torstai 17. marraskuuta 2016

Arvid Järnefelt: Vanhempieni romaani (1928-1930)








Eikö suomalaisilla ihmisillä ole omia elämyksiä, omaa lapsuutta, omia muistoja vanhasta kodista, isoisistä, isoäideistä, heidän merkillisistä tavoistaan ja ihmeellisistä luonteistaan, heidän »ajastaan»? Sehän on kyllä historiaa sekin, mutta historiaa, joka kelpaa taiteelle, se on elettyä historiaa.

Leikitäänpä pieni ajatusleikki. Ajatellaan, että nuori venäläisneitonen Elisabet Clodt von Jürgensburg ja nuori suomalaisupseeri Aleksander Järnefelt eivät olisi koskaan kohdanneet. Että Aleksander ei olisi Kolja-ystävänsä kutsusta osunut tämän Elisabet-sisaren syntymäpäiville ja että Elisabet ja Aleksander eivät olisi rakastuneet, avioituneet, saaneet lapsiaan. Minkälainen katkelma historiaa meiltä puuttuisikaan? Siinäpä kysymys, joka saa hiljaiseksi.

Vain muutamat ihmiset se valitsee ikäänkuin kokeiluihinsa, tuntemattomissa tulevaisuuden tarkoituksissaan särkien romaanin kaikki rakenteet.

Se, kohtalo. Niin, sitä voi uskoa kohtaloon tai sitten silkkaan sattumaan, mutta uskoi mihin uskoi, aina välillä sitä hämmentyy ajatellessaan näitä ihmiselämien tarinoita, elämänkokoisten romaanien juonikuvioita, teemoja, rakenteita.

Hänkö, Elisabet, siis oli se, jonka oli sallittu tulla tuon ankaran, jylhässä yksinäisyydessään niin kirvelevästi säälittävän miehen toveriksi!

Jos he eivät olisi kohdanneet, Elisabet ja Aleksander, en nyt lukisi heidän poikansa, Arvid Järnefeltin, teosta Vanhempieni romaani. Enkä tietysti lukisi häneltä mitään muutakaan.

Häät vietettiin 22 p:nä joulukuuta 1857, perjantaipäivänä, niinkuin Elisabet itse oli tahtonut. Hän ei ollut silloin vielä täyttänyt 18 vuotta.

Ei olisi syntynyt Arvidia ollenkaan, ei, eikä Kasperia eikä Armasta eikä Eeroa eikä Ainoa (ja kyllä, tyttäriä syntyi useampiakin, mutta heidän elämänsä jäi surullisen lyhyeksi: kaksi kuoli jo lapsina, kaksi nuorina aikuisina).

Siitä asti aloin rakastaa Aleksanderia. Kuinka nainen ei rakastaisi miestä, jonka lasta tuntee kohdussaan kantavansa!

Ei olisi Arvidin teoksia eikä hänen veljiensä. Mahtaisiko olla Sibeliuksen sävellyksiäkään ainakaan siinä mittakaavassa kuin niitä nyt on, jos hänellä ei olisi ollut ihanaa, rakasta Ainoaan? Ei olisi Ainolaa! Entä Juhani Aho, millainen olisi hänen uransa ollut ilman Elisabetin kiintymystä ja opastusta? Ja minkälainen katkelma historiaa puuttuisi myös Kuopiolta, joka oli yksi niistä kaupungeista, joissa he elivät ja vaikuttivat?

No, onneksi tämä on vain leikki. Elisabet ja Aleksander kohtasivat. Rakastuivat, avioituivat, saivat lapsensa. Elivät elämän, jota kehystivät myös 1800-luvun jälkipuolen ja vuosisadanvaihteen monet tuulet ja myllerrykset, olivat osa kertomusta jonka nuo ajat meille jälkeensä jättivät.

Kyllä tuo mies minusta huolen pitää! – tuli lohdullisena, mahtavana tunnevirtana sieluni syvyydestä.

Avioliitto ei lopulta ollut helppo, ei varmasti eikä kummallekaan, mutta silti minun on oltava onnellinen siitä että se oli. Ja siitä, että Arvid vanhempiensa romaanin kirjoitti.

Niin, tämä romaani. Tämä on huikea aikamatka, kerta kaikkiaan, moniruutuinen ikkuna siihen kiehtovaan ja kipuilevaankin maailmaan, jossa Suomi oli vielä osa Venäjää, jossa fennomaanit hiljalleen nostivat päätään, jossa 1800-luvun hienot realistimme, Juhani Aho ja Minna Canth, loivat kirjallisuushistoriamme merkkiteoksia, jossa tietoisuus sekä sukupuolten että eri yhteiskuntaluokkien eriarvoisuudesta vähitellen kehittyi, jossa vanha ja uusi aika törmäilivät toisiinsa joskus kipeästikin ja toisinaan samalla myös puolisoiden erilaiset elämänymmärrykset.

Tämä on aikamatka, niin. Tämä on myös rakkausromaani, tosin sellainen jolla ei ole rakkausromaanin vaan elämän kaavat, jos nyt elämälle voidaan kaavoja asetellakaan. Ja kyllä, tämä on koettua ja elettyä, ihan niin kuin Elisabet taiteelta tahtoi: Elisabetin ankarin vaatimus oli, että kuvatun tunnelman täytyi todella olla eletty, »totta». Niin, Elisabetin neuvot taiteilijoille tarkoittivat, että taiteilijan oli pysyttävä uskollisena sille sisäiselle näkemykselle, tuntemukselle, tunnelmalle, jonka hän oli saanut.

Ja ennen kaikkea tämä on minulle Elisabetin kirja. Ja Elisabet itse on minulle maailman valo. Hän on lempeä tuuli ja syli. Lohtu ja toivo. Hyvän maailman airut. Romaaninsa henkilönä hän on myös romaanihenkilö, tietenkin, ehkä poikansa kultaamakin, mutta silti hän on: valo ja syli ja toivo.

Jos Jumala on rakkaus, niin ihminen voi olla ikuista minuutta vain olemalla keskeytymätön rakkaus kaikkea elävää kohtaan.

Me keskustelemme romaanin mittaan paljosta, minä ja Elisabet. Keskustelemme etiikasta, ihmisten välisestä tasa-arvosta, tolstoilaisuudesta, väkivallattomuudesta ja omatunnon kertomista totuuksista. Keskustelemme Jumalasta ja ihmisestä Jumalan kuvana. Keskustelemme romaanitaiteesta, taiteesta ylipäätään. Monessa kohtaa ymmärrämme toisiamme hyvin, puhumme melkein toistemme sanoin. Kuitenkin minusta tuntuu, että Elisabetilla on minulle vielä paljon kerrottavaa, opetettavaa.

Ja häntä kauhisti ajatella, mihin kärsimyksiin ihmisen täytyikään vielä joutua, ennenkuin heidän uskonsa väkivaltaan häviää!

Lukiessani minä ajattelen hyvin paljon myös sitä, mitä tämä Venäjän puolelta saapunut raikas tuuli merkitsi myös suomalaisuudelle ja suomalaiselle kulttuurille. Elisabet ei ollut syntyjään suomalainen, mutta silti hän rakasti Suomea, sen kieltä ja kansaa. Rakasti, vaikka alkuun oli tietenkin hankalaa tottua uuteen kulttuuriin eikä hän aluksi ymmärtänyt kieltäkään (niin, ei aluksi, mutta myöhemmin hän opetteli kyllä). Niin, ajattelen sitä miten valtava rikkaus muualta tulevat tuulahdukset ja ihmiset voivat meille olla ja miten hyvä olisi ja on osata sanoa sellaiselle rikkauden mahdollisuudelle kyllä.

Ei kukaan voi uskoa, että ihminen saattaa yht’äkkiä rakastua kokonaiseen kansaan. Mutta niin oli minun käynyt jo silloin, kun me tulomatkalla ensimmäisen yön jälkeen ajoimme aamulla majatalon pihaan ja minä näin tuon vesikelkkaa työntävän tytön ja sitten sen kahvia tarjoavan emännän. Niin oli minun käynyt laamannilla ja niin Kuopiossa, jossa opin tuntemaan sen hurskaan, ikihyvän mummon, ja kaikki, jotka eteeni tulivat, olivat minulle rakkaita.

Jos kirjoittaisin kaikista niistä ajatuksista, joita Vanhempieni romaani minussa herättää, minun pitäisi ehkä kirjoittaa Romaani Vanhempieni romaanin minussa herättämistä ajatuksista. Toistaiseksi tyydyn kuitenkin lopettamaan. Hihkumaan hieman, iloitsemaan niistä ikkunoista ja ovista joita tämä teos avaa. Hiljentymään sitten, vaalimaan ajatuksia ihmiselämän ja kirjallisuuden merkityksistä.

Mahtipontisuuden tavoitteleminen ei ole taidetta, ja se historia, joka kelpaa taiteelle, ei ole kirjoitettua historiaa, vaan jokaisen omaa elämystä.

Niin: elämystä, josta ehkä tulee myös historiaa.


*****


Vanhempieni romaani ilmestyi alun perin kolmessa osassa. Ensimmäinen osa, Elisabet ja Aleksander, ilmestyi vuonna 1928, toinen osa, Elisabet ja Aleksander Suomessa, vuonna 1929, ja kolmas osa, Elisabetin usko, vuonna 1930. Elisabet kuoli vuonna 1929 ja ehti siten vielä viimeisinä vuosinaan muistella Arvidille nuoruuttaan, jonka hetkiä Arvid sitten osaksi romaaniaan tallensi. Aleksander puolestaan kuoli jo 1896.

(PS. Kuopion kaupunginteatterissa joskus yläastetyttönä näkemäni Vanhempieni romaani on edelleen yksi rakkaimmista teatterielämyksistäni ♥)


4 kommenttia:

  1. En osaa sanoa kuinka paljon uskon kohtaloon ja kuinka paljon sattumaan. On kuitenkin vähän pelottavaakin ajatella mitä kaikkea olisi tai ei olisi tapahtunut pienien asioiden vuoksi. Jos äitini ei olisi sattunut muistamaan vain kerran tapaamansa miehen nimeä tämän kulkiessa ohi, minua ei olisi koskaan syntynyt! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, oletpa sinä ihana osoitus näistä elämän ihmeellisistä sattumuksista tai kohtalonkujeista :) Minä taidan kyllä olla vähän taipuvainen kohtalouskoon, mutta toisinaan tuntuu siltäkin, että kohtalo ja sattuma saattavat olla yksi ja sama. Ihanaa, että äitisi muisti tuon miehen nimen ja sinä olet <3 Kiitos paljon kommentistasi :)

      Poista
  2. Näitä vanhoja aarteita olisi minunkin luettava enemmän... Hieno bloggaus, Katja. Kiitos että nostat kirjahelmiä esiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, kiitos sinulle kauniista kommentistasi <3 Kyllä näissä aarteissa luettavaa riittääkin, paljon on vielä lukematonta ja samoin sellaista, johon tahtoo palailla aina vaan... Malja kirjahelmille <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!