Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (1970)

”Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa.”

On teoksia, joiden äärellä hiljentyy. Tuntuu, että sanoja joilla kertoa kokemuksesta ei ehkä ole. Että on jotenkin turhaa edes koettaa sanoittaa sitä syvää elämystä, jonka luettu teos on omilla sanoillaan antanut. Että kaikki mitä sanon, on itse teoksen rinnalla vain kovin vaitonaista ja tyhjää. Tämä teos, Tove Janssonin ihana, melankolinen Muumilaakson marraskuu (1970), on juuri sellainen kirja. Sen alakuloinen mutta samalla niin lohdullinen maailma jättää lukijansa surumieliseen mutta jotenkin myös ihmeen onnelliseen utuun, marraskuisiin mielialoihin joissa on kaipausta ja lähtöä mutta silti myös pysähtymistä, ja ennen kaikkea kuin lupausta jostakin uudesta, mahdollisuuksista kohdata maailma entistä valmiimpana ja vahvempana... Mutta niin, koska kuitenkin rakastan sanoja, pyrkimystä tavoitella tunnetilojen ja heränneiden ajatusten kirkastuksia, koetan saada sanotuksi jotakin myös nyt.

Ikioma, ihana kirjani.
WSOY 2010

Aloitan muistosta, sillä se on tärkeä, keskeinen. Kun ensimmäisen kerran vietin Muumilaakson marraskuuta, olin yhdeksänvuotias vesirokkopotilas. Oli syksy, ei ihan marraskuu vielä enkä minä ihan kymmentä. Rokko oli melko lievä, rellukoita oli vain vähän enkä edes kuumeillut. Kotona piti tietenkin silti pysyä, kokonainen viikko. Ja juuri tuohon viikkoon kuului tämä kirja, Muumilaakson marraskuu, jonka olin vähän aikaisemmin lainannut kirjastosta. Minä olin pieni ja pysyttelin pesässäni, syystuulien tuivertaessa ulkosalla, ja vaelsin hiljakseen maailmassa, joka oli täynnä kenties hieman käsittämätöntäkin kaihoa. Ehkä juuri tämän kokemuksen vuoksi tämä kirja kantaa minulle erityistä syksyn melankoliaa, sellaista mihin liittyy samaan aikaan sekä paikallaan pysymisen ihanuutta että ripaus kaipausta jonnekin, ehkä satuun tai vain syvemmälle omaan itseen, ja niin – ehkäpä mukana on myös iloa sopivankokoisesta muutoksesta, vaikkapa sellaisesta että täyttää aivan tuota pikaa kokonaiset kymmenen vuotta tai ymmärtää ehkä jotakin uutta itsestään ja maailmasta. Olen lukenut tätä teosta myöhemminkin mm. kirjallisuuden opinnoissa ja ylipäätään sellaisina hetkinä, joina olen tarvinnut tämän teoksen erityistä tunnelmaa, mutta vahvimpana säilyy kuitenkin aina juuri tuon ensimmäisen kohtaamisen muisto. Näin siitä huolimatta, että tämä on minusta(kin) niitä muumikirjoja, jotka Tove on kirjoittanut ennen kaikkea aikuisille. Vaikka toisaalta: tarvitseeko teos aina ensinkään tällaisia merkillisiä jaotteluita, onhan hyvä kirja usein juuri sellainen, että siinä on oma tasonsa kaikille, ikään katsomatta.

Muistan yhä, kuinka teoksen alakulo jäi lapsena ikään kuin leijumaan – se oli samaan aikaan sekä surullista että suloista alakukuloa. Ja sellaista se on minusta yhä: leijuvaa, surullista ja suloista. Varmasti teoksessa on paljon myös sellaista, jonka tavoittaa nyt eri tavalla kuin lapsena. On murheellinen menetys, että muisti ei tavoita kaikkea, lapsen ehkä hyvinkin syviä ajatuksia ja kokemuksia... Sen kuitenkin muistan, että kummastelin tätä ”muumi”kirjaa, jossa ei ollut muumeja ensinkään. Mutta muistan senkin, että pidin tästä kirjasta siitä huolimatta. Eikä sekään kaiketi haitannut, etten ehkä ymmärtänyt tästä aivan tai läheskään kaikkea: lapsi ajattelee ja ymmärtää tarinan omalla lapsen tavallaan.

Mitä sitten sanoisin? Lähtö, kaipaus, muutoksentarve... Toive huolettomuudesta ja pelkojen väistymisestä, jostakin mikä odottaa ehkä juuri tuolla, muumien ihanassa laaksossa... Oman itsensä ja elämänsä kohtaaminen, uskallus elää omaa elämäänsä omana itsenään, juuri sellaisena kuin on. Tässä ehkä ovat kiteytettyinä ne ajatukset ja teemat, joita tämä teos minulle kantaa. Vilijonka, Hemuli, vanha Ruttuvaari ja pikkuinen homssu Tuhto kaipaavat jokainen jotakin, omalla tavallaan, ja ehkäpä niin tekevät myös Nuuskamuikkunen ja Mymmelikin.

Kaikki tulevat etsimään Muumilaaksosta jotakin: ehkä lohtua ja turvaa, lämpöä ja mielekkyyttä, jotakin mitä omasta elämästä tuntuu puuttuvan. Muumilaakso onkin ehkä ennen kaikkea tavoiteltu mielentila, jotakin jossa ei olisi pelkoa eikä yksinäisyyttä vaan rohkeutta ja lämpöä. Mutta voi, Muumilaaksossa ei olekaan ketään, ei yhtään muumia eikä pikkuista Myytä. On vain tyhjyys ja kaikki nämä kummalliset, etsiskelevät kulkijat. Tyhjässä Muumilaaksossa, ilman muumien lämpöä ja pehmeyttä, on jokaisen kohdattava itsensä, omat kipupisteensä ja kaikki se mitä ehkä pakenee. Eikä edes Muumilaakso voi ketään muuttaa, vaan jokainen on myös siellä juuri sellainen on kuin: oma (epätäydellinen) itsensä.

Niin. Hemuli on aina pitänyt itsensä touhukkaana järjestelemällä tavaroita ja toisten asioita, eikä hänellä ole ikinä ollut ”aikaa lähteä merelle eikä hän sitä paitsi osannut purjehtiakaan” – ei, vaikka hänellä onkin vene, jonka hän uskollisesti tervaa joka ikinen kevät. Vilijonkka puolestaan rakastaa siivoamista, sen hyvää tekevää puhdistavuutta, mutta eräänä päivänä hän huomaa ettei enää pystykään siivoamaan. ”Tänään minä lakkaan olemasta Vilijonkka, minusta tulee jotakin muuta...”, hän ajattelee, ”toivottomana, sillä tietenkään Vilijonkasta ei koskaan voi tulla mitään muuta kuin Vilijonkka”. Pieni homssu kertoo iltaisin itselleen tarinaa, jossa puhutaan ”onnellisesta perheestä”, ja Ruttuvaari suivaantuu siihen, että aina pitäisi muistaa ties mitä ja olla muka huonokuuloinen (puhumattakaan siitä, että ne sietämättömät sukulaiset ovat ”koko ajan salaa pitäneet kemuja”). Ja Nuuskamuikkunen, joka on oikeastaan jo aikonut lähteä – niin kuin hän aina syksyisin tekee – kaipaa nyt sadelauluunsa tahteja, mutta huomaakin että ne ”olivat jääneet laaksoon ja ettei hän tavoittaisi niitä mistään muualta.”

Entä Mymmeli? Ihana, kepeäaskeleinen Mymmeli, jonka mielestä on niin ”mukavaa olla mymmeli” eikä ”maailmassa ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen”. Mymmeli pesee hiuksensa sadevedellä ja vailla minkäänlaisia omantunnontuskia valitsee itselleen talon suloisimman kamarin ja sen haahkanuntuvaisen vuoteen. Toki Mymmeli on toisaalta itsekäskin, mutta hänessä on myös hellivää huolettomuutta ja merkillistä viisautta ja tarkkanäköisyyttä. Juuri hän sanoo esimerkiksi tämän: ”Ota ihan rauhallisesti vaan, ei koko laaksossa ole mitään pahempaa kuin me itse.” Ja tämän: ”Minä en usko että Muumimammaksi voi tulla vain sillä tavalla että siirtää keittiön pöydän pihamaalle.” Ja niin, myös tämän: ”Miksi asiat muuttuisivat?”

Ja kyllä, jos ihminen uskaltaa tunnustella itseään riittävän rehellisesti, hän saattaa löytää näistä Muumilaaksoon pakenevista kulkijoista paljonkin tuttua. Kaikissa hahmoissa on jotakin hyvin inhimillistä ja juuri siksi niin koskettavaa – on kipeää keskeneräisyyttä, yksinäisyyttä, itsekkyyttä, pelokkuutta, surullista pyrkimystä olla muuta kuin on. Mutta lopulta onkin ehkä hyvä olla juuri se rosoinen, oman itsensä tuntuinen olento. Ja joskus, tarpeen tullen, saattaa olla vain hyvä myös hieman suuttua.

Nyt, tämän tämän kaiken kirjoitettuani, tunnen edelleen tiettyä voimattomuutta. Tuntuu, etten kykene siirtämään tämän teoksen vahvuutta omiin hentoihin sanoihini. Mutta samalla olen itse kirjan ja sen hyvää tekevän tarinan hellässä hyväilyssä joka silittelee, valaa luottamusta siihen että on hyvä olla juuri sellainen kuin on. Ei tarvitse olla mitään muuta. Ei, koska ollaksemme onnellisia me kaikki tarvitsemme ennen kaikkea sitä, että hyväksymme ja arvostamme itseämme juuri sellaisina kuin olemme – kohtaamme itsemme, aidosti omana itsenämme. Ajattelen tätä:

”On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.”

Ajatuksen voi lukea monella tavalla, itse kukin itselleen. Tämä kirja täytyy jokaisen itse kokea ja tuntea, ehkäpä yhä uudestaan. On avattava ovi Muumilaakson harmaanhaikeaan marraskuuhun, koleaankin, kaikkeen sen tyhjyyteen ja täyteyteen. On katsottava silmiin Vilijonkkaa, Hemulia, Ruttuvaaria, Tuhtoa ja Nuuskamuikkusta, Mymmeliäkin, nähtävä heidät kaikki sellaisina kuin he ovat. On, sillä heissä on jotakin hyvin tärkeää, jotakin jota kohti on tarpeellista katsoa.

Ja ei, syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on hienojen hetkien ihanaa aikaa, hiljentymistä ja ajatusten tunnustelevaa tutkimista, hyvää tekevää katselemista sisäänpäin. Ymmärrykseni siitä, miksi muumikirjat ovat niin hienoja kuin ovat, on jälleen saanut vahvistusta: siksi, että ne ovat hyvin, hyvin viisaita. Kiitos Tove!

**********

Tänä vuonna on vietetty Tove Janssonin juhlaa: elokuun yhdeksäntenä tuli kuluneeksi sata vuotta tämän hienon taiteilijan syntymäpäivästä. Minä en juurikaan ole ennättänyt mukaan tähän juhlavuoden humuun, mutta ainakin yksi kirja tämän syväsanaisen tarinoijan kunniaksi oli ennen vuoden päättymistä sentään luettava. Syksyn surumielisessä kauneudessa ja oman kuukauteni kainalossa kirjaksi valikoitui kuin itsestään juuri tämä, Muumilaakson marraskuu. Kaipasin tätä kirjaa tosin jo silloin, kun oli vielä vehreää. Tälle oli siis varmasti aivan erityinen tarve.

Juhlavuosi päättyy niin kuin juhlavuodet aina. Mutta Toven tuotanto pysyy ja odottaa kyllä hitaampaakin tarttujaa – onneksi. Minäkin ennättelen (takaisin) hänen kirjojensa pariin omaan tahtiini. Arvelen tietäväni jo, minkä teoksen häneltä seuraavaksi luen: talvenhohtoisen Taikatalven. Mutta luulen, että tuon kirjan aika ei ole aivan vielä, minun täytyy jättää hetken verran tilaa sen ja nyt kokemani marraskuun väliin. Nämä ovat suuria kirjoja, joita en voi enkä halua lukea pikaisesti peräjälkeen. Tarvitsen ja tahdon niiden väliin jotakin muuta, toisenlaista, joka ikään kuin puhdistaa ajatukset uuteen tarinaan muumien kiehtovasta maailmasta, antaa ottaa sen kirkkaampana vastaan.