perjantai 10. lokakuuta 2014

Aleksis Kivi: Sydämeni laulu – Valikoima runoja


Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi (1834-1872) tunnetaan parhaiten miehistä voimaa uhkuvasta romaanistaan Seitsemän veljestä (1870). Tämä romaani onkin kiistatta kirjallisuushistoriamme merkkiteos, mutta Kivi ennätti kirjoittaa surullisen lyhyeksi jääneen elämänsä aikana paljon muutakin. Hän olikin oikeastaan kirjallisuuden monitoimimies, jonka tuotantoon mahtui paitsi proosaa, myös näytelmiä ja runoutta.

Olen toisinaan törmäillyt Kiven runouteen erilaisissa kokoelmissa, mutta varsinaisesti en ole juuri hänen runojaan aikaisemmin lukenut. Jo satunnaiset törmäilyt ovat kuitenkin osoittaneet, että Kivessä oli myös huikeaa runoilijanvoimaa: vahvatunteista, kaihoisaa romantikkoa. Nyt halusin hänen merkkipäivänsä kunniaksi lukea näitä omanlaisuudessaan ihmeen tenhoavia runoja. Kipitin siis kirjastoon ja valitsin mukaani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valikoiman Sydämeni laulu (1984), jossa on Pekka Vuoren kaunis kuvitus. Runojen alkuperäistä ilmestymisvuotta valikoimassa ei ilmoiteta, mutta oletettavasti ne ovat kaikki 1800-luvun jälkipuoliskolta – monet runoista ovat varmastikin Kiven ainoasta runokokoelmasta Kanervala (1866), ja lisäksi mukana on runoja proosa- ja näytelmäteksteistä kuten Seitsemästä veljeksestä (1870) ja Nummisuutareista (1864).




Kiitos kirjastolle!



Kiven runous on nykylukijalle ehkä hivenen hankalaa: runoissa on oma maailmansa ja rytminsä, joiden tavoittaminen vaatii rauhoittumista, kiireetöntä tunnustelua ja kuuntelua. Mutta kun rytmistä ja tunnelmasta saa kiinni, lukijalle avautuu mitä hienoin ja ihanin runojen maailma. Monet runoista ovat kuin kokonaisia kertomuksia, ja ne tuovatkin mieleen kansanrunouden vanhat balladit: niissä on elämänkohtaloita, joissa on jotakin kalevalaista ja harrastakin.

Ennen kaikkea runoista huokuu kuitenkin romantiikan estetiikkaa ja maailmanjäsennystä: On rakkautta, luontoa, unia ja unelmia. Toisaalta on tuskaa ja ahdistusta, kuolemaakin. On Onnelan kaukainen maa ja arkisen aherruksen lempeä riemu, on kaikki maanpäällinen vaiva ja vastus, kuoleman lopullisuus ja vapautus.

Kiehtovinta Kiven runoissa on minusta ehkä niiden ihana ja kaunis naisen kuva. Valikoiman runoissa naiset ovat aina hyviä ja helliä, lempeitä ja kauniita: on ihania impiä ja kauniita ruusuposkisia neitoja, lastaan hellästi rakastavia äitejä. Tällainen naiskuva on – tottakai – hyvin perinteinen, ehkä ahdaskin, mutta Kiven piirtämänä se on myös hyvin kaunis, kunnioittaen ja ihaillen rakennettu. Runojen puhujat katselevat naista hyvin lempeästi.

Runossa Onnelliset on kesäinen aamu ja rakastavaisten ympärillä kuuluu lintujen ihana laulu. Runon rakkauden- ja kesäntäyteisen tunnelman tavoittaa hyvin esimerkiksi sen neljännestä säkeistöstä:

Mun sydämmein autuudest’ sykkyy
ja taivaana otsani loistaa,
kosk’ seison täss’ impeni kanss’,
täss’ vuorella sammaleisell’,
kosk’ mennyt on yö,
kosk’ kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.

Mun sydämmein autuudest’ sykkyy! Oh ja oi! Eikö tämä ole romantikon runoilua? Kesäinen luonto ja ihanaan impeensä rakastunut runominä! Ja miten täydesti sanat tavoittavatkaan tuon kuvatun hetken tunteet ja tunnelman!

Samantapainen kesäisen luonnon ja rakkauden syleily on myös runossa Sunnuntai, jonka ensimmäinen säkeistö kuuluu näin:

Mä muistan sen lempeän laakson,
ainiaan muistan sen,
miss’ istuin ma neitoni kanssa,
hellästi syleillen;
ja kiirehti kesänen päivä,
sunnuntaipäivä tyyni.

Läheisyyttä, syleilyä, naisen kauneuden katselua – kyllä, runoissa on myös eroottisuutta. Kuvat naisista ovat kuitenkin hyvin puhtaita, jotenkin koskemattomiakin: naiset ovat kauniita, ruusuposkisia valkeisiin vaatteisiin pukeutuneita impiä tai helliä vaimoja ja äitejä. Vaimouteen ja äitiyteen liittyy toki miehinen kosketus, mutta runoissa tämä kosketus on silti jotenkin toteutumaton, kuin pelkkä ajatus. Naisen puhtaus ei säry eikä tahriinnu.

Ja naiseus, nainen, kulkee mukana myös luonnon kuvissa, näin esimerkiksi runossa Metsämiehen laulu:

Kenen ääni kiirii siellä?
Metsän immen lempeän;
liehtarina miehen tiellä
hienohelma hyppelee,
ja kultakiharat liehuu.

Kauneus ja tuska kulkevat runoissa myös rinta rinnan: rakkaus ja kuolema kietoutuvat tiiviisti toisiinsa, rakentavat vastakohtaa joka on samalla yhtenäistä kokonaisuutta. Esimerkiksi runo Uneksuminen alkaa:

Unta ma näin, mun impeni kaunis,
mä kuolin sun helmahas;
himeys lempee mun vaiheellain väikkyi,
kuin Saalemin kesä-yöss’.
Autuas oli kuolema,
kuolema sun helmassas;
niin kuolisin tuhannet kerrat
vaipuen helmahasi.

Niin, rakkaus ja kuolema, nämä ihmisen elämän ikuiset aiheet. Onko rakkaus jotakin, jonka kuolema aina väistämättä vie? Tai kirkastaa?

Rakkaus ja kuolema limittyvät myös runossa Äiti ja lapsi, jossa sairasvuoteella lepäävä äiti joutuu lähettämään pienen poikansa kerjuulle. Poika on äidille ”oma poikaiseni, armahani, sydämmeni kultakäpynen”, eikä hän hennoisi poikaansa kylmään tammipakkaseen laittaa. Nälkä kuitenkin pakottaa. Vielä kerran hän ottaa ”sylihinsä sydämmensä kultakäpysen” ja rohkaisee lastaan kesän kuvilla, joissa taas ”mansikkoja poimeilemme ahol paistehessa auringon”. Mutta sitten lapsen on mentävä, eivätkä he enää maailman tällä puolen tapaa. Korkee taivas kuulee ahdistuneen äidin rukoukset ja ottaa rauhaansa molemmat, tähdiksi kannelleen.

Tuntuu, että juuri runoissaan Kivi on kirjailijana paljaimmillaan ja aidoimmillaan: herkkä, haavoittuvainen, romanttinen, ihanteellinen. Onko se toisaalta ihme: sanotaanhan, että runous on kirjallisuuden lajeista henkilökohtaisin. Runominää ja kirjoittajaa ei pidä yksioikoisesti rinnastaa, mutta ehkä niissä aina jotakin silti näkyy: arvoja, elämän keskeisiä teemoja ja pyrkimyksiä, sen sellaista.

Kiven runokieli on todella hienoa ja ilmaisuvoimaista: hänellä on useissa kohdissa omat erityiset sanansa, joiden merkitystä ei (enää) välttämättä täysin ymmärrä, mutta joista sittenkin välittyy juuri se tietty tunnelma.

Tänään, 10.10.2014, on kulunut 180 vuotta Aleksis Kiven syntymästä. Antakaamme hänelle hetki ajatuksissamme, kuunnelkaamme sanoja joissa laulaa kesäinen aamu, metsien liehtarina hyppelevä impi ja ehkä myös nuoren neidon ihana huuhellus... Ja toivokaamme, että hän itse on siellä missä on ”Onnelan kaukainen maa”. Minä hiljennyn. Olen onnellinen siitä, että meillä on kirjallisuutemme. Siitä, että se on aloitettu ja siitä, että se jatkuu.



********************

Aleksis Kivi: Sydämeni laulu. Valikoima runoja. Kuvittanut Pekka Vuori. SKS 1984.



4 kommenttia:

  1. Kouluaikoina muistan että luimme seitsemää veljestä, minä en ollut oikein ihastunut Kiven teksteihin. HÄnen r unoihinsa kuitenkin tykästyin ja löysin tuon ihanan kauneuden hänen teksteistään, kun kävin iltalukiota. Vanhahtavat ilmaisut ovat minusta iki-ihania ja monisyisiä, joita on mukava makustella ja jotka kumisevat ihan eri lailla kuin kirjakieli tai nykyilmaisut, joissa on paljon englannista tullutta väriä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Aino! En minäkään tainnut Seitsemästä veljeksestä vielä kouluaikoina suuremmin hurmioitua... Myöhemmin muistelen sen puhutelleen enemmän, ja ainakin sen kirjallisen arvon ymmärsi varttuneempana paremmin. Ehkäpä sen voisi myös lukea joskus taas ja tunnustella miltä se tuntuisi nyt... Mutta nämä runot ovat kyllä todella hienoja! Kiven kieli on hienoa ja vivahteikasta ja tuntuu ihanasti tarjoilevan häivähdyksiä jostakin jo kadonneesta...

      Poista
  2. Meillä on näitä ihania aarteita! ♥

    Kuinka kauniisti juhlistitkaan Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää, kiitos tästä hetkestä, Katja!

    Runot ovat suora tie kirjailijan sieluun, ovathan ne sydämen kielellä kirjoitetut...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista kommentistasi Kaisa Reetta <3 Ja niin, kyllä näitä runoja lukiessaan tuntee lukevansa myös niiden kirjoittajan sielua, taiteilijan herkkyyttä... Jotenkin tahtoisin sanoa Kivelle itselleenkin jotakin kaunista, mutta en voi sanoa kuin tuuleen...

      On hienoa, että meillä on kirjallisuutemme! Olkoon sen päivä joka päivä :)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!