Erään käsikirjoituksen äärellä ja puheenvuoro lastenkirjallisuuden puolesta

Ah, Astrid - sinä ja kaikki kiehtovat sanasi!

Nyt, kun yksi käsikirjoitukseni on alkanut varovasti hapuillen lennähdellä kohti avaraa maailmaa (siellä se on, lapsiparka, turvatonna ja aivan yksin, enkä minä tiedä mitä se kohtaa, nauruako vain vaiko myös hitusen ymmärrystä), minä olen (osin ajatuksiani tasoitellakseni, osin valmiiksi saamisen tarpeesta, osin silkasta tekemisen ilosta) palannut erääseen toiseen viimeistelyä kaipaavaan käsikirjoitukseen. Tämä toinenkin on ollut tekeillä jo hyvän aikaa ja itse asiassa odotellut vuoroaan jo hyvinkin lähellä valmiin käsikirjoituksen hahmoa, mutta sen valmiiksi saattaminen on aina jotenkin keskeytynyt ja lykkääntynyt tuonnemmaksi. Pidän tästä tekstistäni kuitenkin kovasti: siinä viipyileminen on vierailemista ihanan lempeässä maailmassa, jossa on ripaus taikaa todentunnun seassa.

Kyseessä on jotakin lapsille kirjoitettua. Sellaista, että sitä on erityisen mukavaa kirjoittaa juuri syksyllä, kun ilmat viilenevät ja illat hämärtyvät. Ihanaa siis, että sille on aikaa juuri nyt. En tiedä, kuinka tässä lopulta käy: onko tämäkin käsikirjoitus todella jo koko lailla valmis, muutamia uusia sanoja ja pientä viimeistelyä vailla, vai osoittautuuko se sittenkin vielä äärettömän keskeneräiseksi. Tämä on aina niin ihmeen arvaamatonta: toisinaan luulee kirjoitustaan valmiimmaksi kuin se onkaan, toisinaan taas keskeneräisemmäksi. Ehkä olisi parempi olla olematta mitään mieltä ensinkään, antaa tekstin kypsyä vain, mutta kun sitä kuitenkin hetkittäin janoaa jonkinlaista sisäistä arviointia, hahmottelua, sen sellaista. Ei malttaisi odottaa, että kirjoitus kertoo kyllä, kunhan se on valmis. Mutta juuri niinhän se lopulta tekee – jonakin hetkenä sitä vain ymmärtää, että on aika päästää irti. Vaikka voi, vaikeaa sekin on, irti päästäminen. Aina voisi tehdä toisin vielä jotakin...

Lapsille on ihanaa, mutta samalla myös hyvin vaikeaa kirjoittaa. Sanat on aseteltava lapselle sopiviksi, mutta lasta ei kuitenkaan saa aliarvioida. On kirjoitettava lapselle, ihmiselle joka on sekä pieni että suuri. On sanottukin, että lapsille on vaikeampaa kirjoittaa kuin aikuisille. Lapsia ei voi petkuttaa eikä mielistellä, eivätkä hienotkaan kommervenkit auta jos teksti ei puhuttele. Pitäisi osata olla aito ja teeskentelemätön, mutkaton mutta sittenkin myös sopivan mutkikas, löytää oma sisäinen lapsi ja kuunnella sitä. Ja vielä: parhaassa lastenkirjassa on aina monia tasoja, niin lasta kuin aikuista puhuttelevia. Oivoi, ihanteeni ovat korkeat, mahdanko täyttää niitä koskaan. Alkoipa äkkiä tuntua voimattomalta.

Toisinaan kuulee puhuttavan, että lastenkirjailijoita ei juuri arvosteta. Että he eivät kirjoita ”oikeaa” kirjallisuutta, vaan jotakin heppoista ja höppöistä hattaraa. Ajatellaan ehkä, että riittää kun kirjoittaa Tenavan ja Taaperon touhuamaan tai pari kouluikäistä käymään vähän koulua ja siinä se. Vaan ei, ei se ole ollenkaan siinä. Monet lastenkirjat ovat paitsi lastenkirjoja, myös suurta ja monitasoista sanataidetta. Ja "yksinkertaisimmissakin" lastenkirjoissa on parhaimmillaan onnistuttu tavoittamaan jotakin hyvin aitoa, niin että ne ihan arkisimmatkin puuhat näyttäytyvät juuri sellaisina kuin ne lapselle ovat. Aitouden tavoittaminen ei välttämättä ole ollenkaan helppoa, vaikka tulos näyttäisi hyvin yksinkertaiselta. On kirjoja, jotka pinnalta katsoen ehkä näyttävät juurikin Tenavan ja Taaperon touhuilta, mutta niissäkin on parhaimmillaan onnistuttu tavoittamaan tietty ydin ja asioiden oikea laita – juuri se taso, jolla lapsi kirjassa kohdataan. Ja entä kuvat! Ihanimmissa lastenkirjoissa kuvat ja teksti muodostavat eheän kokonaisuuden, esteettisen elämyksen vailla vertaa. Toisinaan harmittelenkin sitä, ettei minulla ole kuvataiteilijan lahjoja... Mikä onni olisi sekä kirjoittaa että kuvittaa. Vaan ei auta, on tyydyttävä sanoihin. Vaan onneksi on sentään ne, jotakin jonka varassa räpiköidä.

Lapset tarvitsevat tasokasta kirjallisuutta. Uskon siihen, että jos lapsena saa sydämeensä satujen ja tarinoiden lumon, on aikuisenakin avoin yhä uusille kirjallisille elämyksille. Itse olen tästä elävä esimerkki, joten voin vedota myös kokemukseen. Ja otaksun, että niin voi moni muukin! Tarinat maailmoineen ovat aina vetäneet minua puoleensa, eikä tälle vetovoimalle – onneksi! – näy loppua. Tietenkään kaikista ei tule lukutoukkia, vaikka lapsena saisikin kokea tarinoiden lumovoimaa, ja ehkäpä hyväkin niin. Maailma tarvitsee monenlaisia ihmisiä, niitäkin jotka puuhailevat mieluummin muuta kuin lukevat loputtomasti kirjoja. Mutta todellakin myös meitä, jotka rakastamme ja arvostamme kirjallisuutta ja jaamme kirjallisuuden ilosanomaa myös eteenpäin lapsillemme.

Minä olen jo iso (ainakin melkein), mutta rakastan edelleen myös hyvää lastenkirjallisuutta. Astrid Lindgren on suosikkini, samoin Elsa Beskow. Kristiina Louhen Aino-kirjat ja Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linneat. Topeliuksen Adalmiinan helmi ja Vattumato. Tammen kultaiset! Mauri Kunnaksen Koiramäet! Lucy Cousinsin Maisa-hiiri! Minttu! Se pikkuinen suloinen siili Lena Anderssonin kuvakirjoissa. Entä ihanan anarkistinen Mimmi Lehmä! Viiru ja Pesonenkin ovat aika metkoja! Ja tyttökirjat ovat tietenkin kokonaan oma lukunsa. Sekä klassikoissa että nykykirjoissa riittää arvostusta ansaitsevia opuksia. Ja ei, tämän huudahtelevan luettelon ei ollut tarkoitus olla tyhjentävä, vaan ainoastaan johdatteleva... Ja niin: totisesti minulla on edelleen lukematta valtavasti myös kaikkea ihanaa ja houkuttelevaa lastenkirjallisuutta. Onneksi hyvistä lastenkirjoista ei koskaan kasva yli! Voin loputtomiin lukea sekä vanhoja rakkauksiani että uusia houkutuksia myös tällä saralla!

Ja voi, olen huudahteluni jälkeen edelleen aika voipunut. Tuskinpa yllän niin korkealle kuin kurkottelen: ihanteeni ovat siellä Astridin tasolla, ja sinne on kyllä matkaa. Toisaalta ihanteet antavat myös voimaa. Todellakin: miten voimaton ihminen olisikaan ilman ihanteita. Ei niihin ehkä heti yllä, ei ehkä ikinä, mutta ovat ne sentään ihania olemassa. Ainakin saa ihailla sitä hienoutta siellä korkeuksissa...

Ja niin, ehkäpä olenkin kirjoittanut tämän tarinan lähinnä itseni ja omien lasteni iloksi. Mutta iloisiksi tarkoitetut sanat kohtaisivat kenties mielellään myös muita lukijoita, eivät jäisi yksinäisyyttään murehtimaan. Me kuulostelemme toisiamme, minä ja sanat, mietimme mitä teemme. Ja tässä kuulostelun lomassa minä myös luen yhä lisää lumoavaa lastenkirjallisuutta, ennen kaikkea lapsilleni mutta samalla myös itselleni (ja joskus, kyllä vain, myös pelkästään itselleni). Lukuvuorossa on jälleen – kas vain! – ihanaa Astridia!