisällöltään voimakkaita, syvälle luotaavia, visionäärisiä. Vaistot ja alitajunnan kuvat kirjoittuvat runominän puheeseen, ja minä keinuu elämän ja kuoleman, hurman ja ahdistuksen vastakohtaisuuksissa. Muistelen joskus lukeneeni kirjoituksen, jossa ekspressionismia hieman halventaen verrattiin romantiikkaan – minulle tämä rinnastus on kuitenkin vain vastaus siihen, miksi pidän molemmista: ah unimaailmat ja hurmahenget, voimakkaat vastakohdat ja ilmaisun palo!

Minulla on voimia. En pelkää mitään.

Valoisa on taivas minulle.

Jos maailma tuhoutuu –

minä en tuhoudu.

Runosta Valokentät

Huomaan: kirjoitukseni välttelee runojen aukilukemista. Siihen on ehkä syynsä. Ehkä aristelen, ehkä en vain tahdo. Ehkä nämä runot vaativat ympärilleen tilaa, tulkinnan ja hengityksen vapautta, kahlitsemattomuutta. Ehkä ne huolivatkin lähelleen vain ”käsivarapiirrosten” kaltaisia luonnoksia, ajatuksia ja tunteita.

Södergran itse kuuluu kiivaastikin vastustaneen runojensa väärinlukemista. Sallin sen hänelle täysin sydämin, mutta annan myös itselleni luvan nauttia hänen runoistaan juuri sellaisina kuin ne minulle ovat. En ehkä (vielä, tai koskaan) tavoita kaikkea mitä hän tahtoo sanoa, mutta rakastan hänen runojaan yhtä kaikki. Uskoisin, että se sittenkin riittää, tämä rakkaus, myös ihanan Edithin taivaiden takana liitelevälle hengelle. Ajattelen myös niin, että runo pitää ennen kaikkea elää, kokea. Selittäminen ja avaaminen tulevat vasta sen jälkeen jos ovat tullakseen. Runon tehtävänä on ennen kaikkea hengittää: ihmiselle, ihmiseen.

Sydämeni on kauneinta maailmassa.

Se on pyhä.

Kuka ikänsä sen näkee,

säteilköön sen loistoa.

Sydämeni on kevyt kuin lintu,

maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.

Uhraan sen sinulle,

tuntematon jumala.

Runosta Kaunein jumala

Elämäni, kuolemani ja kohtaloni sisältää myös kokoelmista alun perin pois jätettyjä runoja. Syyskuun lyyrasta on jäänyt pois mm. runo Haltiattaren linna. Siinä kerrotaan haltiattaresta, joka ”ei ole vuosiltaan koskaan yli viidentoista” ja joka ”haluaa jokaisen olevan onnellinen kuin hän itse”, ”lahjoittaa kevyen sydämensä niille jotka tapaa.” Saattaa olla, että minä ajattelen Södergrania juuri niin kuin haltiatarta, taikaolentoa joka on kerran ollut ihmisen, runoilijan, asussa.

Heleän neidon sielu ei ikinä erehtynyt,

hän tiesi itsestään kaiken,

hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.

Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vadelmat,

hänen kätensä vahaa.

Hän tanssi syksylle kellastuneiden mattojen päällä,

hän kyyristyi kokoon ja oli pyörrettä ja vajosi  –

ja sammui.

Kun hän oli poissa ei kukaan tiennyt että hänen ruumiinsa

makasi metsässä...

Runosta Neidon kuolema

Enkä näitä hänen runojaan kokiessani voinut olla ajattelematta myös hänestä juuri kirjoitettua elämäkertaa, sen pyrkimystä ravistella kaikkia tämän kiehtovan runoilijan ympärille kehräytyneitä myyttejä. Pohdin jo elämäkertaa lukiessani, että vaikka näiden myyttien purkaminen onkin myös perusteltua, niitä ravistellaan ehkä jo liikaakin. Nyt, luettuani taas hänen runojaan, olen ehkä entistä halukkaampi näkemään hänet myös tiettyjen myyttien lumovoimaisena, salaperäisenä kantajana. Södergranissa ON tiettyä taika-utua, mystisyyttä, hämmentävän vahvaa runominää. Voi toki olla, että en tässä kohtaa kykene olemaan objektiivinen, järkevä, älyllisen tutkiva, että minun täytyy vain tyytyä tunteeseen, kuuntelemaan sydämeni huutavaa ääntä ja sanoa: minulle Edith on ehkä yhä se sama jumalatar joka hän jo nuoruudessani oli – suuri, vahvoja sanoja laulava runoilijatar, joka runoillaan valoi minuun jotakin lähtemätöntä, jotakin mitä en ehkä osaa enkä haluakaan selittää, jotakin joka on ja pysyy, tiukasti kiinni. Ja mikäpä olisikaan oikeammassa kuin sydän, vaisto? Kaikista kiehtovista tutkimuksista huolimatta me emme ehkä koskaan näe sieluun. Mutta meillä on nämä runot. Kiitos Edith!