Vanhan ajan joulua lapsille ja lapsenmielisille

Ihanaa, että joulu jo kurkkii nurkan takana. Sieltä se hiipii, niin kuin jokainen vuosi, aina yhtä suloisena ja salaisuuksientäyteisenä, hämynä ja valona. Joulun lähestymisen tuntee aina yhtä ihanasti myös siitä, että saa alkaa lukea lapsille joulukirjoja. Meillä joulukirjojen vuoro alkaa yleensä viimeistään marraskuussa, jolloin alamme hiljakseen lukea niitä muiden kirjojen lomassa. Ehkäpä arvaattekin, että näistä ihanuuksista iloitsee vuosi toisensa jälkeen myös äiti itse. Jos ja kun lapset kasvavat näistä yli, ainakin hetkeksi, luen näitä rakkaita kirjoja kai itselleni. Ja saattaa tietysti olla, että sellaista itseksenilukua sattuu toisinaan jo nyt...

Meillä on tietyt joulunodotuskirjat, joita luemme vuosi toisensa jälkeen – myös siksi, että ne ovat tärkeitä minulle itselleni. Tuntuu, että joulunodotuksesta puuttuu jotakin hyvin tärkeää ilman tiettyjä lumoavia lukukokemuksia... Niinpä niin, rakkaat joulukirjat tuovat osaltaan joulun luoksemme ja antavat mielen levätä joulun suloisessa sadussa ja ihanassa todessa. Monille omille joulukirjarakkauksilleni on yhteistä se (kas kummaa!) että ne kuvaavat entisiä, ihania aikoja – menneiden aikojen lumo puhuttelee aina vain. Se kaikkein rakkain joulukirjani saanee pian oman kirjoitelmansa, mutta nyt tahdon jo viivähtää muutamassa muussa joulukirjarakkaudessani. Ja rohkenenpa uskoa, että näistä teoksista on viehättynyt myös jokunen muu...

Sven Nordqvist: Joulupuuro (1986)

Monet varmasti tuntevat Sven Nordqvistin ainakin tämän lempeän sympaattisista Viiru ja Pesonen -kirjoista, joissa puuhailevat valloittava partaukko Pesonen ja tämän vekkuli kissa Viiru. Viirut ja Pesoset ovat valloittavia, lempeän hykerryttäviä teoksia, ja sellainen on myös tämä ihana tonttutarina nimeltään Joulupuuro (ruotsinkielinen alkuteos Julgröten vuodelta 1986). Kohtasin tämän kirjan jokunen vuosi sitten, ja se oli totisesti rakkautta ensi silmäyksellä: joulunaikaa ja tonttutaikaa, ihanaa ihanaa!

Joulupuurossa vietetään jouluaattoa maalla, ja on suunnilleen sadan vuoden takainen ihana aika. Juhlahumu hulmuaa, kun talon isäntäväki saa sukulaisia kaupungista, ja kaikki nauttivat joulun runsaasta ateriasta ja odottavat Joulupukkia. Mutta nurkissa häärää salavihkaa myös tonttuperhe: on tonttu-ukko vaimoineen ja lapsineen, ja mahtuupa joukkoon oikein komean kurttuinen tonttuvaarikin. Tontut viettävät omaa jouluaan salaisessa tuvassaan, keittävät erityistä joulukeittoa ja juovat ihmeellistä olutta, joka on ”sen makeampaa ja miedompaa, mitä nuorempi sitä juo, ja sen vahvempaa ja karvaampaa, mitä iäkkäämpi sitä nauttii”. Melkoisen metka juoma!

Joulu on siis ihanaa ja ilo ylimmillään, mutta tonttumuorilla on pulma. ”Tonttumuorit nimittäin tietävät kaiken”, ja niinpä muori nytkin tietää mitä kerrassaan kamalaa on tapahtumassa. Voi sentään mitä siitä seuraisikaan, jos talonväki tosiaan unohtaisi sen tonttu-ukolle niin tärkeän joulupuuron... Kyllä nyt muorin metkuja totisesti tarvitaan!

Siinä se, Joulupukki tai naapurin Pentti...

Niinpä niin, ihmiset ovat viime vuosina kovasti hössöttäneet siitä pukinkuvatuksesta, joka onkin vain naapurin Pentti pukeutuneena punaisiin vaatteisiin ja valkoiseen partaan... ”Mitä? Mikä villitys se on olevinaan...” mutisee siihen tonttuvaari. Tonttu-ukkoakin mokoma otus huvittaa: ”Eipä ole kummoinen tonttu, kun ei edes tiedä, ovatko lapset olleet kilttejä vai eivät. Kuulitko vaari, hänen piti oikein kysyä, onko täällä kilttejä lapsia.” Joulupukkiuskoa tämä saattaa siis hivenen horjuttaa, mutta toisaalta, kyllähän tuon tonttuvaarin rutinan ja tonttu-ukon mutinan hyvin ymmärtääkin... Ja niin kuin Nordqvistin kerronta aina, myös tässä se on sittenkin lempeän hyväntahtoista. Nordqvistin kerronta on minusta aina yhtä hienoa ja taidokasta – samaan aikaan sekä hykerryttävän humoristista että syvällisen ajatuksekasta.

 

Kirsti Manninen & Pirkko Kanerva: Olipa kerran joulu (1995)

Kirsti Mannisen ja Pirkko Kanervan Olipa kerran joulu – Lasten joulunviettoa viime vuosisadan Suomessa (1995) kertoo nimensä mukaisesti lasten joulusta viime vuosisadalla, uudelta vuosituhanneltamme katsoen siis 1800-luvulla.

Joulua odottavat sekä kartanon tytär Anna että torpan poika Matti, jotka ovat molemmat kuusivuotiaita. Ihana joulunodotus alkaa sekä kartanossa että torpassa jo syksyllä: Anna käärii jouluomenia silkkipaperiin ja Matti valikoi pussiin suurimpia kaurajyviä, Rusko-hepan joulukauroja. Kartanon jouluvalmisteluihin kuuluu myös kynttilöiden valamista ja piparkakkujen leipomista, ja kulkeepa Anna-tyttönen Lucia-neitonakin ja pääsee myös kaupunkiin joulukorttiostoksille. Torpassa tehdään joulumakkaroita ja jouluolutta, ja Matti saa rakennella vaarin kanssa himmeliä. Ja kun Anna pääsee kaupunkiin, pääsee Mattikin kirkonkylään joulumarkkinoille, joilla näkee myös Tiernapojat. Jouluaattona kartanon salissa tuikkii ihana joulukuusi, ja torpan lattialla on puhtaat jouluoljet. Kiireinen Joulupukki viskaa lahjoja sekä kartanoon että torppaan, ja lapset ovat lahjoistaan tietysti ihastuksissaan. Jouluaamuna mennään reellä kirkkoon ja tapaninpäivänä leikitään iloisia leikkejä.

Jouluaatto!

Pieneen kirjaan on saatu paljon tietoa entisaikojen joulusta ilman että se tuntuu liian täydeltä. Erityisesti pidän tässä myös sukupolvien ketjusta, siitä kuinka Anna puuhailee fammun ja Matti vaarin kanssa. Ihana kirja! Anna ja Matti elävät ihania entisaikoja myös teoksessa Kauan sitten – Lasten elämää viime vuosisadan Suomessa (1994), joka sekin on hienoa historiatietoa tulvillaan.

Mauri Kunnas: Koiramäen talvi (1988)

Mauri Kunnaksen Koiramäen talvi (1988) ei ole varsinainen joulukirja, mutta sopii silti erinomaisen hyvin luettavaksi joulunalusaikaan. Teos alkaa syysaamujen pimeästä ja päättyy pääsiäiseen, kevään koittoon. Ja syksyn ja kevään välille mahtuu koko ihana talvi: lumet ja pakkaset ja tietysti vuoden kohokohta, joulu.

 

Tähän, kuten kaikkiin Kunnakseen kiehtoviin Koiramäki-kirjoihin, mahtuu valtavasti tietoa entisaikojen elämästä. Ja tämä on nimenomaan sitä kansan elämää: Koiramäki on kaiketi jokseenkin vauras entisaikojen talo, mutta elämä on yksinkertaista ja työntäyteistä. Aamut alkavat kylminä ja koleina, ja päiviin ja iltoihin mahtuu askarta askareen perään. Eläimet pitää hoitaa talvellakin ja ruokaa laittaa ja pyykit pestä. Eikä se pirttikään ilman polttopuita lämpene. Myös joulun valmisteleminen on puuhakasta: Koiramäessäkin valetaan kynttilöitä ja siivotaan ja leivotaan leipää ja pannaan olutta. Mutta kylläpä vain sitten jouluna kelpaa, kun ruokakin saa olla pöydässä koko yön. Ja tottakai myös Koiramäen väki lähtee joulukirkkoon. Joulunaikaan mahtuu myös oljilla leikkimistä ja uudenvuoden taikoja ja lopuksi vielä oikein kamala sarvipää, nuuttipukki. Joulun jälkeen alkaa taas aherrus, mutta sittenpä mennäänkin jo kevättä kohti.

Joulun ihanaa juhlaa.

Kunnaksen Koiramäki-kirjat kaikkiaan ovat hieno kulttuuriteko, historian ja perinteiden kertomista lapsia (ja aikuisia!) kiehtovassa muodossa. Suurkiitos Kunnakselle!

Elsa Beskow: Petterin ja Lotan joulu (1947)

Ja viimeisimpänä mutta samalla ihanimpana vielä tämä: ihanan Elsa Beskowin ihana Petterin ja Lotan joulu (ruotsinkielinen alkuteos Petters och Lottas jul vuodelta 1947). Oi tätä hurmaavaa tarinaa hurmaavine kuvineen: metsänväristä Täti Vihreää, piparkakunväristä Täti Ruskeaa ja satujenväristä Täti Sinipunaista ja tietysti somia, suloisia Petteriä ja Lottaa...

Monenmoista jouluhyörinää hääritään myös tätien talossa: siivotaan, paistetaan piparkakkuja ja tietysti supatellaan joulun pieniä ja suuria salaisuuksia. Setä Sinisen kanssa haetaan metsästä joulukuusi ja vähän eksytäänkin, mutta lopulta päästään sentään onnellisesti takaisin kotiin. Aattona kuusi hohtaa ihanaa joulua ja sen ympärillä tanssitaan joulun iloisia tansseja. Vaan kas, juuri kun ollaan käymässä joulupöytään, huoneeseen tömisteleekin oikea Joulupukki, semmoinen hirmuinen sarviotus jota kyllä väkisinkin pelästyy. Mutta lahjoja se antaa ja kaikeksi ihmeeksi juuri sellaisia kuin Petteri ja Lotta ovat toivoneetkin. Vaan kuinkas käykään seuraavana jouluna? Tuleeko Joulupukkeja kenties yhden sijasta kaksi? Ainakin tuo seuraava jouluaatto on Petterin ja Lotan mielestä ”melkein hauskempi kuin edellinen, sillä nyt he eivät olleet ainoastaan saaneet lahjoja vaan myöskin antaneet niitä.” Tähän hienoon viisauteen tämän kirjan ihanuus onkin ehkä paikallaan pysäyttää.

 Piparkakkupuuhia ja muuta hyörinää.

Niin kuin kuvakirjoissa ainakin, myös näissä kaikissa kuvitus on keskeinen osa lukuelämystä. Nordqvist on erittäin etevä kuvittaja, jonka hahmoissa on aina sitä jotakin: pilkettä ja luonnetta. Kunnaksen koiraveitikat ja kuvituksen runsaus ja yksityiskohtaisuus ihastuttavat nekin aina vain, ja Kanervan kuvitus välittää sekin ihanasti entisaikojen joulua. Mutta oi, suosikkini on kyllä sittenkin Elsa Beskow – hänen kauniita kuviaan voisin katsella lakkaamatta, toivoa kuvien suloiseen maailmaan myös itseni, käyskentelemään kenties Täti Sinipunaisen ihanassa leningissä tai paistamaan piparkakkuja Täti Ruskean kauniissa keittiössä tai keräämään Täti Vihreänä kevättä hehkuvia vuokkoja...

Mutta nytpä on kevääseen vielä runsaasti aikaa. On joulun satujen ja piparkakkujen ihana aika. Viikon päästä on jo ensimmäinen adventti. Joulu kuiskuttelee jo, kyllä vain!