Ensilumi

Täällä on tänään satanut ensilunta. Sade alkoi hiljaa leijuvina hiutaleina, hentojen lumikeijujen kainona, vielä vaitonaisena tanssina. Pian keijut saivat askelilleen vauhtia, taikoivat tanssillaan maahan ohuen vaipan. Toivoisin, että tanssi yltyisi jo karkeloivaksi riemuksi, keijujen tahdoksi valloittaa valkeudellaan koko maailma. Ja voi, kunpa vielä pikkuisen pakastuisi, sen verran että lumi olisi pehmeän höytyväistä.

Minulle ensilumi on aina merkinnyt rauhaa, lupausta siitä että kaikki kesken olevat asiat järjestyvät, saavuttavat lempeän tasapainon. Että kaikesta tulee vielä puhdasta ja valkeaa niin kuin maasta joka lepää lumen pehmeässä syleilyssä. Ehkä lumen hetkiin liittyy jotakin tärkeää, muistoja ja tunteita jotka saavat näkemään sen näin.

Harvoin ensilumi jää. Useimmiten se viivähtää vain hetkisen, väistyy vielä palaavan harmauden tieltä. Niin varmasti nytkin. Se tuo kuitenkin jo mukanaan lupauksen talven lumisesta kauneudesta – siitä, että tulevassa odottaa ihana, viipyvä valkeus. Ja niin, ehkäpä valkeuden myötä kohtaa taas jotakin hyvää ja kaunista, uusia onnen hetkiä ja elämän ihanaa pehmeyttä.

Sytytin lumelle lyhdyt, pienet pehmeästi valaisevat tuikut. Valkeat, niin kuin vastasatanut harso niiden ympärillä. Tervetuloa talvi, sinä rakas ja kaunis vuodenaika, ensimmäinen ihana viivähdyksesi!