Malja kirjallisuudelle

”Vain palkinto, jonka perustukset ovat jossakin tuulen ja oman ankaruuden välillä, voi saada meidät kirjoittamaan sitä äärtä tavoitellen, johon juuri minä, eikä kukaan muu, pystyn.” Näin sanoo Erkka Filander Helsingin Sanomissa 13.11.2014.

 

Kupillinen lämmintä hehkua

kaikille niille kirjoille,

jotka on kirjoitettu ja luettu 

rakkaudella.

Kaisa Reetta jakoi tämän ajatuksia ihanasti hellivän linkin, jonka takana Erkka Filander pohtii kirjallisuuspalkintojen ympärillä hulmuavaa humua. En voi olla tarttumatta tähän yhä uudestaan ajankohtaiseen ja hieman hankalaankin aiheeseen, ajatusteni haluun etsiä itseään näistä tuivertavista tuulista, joissa puhaltavat niin huumaavat palkintohumut kuin myötäsyntyinen hiljaisuudenrakkaus ja niin, myös nämä nuoren runoilijan ihmeen viisaat sanat.

Ensiksi sanon: Filander on niitä harvoja, liki ainoita, joiden teos on päässyt lukulistalleni aidosti saamansa palkinnon vuoksi – siksi, etten ehkä ilman esikoiskirjaehdokkuutta olisi edes löytänyt hänen teostaan, Heräämisen valkeaa myrskyä (2013). Tämä on surullista mutta totta. Heti teoksen kohdattuani kuitenkin totesin, että haluaisin sen lukea: teos, jossa ei olisi ”sijaa kyynisyydelle tai ironialle” (HS 14.11.2013), kuiskasi kutsunsa vaativasti. Vaativatkin kutsut joutuvat kuitenkin toisinaan odottamaan vastausta, niin tälläkin kertaa. Heräämisen valkea myrsky on ollut hyllyssäni jo hyvän tovin, mutta en ole kokenut sitä vielä kokonaan. Valkeat myrskyt tarvitsevat ja ansaitsevat oikean hetken.

Filander sanoo kirjoituksessaan, että palkinnon saaminen on hämmentävä sekoitus ylpeyttä ja vastenmielisyyttä. Hän sanoo myös, että palkinto ”vie hapen siltä yksinololta, joka mahdollistaa kirjoittamisen ilman itseä”. Sitä sopii kuunnella, yksinolon happea ja ajatusta kirjoittamisen mahdollisuudesta ilman itseä.

Ehkä en nyt suuremmin puutu kirjailijoiden julkisuuteen. Siihen, kuinka ymmärrän sitä mutten aina ehkä tahtoisi ymmärtää. Siihen, kuinka kirjailijan tehtävänä on ennen kaikkea kirjoittaa ja kaikki muu on toissijaista. Kuinka kaiken muun pitäisi olla toissijaista tai jopa olla olematta ollenkaan. Kuinka kirjoittaminen tarvitsee ympärilleen hiljaisuutta ja hälyttömyyttä, rauhaa. Maailman lait ovat kuitenkin maailman lakeja ja ihmispolo pyörii niiden jaloissa, kirjailijakin. Kirjat eivät kai myy ilman hälyä ja humua, ja siksi niitäkin ehkä sittenkin tarvitaan. Ja tottakai: on myös esilläoloa, joka perustuu hyvään ja syvään, rakkauteen tai ainakin aitoon lämpöön. Esillenostamista, jonka motiivit perustuvat aidosti rakkauteen kirjallisuutta kohtaan.

Utopistinen ihannemaailmani olisi kai sellainen, jossa taiteen tekeminen olisi riippumatonta sen markkina-arvosta (ja ehkä myös taiteilijan julkisuudesta) mutta jossa taiteilijatkin tulisivat silti jotenkin merkillisesti toimeen. Taiteen ja luomisen pyhällä hengellä ehkä? Eihän sellaista tietenkään ole, tai on mutta ei sillä elä, sen jopa kaltaiseni idealistinen haihattelija joutuu valitettavasti myöntämään. Myös taideteos on maailmassamme väistämättä eräänlainen tuote, jonka on oltava ostettavaksi riittävän "hyvä". Taide ei ole ulkopuolisista tahdoista riippumatonta, vaan osa sitä samaa markkinoiden maailmaa jonka ympäröiminä kaiken aikaa elämämme. Silti se on ytimeltään jotakin aivan muuta kuin ”tuote”. Se on henkeä, sittenkin. Rakkautta.

Voi, ajatus eksyy. Se, mistä nyt halusin kirjoittaa, ovat oikeastaan palkinnot. Se, etten ehkä koskaan ole ollut varma niiden tarkoituksenmukaisuudesta. Mutta huomaattehan: sanon tarkoituksenmukaisuudesta, en tarpeellisuudesta. Ja kysymykseni tarkoituksenmukaisuudesta sivuaa ehkä lähinnä sitä, että kun palkinto osuu aina vain yhden teoksen kohdalle, liian monta teosta jää toisaalta aina ilman. Tiedämme, että palkinnoissa on kyse paitsi teoksen ansioista, myös onnesta ja sattumanvaraisuudesta, toisinaan ehkä myös tietystä ajankohtaisuudesta ja/tai muusta sopivuudesta meneillään olevaan hetkeen. Ehkä hämmentyneisyyteni johtuukin ennen kaikkea siitä, että palkinnot tavoittavat liian harvoja ja usein myös aivan liian sattumanvaraisin perustein. Tämä EI merkitse sitä, että voittajat olisivat vääriä, vaan juuri sitä mitä sanon: hankaluutta, jota koko asiaan väistämättä liittyy. Ja niin, ehkä minun on myös ylipäätään vaikeaa käsittää taiteen kilpailuttamista. Tottakai (minustakin) on kirjoja jotka ovat toisia ”parempia”, mutta paremmuus on aina, poikkeuksetta, arvioijan subjektiivinen käsitys.

Se, että kirjat ja kirjallisuus saavat palkintohumussa osakseen ansaittua huomiota, on tietenkin hyvä asia. Palkintoehdokkuus ja/tai palkinto tuo teokselle usein myös lisää lukijoita, mikä sekin on vain ja ainoastaan myönteistä. Itse olen yleensä uppiniskaisen halukas lukemaan vain sitä mitä tahdon, palkinnoista piittamatta, mutta olen minäkin kohdannut palkintojen myötä muutamia antoisia ja houkuttelevia teoksia (kuten juuri Filanderin teoksen). Hyvää, suorastaan riemullista, on myös se, että palkinto antaa kirjailijalle parhaimmillaan taloudellisen mahdollisuuden keskittyä kirjoittamiseen ainakin hetkeksi. Kirjoitusrauha onkin sitten ehkä kysymys erikseen.

Palkintojen surullinen puoli on siis kai lähinnä juuri se, että palkinnon voi saada vain yksi – vain yksi, vaikka sen ansaitsisi ehkä hyvinkin moni. Mutta onneksi, kuten Filander sanoo, me olemme taiteilijan palkinto. Muistakaamme tämä. Olemme arvokkaita, olkaamme siis arvomme arvoisia. Hengittäkäämme kirjailijoiden sanoja, antakaamme niille aikaamme ja myös itsemme. Teokset hengittävät siitä, että ne luetaan. Hyvät teokset ansaitsevat aina sen, että me annamme niille mahdollisuuden hengittää niin kuin ne antavat sen meille. Suurin osa hyvistä kirjoista jää aina palkitsematta – muuten kuin lukijansa onnellisessa, elämyksen kokeneessa mielessä. Ja kyllä, lopulta ja pohjimmiltaan juuri ihmisen mielessä, sen loputtomissa syvyyksissä, on myös taiteen tekemisen ja kokemisen ydin.

Kirjallisuus on aina suurempaa kuin palkinnot. Palkinnot myös unohtuvat, mutta kirjat toivottavasti eivät. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö palkittuja sopisi juhlia. Kyllä sopii ja pitääkin. Jokainen palkinnon saanut on palkintonsa ja juhlansa ansainnut, sillä kyse on aina myös siitä, että teos on palkitsemisen arvoinen.

Niinpä minäkin kohotan maljan kaikille palkituille teoksille ja kirjoittajille niiden takana. Kohotan sen myös niille, jotka kohoavat ehdokkaiksi mutta eivät voita. Niillekin, jotka eivät yllä ehdokkaiksi vaikka ovat hyviä ja tärkeitä. Ja niille, joita vasta kirjoitetaan. Minun maljani kiittää kaikkia mieltämme avartavia kirjoja, niitä jotka on kirjoitettu eilen tai tänään tai huomenna ja jotka saavat palkinnon tai jäävät sellaista ilman. Kohotan maljani elämyksille joita ne ovat, sanataiteen rikkaudelle ja inhimillisen luomiskyvyn voimalle, sille kuinka sanat syleilevät mieltä, hellivät, ravistelevatkin. Ja niin, minä kohotan tämän maljan joka päivä, sillä jokainen päivä on maljan päivä: sanojen päivä ja elämysten. Minun maljani on täytetty rakkaudella ja sydämen lämmöllä, lempeällä uteliaisuudella ja opinhalulla, hurmioituneilla tunteilla ja kenties myös ripauksella tutkivia katseita – se on höyryävä sekoitus hehkuvaa juomaa, joka saa humaltumaan kirjallisuuden elinvoimasta päivä toisensa jälkeen.

Lopuksi siteeraan vielä Filanderia: ”Rakastakaamme niitä siellä, missä se on tärkeintä: vasten omaatuntoa ja yksinoloa.” Rakastakaamme niitä, teoksia, puhtaasti rakkaudesta. Tähän minä en voi lisätä enää mitään.