Abbé Prévost: Manon Lescaut (1731)

”Se oli Manon, mutta suloisempana ja loistavampana kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli seitsemäntoista vuoden ikäinen ja sanomattoman hurmaava. Hän näytti niin hienolta, niin ihanalta ja kiehtovalta! Hän oli kuin itse Rakkaus.”

Kuin itse Rakkaus. Oi, voiko mitään kauniimpaa olla? Nuorukainen, joka näkee tällaisen neidon, suloisen ja loistavan, kaunokaisen kauneimmassa iässään, on ehkä väistämättä rakkautensa – ja rakastettunsa – vanki. Mutta Manon, Manon, oletko sinä niin ihana, niin hurmaava, oletko sinä kuin Rakkaus? Vai ovatko sinun ritarisi silmät vain kauneutesi sokaisemat, näkevätkö ne sinut ihanampana kuin oletkaan? Voi Manon, sinä kaunis ja kepeä neitonen, toki minä tahtoisin että sinä olisit sellainen jollaisena uskollinen ihailijasi sinut näkee. Että olisit rakkaudessasi puhdas ja rehellinen, aito. Että olisit ehkä niin kuin Marguerite, jonka sydän on puhdas ja lämmin, sittenkin rakkautta täynnä. Ymmärräthän, hyvä Manon – lukisin niin mielelläni rakkaudesta joka olisi puhdasta ja oikeaa, ihmisistä jotka ovat rakkaudessaan hyviä ja kauniita. Naisesta, joka osaisi aidosti rakastaa. Mutta ei, et sinä ehkä minua vakuutakaan. Sinä petkutat, olet petollinen ja katala, omien mielihalujesi mukaan oikutteleva arvaamaton tuuliviiri. Osaatko sinä edes rakastaa? Osaatko lopultakaan? Voi, osaathan? Onhan rakkaus se, joka lopulta voittaa? Myös sinun kepeässä sydämessäsi?

Kiitos kirjastolle!

Aina, kun olen lukenut Alexandre Dumas nuoremman (1824–1895) teoksen Kamelianainen (1848), minua on alkanut kiinnostaa myös Abbé Prévostin (1697-1763) Manon Lescaut (1731) – teos, jonka Armand Kamelianaisessa rakkaalle Margueritelleen lahjoittaa. Olen lukenut Kamelianaisen jo monet kerrat, mutta tähän teokseen tutustuminen on kaikesta kiinnostuksesta huolimatta jäänyt ajatuksen asteelle. Nyt, ihanan Kamelianaisen taas luettuani, halusin lopultakin lukea myös tämän – tarinan, jota Margueritekin Armandiltaan saamana luki.

Arvelin, että Manon Lescaut käsittelisi samankaltaisia teemoja kuin Kamelianainen – että siinäkin olisi kenties kurtisaanin ja nuorukaisen (onneton) rakkaustarina. Ehkä odotin myös jotakin kaunista ja herkkää, runollisen romanttista, vähän sellaista kuin Armandin ja Margueriten tarina aina on: Kamelianainen hurmaa minut kerta toisensa jälkeen ja saa pohtimaan rakkauden tunnetta, sen puhtautta ja syvyyttä ja kaikkia sen ulottuvuuksia, ja kaiketi juuri siksi odotin, että myös Manon Lescaut antaisi mieleni viritellä samantapaisia kysymyksiä rakkaudesta, intohimosta ja maailman asettelemista rajoista.

Niin se antoikin: myös tämän luettuani olen täynnä kiehtovia kysymyksiä. Mutta kysymykset kumpuavat jotenkin kummallisesti, ehkä vain osin tästä teoksesta ja osin edelleen Kamelianaisesta, osin myös jostakin kenties yleisemmästä ja (tietenkin!) tästä ajasta jossa tätäkin teosta luen, enkä tiedä osaanko aivan erottaa niitä toisistaan. Onko se toisaalta tarpeenkaan, erottaminen? Kaikki kysymykset ovat mielessäni kuitenkin juuri nyt, tämän teoksen luettuani. Ja ei, kysymykset eivät ole uusia minulle eivätkä kenellekään, mutta aina, aina, ne ovat yhtä kiehtovia, vastausta etsiessään vastustamattomia.  Mutta ehkä pidätän kysymyksiä sisälläni vielä hetken...

Kamelianaisessa ovat ah-niin-ihanat Armand ja Marguerite, Manon Lescautissa ritari des Grieux ja Manon. Sekä Armand että des Grieux ovat nuorukaisia, jotka rakastuvat ”kevytmieliseen” naiseen. Marguerite on Armandin kohdatessaan jo kurtisaani, des Grieux puolestaan pelastaa Manonin luostarilta karaten tämän kanssa kohti vapaata, ihanaa, rakkaudentäyteistä elämää... Mutta rakkauden matkalla on mutkia, aina. Molemmissa teoksissa on myös kehys, jossa ulkopuolinen kertoja asetetaan antamaan raamit varsinaisen kertojan, so. kertomuksen kokijan eli rakastuneen nuorukaisen, tarinalle. Ja niin, Armand tosiaan lahjoittaa Manon Lescautin ihanalle Margueritelleen. On monella tavalla ilmeistä, että tämä teos on Kamelianaisen keskeinen interteksti.

Siinä missä Dumas tuntuu ponnekkaastikin puhuvan naisen, vilpittömän sydämen ja puhtaan rakkauden puolesta, sanoo Prévost ehkä kuitenkin aivan muuta. Jo alkusanoissaan hän lupailee:

”Herra des Grieux’n käyttäytymisessä he [lukijat] tulevat näkemään kauhean esimerkin intohimojen voimasta. ---- Sen lisäksi, että se on hauskaa luettavaa, melkein kaikki sen tapahtumat sopivat tapojen opetukseksi; ja omasta mielestäni teen lukijoille suuren palveluksen, kun huvittaessani heitä samalla annan heille opetusta.”

Prévost lupaa siis opetusta. Hän sanoo alkusanoissaan tämänkin: ”Koko teos on moraalin oppikirja, joka on laadittu miellyttävästi harjoituksen muotoon.” Prévost tahtoo siis tehdä selväksi, että hänen tekijän intentionaan on ennen kaikkea opettaa. Mutta mitä? Moraaliako siis? Ehkäpä näin.

Tarina itsessään on pitkälti äkkikäänteistä seikkailua, vähän – no, viihteellistä melodraamaa. Kun muistaa, että teos on kirjoitettu 1700-luvulla, sille voi kuitenkin antaa tässä suhteessa tiettyä armoa, keskittyä tarkastelemaan ennen kaikkea teemoja, joita tämä sinänsä hieman höpsöhkö tarina mukanaan kantaa. Ja toisaalta: höpsötkin rakennelmat saattavat toisinaan paljastaa yhtä jos toista ihmismielen merkillisistä kiemuroista... Ja niin, osana kirjallisuuden historiaa tämä on joka tapauksessa mielenkiintoinen teos, joka ainakin itseäni kiinnostaa sekä esimerkkinä 1700-luvun romaanista että erityisesti Kamelianaisen intertekstinä.

Mutta mutta. Niitä opetuksia. Manon ON katala. Kevytmielinen ja huikentelevainen, pitää ”liian paljon ylellisyydestä ja huvituksista luopuakseen niistä minun takiani.” Ja des Grieux ON rakkautensa sokaisema: rakkaus on se valtava voima, joka ajaa hänet tekemään moraalisen erheen toisensa jälkeen (petkuttamaan, pelaamaan, varastamaan). Mikä siis on teoksen opetus? Sekö, että nainen on katala ja rakkaus oikullista? Että intohimoinen rakastuminen vie nuorukaisen väistämättä vain perikatoon?

Prévost tuntuu kuitenkin myös ymmärtävän surullisesti rakastunutta ritariaan, sitä rakkauden sokaisevaa paloa joka tätä niin onnettomasti ohjaa. ”Opetuksensa” rinnalla hän pohtiikin myös rakkauden tunnetta ja melkeinpä (ei aivan, mutta melkein!) puhuu sen puolesta ”hyvettä” vastaan – des Grieux'n äänellä tosin, mutta silti. Des Grieux sanoo ystävälleen Tibergelle mm. näin:

”Vastaatko nyt, että hyveen päämäärä on äärettömän paljon rakkauden päämäärää korkeammalla? Kuka sitä kieltää? Mutta onko kysymys siitä? Eikö pikemminkin siitä voimasta, jolla sekä hyve että rakkaus auttavat meitä kestämään kärsimyksiä?”

Ja näin:

”Väittäkää, että rakkauden nautinto on lyhytaikainen ja luvaton ja että sitä seuraa ikuinen piina, ja lisätkää vaikuttaaksenne minuun vieläkin enemmän, että mitä suloisempi ja ihanampi rakkautemme on, sitä suuremman palkinnon saamme luopuessamme siitä; mutta myöntäkää, että täällä alhaalla rakkauden hurma on ihmissydämen täydellisin autuus.”

Ja isälleen hän sanoo:

”Tiedätte, että kaikki hairahdukseni ovat johtuneet yksinomaan rakkaudesta. Kohtalokas intohimo! Voi, ettekö te tunne sen voimaa, onko mahdollista, että teidän verenne, sama, joka virtaa minunkin suonissani, ei olisi koskaan hehkunut tällä tavalla? Rakkaus on tehnyt minut liian lempeäksi, liian intohimoiseksi ja uskolliseksi ja se on saanut minut kenties liian halukkaasti myöntymään ihastuttavan rakastajattareni toiveisiin; nämä ovat rikokseni.”

Niin: nämä ovat rikokseni, rakkauden rikokset. Ja nyt ne jo huutavat vaativina, kysymykset. Samat kysymykset, jotka askarruttavat ihmistä kaiketi vuosisadasta toiseen. Niinpä minäkin kysyn taas: Mitä on rakkaus – silkkaa omistamisen halua vai vilpitöntä tahtoa antaa toiselle kaikki hyvä? Vai kenties molempia? Milloin rakkaus on puhdasta, aitoa, syvää? Mitä rakkaus oikeuttaa? Saako rakastunut varastaa, pettää ja petkuttaa – rakkauden tähden? Onko ihmisellä oikeus rakastaa? Ja missä määrin rakkauden oikeutus on riippuvainen maailmasta rakastavaisten ulkopuolella? Entä miten julma ja häikäilemätön voi olla ihminen, jota rakastetaan? Miten paljon voi leikkiä toisen tunteilla? Ja voi, miksi, miksi, kukaan niillä leikkii? Ja mikä, voi mikä, erottaakaan toisistaan rakkauden ja intohimon? Kumpaa on des Grieux'n tunne? Pelkkää tuhoavaa intohimoako? Onko intohimo väistämättä tuhoavaa? Eihän ole? Eivätkö ne romanttisessa rakkaudessa väistämättä liity myös toisiinsa, rakkaus ja intohimo? Ja Manon, mitä tuntee Manon, tunteeko yhtään mitään? Tunteehan?

Siteeraan Prévostin alkusanoja vielä kerran:

”Siveysohjeita ajatellessa ei voi olla hämmästymättä sitä, että niitä samalla kertaa sekä arvostetaan että jätetään noudattamatta; eikä voi olla ihmettelemättä, miksi ihmissydän käyttäytyy niin kummallisesti, että se mieltyy hyvän ja täydellisyyden aatteisiin, mutta on vastahakoinen toteuttamaan niitä käytännössä.”

Niin, ihmissydän ON kummallinen. Eikä ihminen ole pyhimys, ei edes rakkaudessaan, joka on tunteista kaunein. Ja niin, Manon, minä koetan muistaa: sinä olet pelkkä luomus. Et ole totta. Olet pelkkä kuvitelma, melkein kolmensadan vuoden takainen. Mutta niin, tiedäthän: kuvitelmat kantavat usein mukanaan myös todellisuutta ja ikuiset aiheet ovat iättömiä, ihmissydämen kummallisuuskin kenties katoamatonta...

 

Nyt minä lopetan tähän, olen varmasti kirjoittanut jälleen kerran aivan liikaa. Tällaista lukeminen – ja kirjoittaminen – usein on, ajatusten lentoa. Ehkäpä onkin luettava ja kirjoitettava juuri siksi, saadakseen tuulta ajatustensa alle. Minä vetäydyn ajattelemaan yhä lisää rakkautta, ihmissydämen kiehtovaa kummallisuutta. Sitä, miksi Armand antoi Margueritelleen tämän teoksen. Sitä, kumpi ihmisessä lopulta voittaa: rakkaus vai turhamaisuus.