L. Onerva: Sekasointuja (1904)

Yhden kerran elämässä tuliruusu aukee,

yhden yön se kukoistaa ja aamulla jo raukee;

sill’ on syvä silmänluonti kutsuva ja kuuma,

sill’ on hehkuheteillänsä keskiöiden huuma.

Sill’ on lehti verinen ja purppurainen huuli,

sill’ on tuoksu huumaava kuin kevätaron tuuli.

Taita tulikukkanen ja juo sen kuuma mesi,

elä hetki, nauti hetki, kaadu paikallesi!

Minulla on se sellainen, Hannu Mäkelän toimittama Liekkisydän (2010) – kuudenkymmenen vuoden verran L. Onervan (1882–1972) hienoja runoja. Kirja on aarteeni, mutta voi, se on aivan liian runsas. Toki se on ”vain” valikoima, mutta silti: kuusikymmentä vuotta, miten valtavan paljon elämää ja sanottuja sanoja! Luen sitä hiljakseen, alusta ja sieltä täältä. En ole päässyt loppuun enkä vielä pitkään aikaan pääse, matka on pitkä (ei vain runojen vaan myös elämän tähden!) enkä tahdo kiirehtiä. Tuntuuko, että sydän liekehtii liikaa. Ja niin: kiire ja runot, mikä mahdoton, mahdoton yhtälö. Niinpä viivyn yhä nuoruudessa, menneen vuosisadan ensimmäisissä vuosissa...

Tämä teos on

”Senssuurin hyväksymä 14 p:nä lokakuuta 1904,

Helsingissä.”

Kiitos kirjastolle jälleen yhdestä aarteesta!

Ja sitäpaitsi: tahdon lukea näitä Onervan runokokoelmia myös kokonaisuudessaan ja yksitellen. Niin, jälleen yksi matka – näitä riittää, aloitettuja ja aloittamattomia ja omissa askeleissaan alati palailevia... Mutta oi, onhan ihanaa niin. Onerva-matkallani on nyt Sekasointujen (1904), ensimmäisen runokokoelman, aika. Ja voi, paljon on yhä lukematta niin kuin minulla aina, mutta oikeastaan tunne on vain suloinen: onhan niin paljon kokematonta, kohtaamattomia sanoja...Tämäkin matka saa kestää kauan.

Kun tunnettani hyväilet,

niin teet sa väärin, väärin,

vaan tee se sentään, tee se vaan,

oi vie minut hourihin unten maan,

ne hetket kerään ma purppuraan

ja kultakuoriin käärin – – –

Kyllä, Onerva on niitä kirjailijoita, joiden tekstejä lukiessani kohtaan suurinta sydänväreilyä, suurinta ravistusta, suurinta paloa ja poltetta. Hän on yksi sydänkirjailijoistani, rakkaimmista. Voiko tunteakaan muuta kuin väristystä, kun kaiku keinahtelee ja sointi soutaa. Voiko:

Keinutan kaikua, souatan sointia,

tuuditan tunteeni lasta.

Puolet sen sielua omaani on,

puolet on taivahasta.

-----

Tuskin: onhan puolet sen sielua omaani ja niin, puolet taivahasta... Myöhemmin runossa hopeinen kieli soittaa herkkiä laulujaan ja jollei muuta ole, niin onhan nämä laulut... Mutta oi, on! On koko liekehtivä elämä! On, Onerva!

Oi elämä, nostata huulillein

ilovirtojen hehkuva juoma

ja loihtios sieluni sisimpään

uus’ Edeni riemujen luoma!

Mua hurmaos onnesi sävelin

yli äärien uhkuavaisin!

Elon nautinnon hurjihin loimoihin

koko henkeni upottaisin.

Oi elämä, heitä mun herkuksein

nyt onnesi ihanin hurma:

se kaikki sun antisi entinen

oli tuska ja sielun ja turma!

Join pohjahan kärsimyspikarin

tulikielin kirveltäväisin:

nyt antaos maljake riemujen,

oi, senki mä tyhjentäisin!

-----

Ja oi, on naiseus! Kaikki sen voima, jos siihen uskaltaa tarttua:

Te naiset, te naiset, te näyttelijät,

te petätte, peitätte yhä,

te lainaatte lapselta katsehen

ja ilmehen tekopyhän.

Te petätte itsenne, petätte muut,

kun sidotte silmät, tukitte suut

ja käytte kuin nunnien kuvat,

kuin enkelit tusinataiturin

palapiirtehin säveän säädyllisin,

näin täyttäen luulot ja luvat. – –

-----

Niin: kenen asettama vankila kaavojen mukainen naiseus on? Se naiseus, joka ei ehkä ole naiseutta ensinkään? Se, jossa nainen ei saa olla oma luonnollinen ja voimakas itsensä? Ja voima, niin, sehän on myös – tai ennen kaikkea – herkkyyttä. Sitä, että saa kuunnella itseään. Tarttua niihin mahdollisuuksiin, joita on. Onerva tarttui taiteilijaansa, luoviin voimiinsa. Mutta voi Onervani, oliko sittenkin niin että

Ei onnea luotu minulle,

se luotiin muita vasten,

se luotiin perhojen iloita

ja leikkiä nukkelasten!

Jos en sitä itse ma särkisikään,

sen särkevät multa toiset:

nuo sääntöjen säveät seuraajat,

nuo homeisten lakien loiset ---

Ei, mitä minä teen! Mitä taas! Sekoitanko kirjoittajan ja runojen puhujan, vaikka tieteilijä minussa aina niin väittää sitä vastaan... Mutta tunteilija, niin, sillä on kai omat itsepintaiset ajatuksensa, ja joskus ne kinastelevat, nämä kaksi. Ehkä kina kuitenkin tekee keskustelusta rikkaan? Ehkä molempien on hyväkin saada puheenvuoronsa? Ehkä tiede ja sydän eivät sittenkään ole niin etäällä toisistaan – ei, onhan niin että se joka tieteilee, tieteilee rakkaudesta.

Mitä siitä jos ihmiset herjaavat

ja siveyssaarnurit soimaa:

ne kertovat notkeaa nöyryyttä

ja kieltäymyksen voimaa. –

Sun pitäiskö, henkeni, taipua,

kun käskevi kääpiökansa!

Ei, käy kuni valtias kruunattu,

mi nauttivi uhmastansa! – – –

Mutta ei, ei – kyllä runossa kirjoittajan minälle tapahtuu jotakin. Se kasvaa. Siitä tulee runon minä joka erkanee kirjoittajan minästä, niin, joku kokonaan toinen vaikka siinä yhä onkin myös jotakin samaa. Ei saa sekoittaa, eikö. Runous on henkilökohtaista, on, mutta samalla runojen puhujat irtoavat kirjoittajistaan. Onervan runoissa puhuu se joka hänessä kirjoittaa, se joka ehkä on nimeltään kirjoittava minä, se jolla saa olla kirjoittajaa vahvempi ääni... Se, joka saattaa sanoa suuria asioita. Runous on voimaa, on! Ja sittenkin: pohjalla on tunne, josta kaikki kasvaa. Syntyy kudelmia, vyyhtejä, henkilökohtaisen ja yleisen suhteita, ääniä joita ei ehkä ole tarpeenkaan kokonaan selittää. Miksi me niin rakastamme selittämistä? Minäkin rakastan: kysymistä, mahdollisia vastauksia. Mutta: mahdollisia, ei ainoita oikeita. Ajatusten lentoa ja rikkautta! Keskustelua! Runouden runsaita kerroksia! Oi runous – mikä kiehtova, merkillinen vyyhti!

Voi niin, miten voisinkaan kiteyttää kaikki kuusikymmentä vuotta, kun jo yhden kokoelman runsaus on niin vaikeaa tiivistää (etenkin kun ajatukseni jälleen karkaavat...). Tästäkin jää uupumaan paljon, niin monia ajatuksia ja teemoja. Niin kuin se, kuinka sielussa soi alakulo, soi kielet hämärät kummat, tai se, kuinka Onerva kirjoittaa äidin järkkyneestä mielestä, peloista ja kaipuusta, siitä kuinka sentään äitiä kaihoan kun talvi peitteheks’ lunta ja hellin häntä mä muistelen kuin kaukaista kauno-unta (henkilökohtaistako, voi niin!) tai se, kuinka nuori runoilijatar puhuu kuolemalle:

Oi terve, lempeä tuonetar!

Sun tiedän jo tulevan kohta:

jo laulusi ilmassa leijailee

ja valkeat vaattehes hohtaa – –

Tuonetar ei toki tullut kohta, hän viipyi matkallaan kauan ja hyvä niin (sekoitan, jälleen). Mutta näemmehän: Voimaa, kaihoa, rakkautta, rohkeutta. Elämän rajoja. Niin paljon mahtuu pieneen hauraaseen kirjaan. Minä keräilin tästä runsaudesta kenties jotakin siitä, mikä on erityisen tärkeää juuri minulle, yhdelle lukijalle. Koko runsaus on – tietenkin – koettava itse.

Mun päässäni huimaa hurjasti

joka kerta kun muistan sua

kuin elämäni tulehen syttyä vois

tai kokonaan seisahtua – –

Sinä sairahan ainoa ajatus,

sinä tunteeni liekki kuuma;

koko maailma sun tähtesi unhottuu

ja arvotonta on kaikki muu

paits’ silmies’ salainen huuma. –

Oi niin, sekasoinnut... Te kurittomat, kaavoihin ja odotuksiin kangistumattomat, itsetietoisen ylpeinä värähtelevät sävelet. Oi kaksikymmentäkaksivuotias rohkea neito rohkeine sanoineen, oi uuden vapautta janoavan naisen ääni. Oi aika, oi virta, oi tämä palava polttava ihana naiseus. Ja se, että

Ei aina se ole kirkas,

joka päivältä näyttää

ja kerskuen katsehet sietää:

ei aina se ole hyvä,

joka säännöt täyttää

ja kulkee keskellä tietä. –

Ei, ei ole. Ja ellei kukaan eksy tien reunamille, jää paljon näkemättä: pientareilla ne kukat kasvavat.

Te luulette, että mun henkeni

valeviisauteenne viihtyy:

mitä enemmän minua kiusaatte,

sitä enemmän mieleni kiihtyy ----

Ja kyllä, se kiihtyi. Onerva kirjoitti. Kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti. Ja minä, niin, minä luen hänen sanojaan, sanan ja kirjan kerrallaan – sekä ensimmäisen kerran että yhä uudestaan...

Tuliruusujen hehkua!