John Williams: Stoner (1965/2015)

 

Nämä kasvot. Silmät, jotka ovat melkein kiinni. Harmaantuneeseen partaan kätkeytyvät huulet. Rypyt. Nenä, joka vielä hengittää ilmaa. Aavistus otsaa, jonka taakse ajatukset kätkeytyvät. 

 

Yhteys kuvan ja tarinan välillä on illuusio, mutta se ei vähennä sitä voimaa jolla nämä kasvot tätä tarinaa kantavat. Tai ei, ei tätä tarinaa, ei yksin. Tuntuu, että nämä kasvot kantavat kaikkia niitä tarinoita, jotka ihmisten loputtoman keskeneräisistä elämistä koostuvat, niistä joiden säikeet kiertyvät itsensä ja toistensa lomaan tavoilla jotka toisinaan tekevät myös kipeää. Niin – jos elämä on tie, siinä on aina myös risteyksiä ja kompastuskiviä, ja lopulta, jonakin päivänä, ihminen huomaa kävelleensä sen loppuun. Ja silloin, kaikista askelten epätasapainosta huolimatta, saattaa sittenkin tuntua siltä, että tie oli kulkemisen arvoinen. Että elämä oli hyvä. Että siinä oli rakkautta, joka vuoksi tie oli kuljettava juuri sellaisena kuin se oli.

*****

William Stoner, maatilan poika, lähtee yliopistoon opiskelemaan luonnontiedettä ja maataloustieteitä, mutta vaihtaa pian alansa filosofiaan, vanhan ajan historiaan ja – niin – englantilaiseen kirjallisuuteen. Taakse jää maailma, johon oli ehkä tarkoitus palata, ja edessä on uusi, sellainen jonka edessä ehkä väistämättä tuntee myös riittämättömyyttä. Mutta valinta,

Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner.

--- Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on.

Niin yksinkertaista se on. Ja minä huomaan miettiväni, perustuuko rakastuminen intuitoon ja olevani halukas vastaamaan että kyllä. Että kaikki puhdas rakkaus mikä ihmisessä herää, on sisäistä viisautta. Se, mitä rakkaudelle maailman jaloissa tapahtuu ja jää tapahtumatta, on tietysti kokonaan toinen asia. Mutta sisäinen viisaus ja rakkaus, niin. Luulen, että ne kulkevat käsi kädessä, jos niille antaa siihen mahdollisuuden. Ja tämä kirja täytyy lukea ennen kaikkea siksi – ymmärtääkseen rakkauden ja sydämen arvon.

Takakansiteksti kertoo, että Stoner julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965, mutta jostakin syystä se ei silloin herättänyt juurikaan huomiota. Vuonna 2006 – kun kirjailijan, John Williamsin, kuolemasta oli kulunut jo kaksitoista vuotta – teoksesta otettiin uusia painoksia, ja se alkoi lopultakin löytää lukijoita. Nyt, vuonna 2015, teos on myös minun käsissäni, suomeksi käännettynä. Minä luen sen vähäeleistä tarkkanäköisyyttä ja tunnen surunsekaista onnea.

Esipuheen kirjoittanut John McGahern sanoo:

Jos tällä romaanilla voi sanoa olevan teema, niin se on varmasti rakkaus, 

rakkauden monet ilmenemismuodot ja kaikki voimat, jotka sitä vastustavat.

Ja niin se on: Stonerin kantava teema on juuri rakkaus. Kysymys siitä, mitä kaikkea rakkaus on ja miksi se ei aina saa hengittää. Minun hengitykseni on tämän vastauksiaan yhä etsivän kysymyksen jäljiltä painavaa ja elämänhaluista, itsepintaista ja halutonta pysähtymään, kiivaasti omia rakkauksiaan kohti huutavaa. Mutta ei siitä sen enempää. Avataan tämä hieno teos, Stoner. Ajatellaan sitä että

rakkaudessa ei ollut kyse sen paremmin armosta kuin illuusiosta.

että 

Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja jota muokattiin 

hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä ja sydämellä.

Kohdataan Edith. Edith Elaine Botswick, tuleva rouva Stoner. Kaksikymmentävuotias nuori nainen, joka on pitkä ja sorja ja vaalea, yllään sinisestä läikehtivästä silkistä ommeltu puku. Jolla on herkkäpiirteiset kasvot ja sirot, lähes hauraat sormet. Joka soittaa pianoa ja jolla on taiteellisia taipumuksia ja jonka moraalinen kasvatus oli sekä kouluissa että kotona luonteeltaan negatiivista, tavoitteiltaan normatiivista ja lähes yksinomaan seksuaalista. Jolle opetettiin, että hänellä olisi velvollisuuksia miestään ja lapsiaan kohtaan ja että hänen olisi täytettävä ne. Ja joka – niin – joka jää Stonerille ehkä ikuisesti vieraaksi. 

William, minä yritän olla sinulle hyvä vaimo. --- Minä yritän.

Olisiko Edith voinut pyrkimyksessään onnistua? Olisiko kohtaamattomuuden ja vierauden tilalla voinut olla jotakin muuta? Olisiko Edith voinut olla toisenlainen ja avioliitto onnellinen? Olisiko siinä voinut olla enemmän rakkautta kuin vihaa? Kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatii pysähtymistä, halua astua kauas ja syvälle, sinne missä puhutaan paitsi yksilöistä myös yhteiskunnasta ja kasvatuksesta ja etsitään selityksiä kaikesta siitä missä ihminen kasvaa. Ja minusta tuntuu, että kaiken takana painaa valtava ahdistus, joka vain kätkeytyy julmuuteen. Että avioliiton solmivat toisinaan myös ihmiset, jotka eivät siinä voikaan onnistua. Että ihmisen sydän puhuu toisinaan myös merkillisesti, jotenkin väärin, tai että se ei silloin sydän olekaan vaan että ihminen jostakin muusta syystä päätyy elämässään surullisiin tilanteisiin. Mutta jonakin päivänä, paljon myöhemmin, kun vuosia on kulunut ja on tapahtunut jo paljon, on ehkä niin, että he olivat antaneet anteeksi kärsimyksen, jota olivat toisilleen aiheuttaneet, ja syventyivät miettimään, millaista heidän yhteinen elämänsä olisi voinut olla. Ja tuo mahdollisuuden muoto, olisi voinut olla, antaa heille ehkä lohdullisen hetken viivähtää tarinassa, joka – niin – olisi voinut korvata sen joka oli ollut. Minkä kaiken olisikaan pitänyt olla toisin, jotta tuo toinen tarina olisi voinut tulla todeksi.

Ja Grace. Tytär, joka ei syntynyt rakkaudesta vaan jostakin joka oli sekoitus ahdistusta, vihaa ja pakottavaa, rajua raivoa – sekoitus, joka sai estyneen ja varautuneen Edithin iskemään kyntensä mieheensä kuin eläin. Grace, jota äiti käyttää vihansa ja ahdistuksensa välineenä, mutta jota hänkin ehkä isän ohella silti myös rakastaa, omalla keskeneräisellä tavallaan. Grace, joka on sellainen harvinainen ja suloinen ihminen jonka moraalinen luonne oli niin herkkä että sitä oli vaalittava ja suojeltava, jotta se voisi saavuttaa täyden mittansa. Grace joka sanoo että Ei sillä ole väliä isä. Ei yhtään. Jolle sillä ei ehkä oikeastikaan ole väliä, ei yhtään, ja joka siksi kantaa ympärillään oman elämänsä valtavaa ja surullista sivullisuuden kehrää.

Ja niin, Katherine. Ihana Katherine, joka heidän yhteisinä iltapäivinään --- oli kohtelias, ystävällinen ja hillitty ja jonka seurassa Stoner oli epätoivoisen varovainen, jottei vain paljastaisi tunteitaan millään helposti havaittavalla tavalla. Katherine, jolla on läpikuultava iho ja ryhti, tyyneys ja pidättyväisyys, joiden William oli luullut ilmentävän Katherinen olemusta, mutta jotka peittävätkin alleen lämmön, leikkisyyden ja huumorintajun, joiden voimakkuus perustui siihen että ne olivat kätkössä. Katherine, joka sanoo että vasta rakastuttuaan ihminen oivaltaa itsestään jotakin. Ja niin

William Stonerille selvisi neljäntenäkymmenentenäkolmantena elinvuotena se, mikä oli selvinnyt muille paljon nuorempana: että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan.

Ja

Päivä päivältä heitä pidättelevät suojakerrokset tipahtivat pois, niin että lopulta he olivat, kuten monet poikkeuksellisen ujot, avoimia toisilleen, suojattomia ja täysin vapautuneesti omia itsejään.

Mutta mitä maailma tekeekään ihmisille, jotka ovat omia itsejään, rakastavat aidosti ja puhtaasti? Maailma, jonka ahtaisiin rajoihin rakkaus ei mahdu. Maailma, joka kavahtaa rakkautta, koska se on jotakin liian kaunista.

 Mutta olisiko se sittenkään ollut totta? Se, että silloin 

kaikki menettäisi merkityksensä  –

kaikki mitä olemme tehneet, kaikki millaisia olemme olleet.

että

meistä molemmista tulisi jotakin muuta, jotain muuta kuin oma itsemme.

Emme olisi enää yhtään mitään.

Ei, en tahtoisi uskoa niin. Tahtoisin, että olisi ollut mahdollista valita toisin ja että siitä toisesta valinnasta olisi sittenkin seurannut jotakin hyvää ja oikeaa. Mutta – niin, tämän tarinan maailmassa – minä en ehkä osaa uskoa muuhun kuin siihen mitä se sanoo. Että oli tapahduttava niin kuin tapahtui.

Ja sitten, niin, kohdataan myös se toinen rakkaus tai sama, niin se –

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi ---

ja se, miten ihanaa onkaan kokea

löytämisen riemua, joka syntyy siitä kun huomaa, että käsiteltävä aihe sijoitttuu jonkin paljon laajemman aiheen keskipisteeseen, ja vaistoaa voimakkaasti, että tämän aiheen tutkiminen todennäköisesti johtaa jonnekin vaikka on mahdotonta sanoa minne.

Ja vaikka ihmisen toisinaan valtaisikin

ymmärrys siitä, miten paljon oli asioita joita hän ei tiennyt ja kirjoja joita hän ei ollut lukenut, ja hänen tavoittelemansa seesteisyys särkyi hänen tiedostaessaan, kuinka vähän aikaa hänellä oli, kuinka paljon luettavaa, kuinka paljon opittavaa

niin silti, silti 

– kuten kirjailija itse on vanhoilla päivillään sanonut,

näin kertoo teokseen kirjoitettu esipuhe –

Kaiken perusta on se, että rakastaa sitä mitä tekee.

Jos rakastaa jotain asiaa, sitä oppii ymmärtämään.

Ja vaikka tuo ymmärrys lopulta jäisikin vajaaksi niin kuin se väistämättä jää, se on silti rakkauden lapsi ja siksi lähtökohta kaikelle hyvälle ja kauniille, mitä ihmisessä voi olla. Ja niin, ehkä onkin niin, että elämä jää väistämättä kesken. Että jonakin päivänä huomaa kysyvänsä itseltään:

Mitä sinä odotit?

Että elämä on väistämättä täynnä keskeneräisyyksiä, kompromisseja ja toteutumattomia mahdollisuuksia. Loputonta tietämättömyyttä. Ja kuitenkin, niin – kuitenkin se on samalla niin kokonainen. Sellainen, että lopulta saattaa äkkiä huomata ajattelevansa myös niin, että

Hän oli oma itsensä ja tiesi, mikä hän oli ollut.

Ehkä siihen kirkkauteen on sittenkin hyvä jäädä, jatkaa matkaa. Unohtaa kaikki mitä tapahtui ja jäi tapahtumatta. Avata kirja vielä kerran ja tuntea kuinka se vanha innostus, joka oli kuin pelkoa, vangitsi hänet siinä missä hän makasi. Ajatella vielä hetki myös onnea, sitä kuinka se kulkee ohikiitävissä hetkissä ja on samaan aikaan sekä hauras että vahva. Ja sitten, niin, mitä jää jäljelle, eikö mitään, vai sittenkin jotakin – sivuille heijastunut aurinko ja kumahdus joka kuului kun kirja putosi.

*****

Kun lopulta suljen kirjan, huomaan keskelle rintakehää kertyneen puristavan painon. Tunne, joka minut täyttää, on samaan aikaan lohtua ja lohduttomuutta, uskoa ja epäuskoa, kaihoa ja menetyksen hyväksymistä. Olen täynnä myös hahmoaan hakevia kysymyksiä, jotka eivät ehkä kiteydy sanoiksi vielä. Tiedän kuitenkin jo, että ne kiertävät elämää, rakkautta ja onnea. Kaiken surullista turhuutta ja sittenkin tarkoituksellisuutta, jotakin eletyn elämän kokoista. Sitäkin, että lopulta kaikki on ohi. Ja niin, kaikkein surullisinta on, että rakkaus ei ehkä aina riitä. Että maailmaa pyörittävät mahdit, joille puhdas sydän ei merkitse mitään. Mutta päällimmäiseksi jää ehkä kuitenkin tämä:

Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa,  joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän!

Ja siksi minä sanon, että tämä teos jättää jäljen. Että tämä on minun. Minun sillä tavalla kuin toisen kirjoittaman kirjan voi omakseen ottaa, nöyryydellä ja kiitollisuudella. Siksi, että tässä on intohimoa ja rakkautta kaikessa sen hiljaisessa suuruudessa. Intohimoa, jonka polte on kuumaa silloinkin kun sitä ei ehkä tunne, ja rakkautta, joka pitää hengissä siihen asti kunnes aika koittaa.

Kestää kauan ennen kuin silmät kuivuvat. Mutta kun jälleen näen, katson taas kasvoja, jotka kantavat mukanaan kokonaisen elämän. Ehkä ajattelen sitä, miten pieniä ja suuria ihminen ja hänen elämänsä ovat. Sitä, että intohimo ja rakkaus ovat syitä olla olemassa, elää koko ihmisen kokoinen elämä. On kirjoja, joiden vaikutus kestää, ja tämä on juuri niitä: kysymykset ja vastaukset jatkavat itsensä ja toistensa etsimistä vielä kauan sen jälkeen, kun olen painanut kirjoitelmaani viimeisen pisteen.

***************

John Williams: Stoner. 306 s. Bazar 2015. Englanninkielinen alkuteos Stoner vuodelta 1965. Suomentanut Ilkka Rekiaro.

PS. Stoneria on ehditty lukea kirjablogeissa jo paljon.

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm. 

Omppu, Kaisa Reetta, Lumiomenan Katja, Ulla ja Leena Lumi.