Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua (2013)

Syksy tuntuu nyt tahtovan runoja. Se puhaltaa minuun runotuulta, saa valitsemaan luettavakseni Aleksis Kiven, Edith Södergranin ja nuoren Aino Kallaksen runoja, ehkäpä vielä jonkun muunkin... Tämä nyt lukemani Claes Anderssonin kokoelma Syksyni sumuissa rakastan sinua (2013) on hiljakseen kuiskutellut minulle jo ilmestymisestään asti, kutsunut kohti syksyisiä sumujaan, mutta oikeaa hetkeä ja tuulta ei vain ole tullut ennen kuin nyt, kun Ullan talvihaaste ihanasti muistutti, että tämä on yhä kokematta. Haasteen lempeä sysäys johdatteli siis lopultakin kohti oikeaa hetkeä...

Kiitos kirjastolle!

Ja niin – tämä syksy tuntuu keräävän lähelleen paitsi runoja myös ihmeen kauniita nimiä: Tähtikirkas, lumivalkea ja nyt tämä, Syksyni sumuissa rakastan sinua. Miten kaunis se on myös ruotsiksi: Jag älskar dig med mina höstliga dimmor. Syksy, sumu, sinä, rakkaus, tämä kaikki. Nimi niin täysi, kuin kokonainen runo jo.

Kokoelmassa on viisi osaa: Erityinen päivä, Mitä näyttöruudun takana tapahtuu, Pimeässä yössä, Unia ja Kahdeksan runoa rakkaudesta. Ja aivan ensimmäiseksi, kuin alkulauseena, on runo muuton odottelemisesta. Se alkaa:

”Ennen muuttoa kirjaa ylös kaikki minkä keräsit ja

inventoi kiinteä ja irtain tavara

Vuode, pöytä, tuolit, matot, huonekasvit ja

unet jotka ahdetaan laatikoihisi

Kirjapinot lattialla ja kellarissa, käsikirjoitukset

vuoteesi alla”

Runosta huokuu muutoista suurin, lopullisin, arvaamattomin: se joka jokaisella on edessä aikanaan. Myöhemminkin kokoelma viipyilee vanhuudessa ja kysyy paikoin myös kuolemasta, mutta tietyn kaihon ja taaksekatsomisen rinnalla kulkee kuitenkin myös meneillään oleva hetki, kyky nähdä juuri siihen. Runossa (pikkusiskolleni) runon minä sanoo:

”Sinulle joka et voi olla täällä haluan kuvailla

kuinka vesi nauraa lasten käsissä

(kuin vesi kutiaisi helposti)

Mitään ei tapahdu kun kaikki jatkuu eikä

aikaa ole eikä odotusta

(siksi että aika on läsnäoloa)”

Kuuletko sen? Kuinka vesi nauraa lasten käsissä? Miten kaunista se on, täynnä kesää ja valoa ja hymyä, auringon leikkiä ilakoivilla pisaroilla... Entä sen, kuinka aika on läsnäoloa? Hiljaisuutta, pysähtymistä. Ja näin sanotaan runossa (toivo ja epätoivo):

”Mies joka tietää kuolevansa hyväilee naista jota rakastaa

ja tuntee että hänet hyväksytään

En soisi tämän päättyvän, hän ajattelee”

Sitäkö juuri se on: Toivoa ja epätoivoa. Riemua rakastamisesta. Surua siitä että kaikki joskus väistämättä päättyy. Ja millaista olisi jos ei olisi koskaan saanut rakastaa niin kuin on käynyt miehelle eräässä kahdeksasta rakkauden runoista:

”Tapasin taannoin miehen joka ei ollut ikinä rakastanut

ja oli täysin rauhallinen

Hän ei tiennyt mitään mielettömästä ilosta”

Entä miltä tuntuu kun (kesä on ohi):

”Kesä on ohi, sydän on kohmeessa

ja temppuilee

Muistelen sitä mitä en ole vielä unohtanut

Kutakin ikääni: kolmivuotiasta, tai rakastuneen viattomuutta,

aviomiestä ja tuoretta isää

Olen oma isäni ja poikani ja tyttäreni, oma

isänisäni ja isänäitini”

Niin, ajattelen sitäkin, miten lukisin nämä runot jos olisi kaksi kertaa vanhempi kuin olen. Sitä, saanko olla olemassa kun olen. Saanko tuntea tämän kaiken, sydämen kohmeen ja rakkauden syksyn sumussa. Toivon, että saan.

Ja tietenkin muistelen näitä lukiessani myös hetki sitten lukemaani Södergrania, nuoruuden tunnetta. Ajattelen sitä, kuinka tämä runokokemus on sille kuin vastakohta mutta sittenkin niin samaa ihmisyyttä. Kuinka ihmeellinen on ihmisen elämä, arvaamatonkin. Kuinka Södergran jäi ikuisesti nuoreksi mutta ihmiselle kuuluisi kuitenkin myös vanhuus.

Ja minä luen runoa (linnununia), ehkä ajattelen lukiessani niin kuin Andersson:

”Unet kuuluvat elämään mutta ovatko ne myös osa meitä

kun olemme palaneet tuhkaksi ja muuttuneet maaksi?

Jäävätkö unet jälkeemme savuun ja tuhkaan?”

Ovatko ne, jäävätkö? Mitä tapahtuu ihmisen unille, kun ihmisestä itsestään tulee maata ja tuhkaa? Kohoavatko unet ilmaan kuten savu, painuvatko maahan niin kuin multa ja tuhka? Ehkä ajattelisin, että ne liitävät, lentävät, jatkavat matkaansa kohti jotakin tietämätöntä... Että unet kuuluvat sielujen vapauteen. Mutta on vain tämä tunne, tietoa ei.

Kokoelman runoissa tuntuu puhuvan myös tietty henkilökohtainen tilinteko, ja mikäpä olisikaan yleisempää kuin yksityinen? Mikä puhuttelisi enemmän kuin toisen ihmisen aito kokemus, se että antaa toiselle omasta ihmisyydestään? Andersson ei kuitenkaan unohdu ”vain” ihmisen yksityisten elämäntuntojen kaihoisaan tarkasteluun, vaan mahduttaa kokoelmaansa myös raskaita kuvia ihmismielen käsittämättömästä rumuudesta ja julmuudesta. Ehkäpä syksyn sumuisuus viittaakin myös johonkin muuhun kuin kuluvaan aikaan – ehkä se, sumu, on myös kuva ihmisen kyvyttömyydestä nähdä?

Lukiessani minä hetkittäin myös hätkähtelin, tunsin ehkä jotakin epämukavuuden kaltaista. Mutta eikö taiteen äärellä ole toisinaan tarkoituksenmukaistakin tuntea myös epämukavuutta? Eikö taiteen tehtävänä olekin näyttää meille myös sitä mitä emme ehkä tahtoisi tai osaa nähdä? Kaikki mitä ihmismieli kantaa ei valitettavasti ole kaunista, vaikka ainakin itse kai tahtoisin kyetä uskomaan ihmisen hyvyyteen. Siihen, ettei kukaan koskaan tappaisi toista. Ei unohtaisi kärsivää. Siihen, että ihminen ymmärtäisi.

Kokoelman monista puhuttelevista runoista valikoitui minulle kaksi, joista pidin erityisen paljon. Molemmat runot kuuluvat kokoelmaan viimeiseen osaan, Kahdeksaan runoon rakkaudesta.

Toinen runoista alkaa:

”Hänen nimensä on Siiri Wilhelmiina ja hän on kuusivuotias

Hän on poikani tytär, minä olen siis hänen isoisänsä

Hän on minua vahvempi”

Ja toinen päättyy:

”Missä ikinä oletkin, rakas, et enää ikinä ole siellä missä et ole”

Niin paljon mahtuu rakkauteen. Niin suurta on rakastaminen. Ja niin, Andersson kirjoittaa runoihinsa syvyyttä, mutta kuljettaa tietyn kaihon rinnalla myös arjen jokapäiväistä kauneutta ja kujeiluakin. Rakkaus on myös Pirkka-kahvissa ja kanelipullassa, motorisoidussa vuoteessa. Ja runossa (leikitäänkö yhdessä) minä kysyy:

”Leikitäänkö hetki yhdessä ennen kuin kuollaan”

Ehkä elämä onkin lopulta juuri leikki. Ja ehkäpä niin lohdullisen totta on tämäkin, ajatus runosta (onnellinen ihminen):

”Ihminen ei tarvitse paljonkaan ollakseen onnellinen,

vain vähän tuuria”

Niin: vain vähän tuuria, riemun siitä että ei kuollut vielä tänään.

********************

Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua. Runoja, 76 s. Ruotsinkielinen alkuteos Jag älskar dig med mina höstliga dimmor. Suomentanut Jyrki Kiiskinen. WSOY 2013.