Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty (2011)

Toisinaan huomaa tarvitsevansa jotakin pehmeää, lempeää. Sellaista mikä hellii, mutta antaa suloisen lämmön lisäksi myös rikkaita ajatuksia. Ja jos silloin ei satu olemaan aivan Anna- tai Runotyttö- tai Iris-tuulella, on hyvä, että on jollakin taannoisella kirjastoreissulla tullut kaukaaviisaasti hamstranneeksi mukaansa Leena Laulajaisen kauniskantisen teoksen Maria ja taikalyhty – Romaani nuoresta Maria Jotunista (2011). Olen lukenut tämän (nuorten)romaanin aiemminkin ja siksi tiesin, että se sopisi erinomaisesti johonkin hämäränpesäiseen hyssyhetkeeni: teos, joka kertoo hienon kirjailijan nuoruudesta, sijoittuu sekä entisaikoihin että Kuopioon ja on vieläpä taitavissa käsissä kirjoitettu, on hellimishoidokseni jotakuinkin varma valinta.

Maria Jotuni (1880-1943) varttuu Mariassa ja taikalyhdyssä neljävuotiaasta lapsosesta nuoreksi aikuiseksi. Romaani koostuu lapsuuden ja nuoruuden merkittävistä hetkistä ja teemoista kuten koulunkäynnistä ja ystävyydestä, sisaruudesta ja muista perhesuhteista, heräilevistä romanttisista tunteista ja toiveista. Ja koska se kertoo kirjailijasta, kulkee mukana luonnollisesti myös kirjoittajaksi kasvamista.

Keskeinen hahmo Marian elämässä on mummi, isänäiti Maria Sofia, jonka mukaan hän on saanut myös nimensä. Mummi on se, joka vie Marian katsomaan ihmeellistä taikalyhtyä ja myöhemmin myös toimittaa hänet kouluun, ja mummin toimesta perheen lapsia opetetaan puhumaan kotoisan savon ohella myös ”sivistynyttä suomea”. Lisäksi mummi tuntee Minna Canthin, ja niin Mariakin pääsee tapaamaan tätä hienoa kirjailijatarta.

Kirjoittajaksi ja kirjailijaksi kasvaminen kuvataan romaanissa hyvin kauniisti. Pienenä koululaisena Maria ”maistelee” sanoja toistellen niitä mielessään ja ”Uudet sanat avaavat hänelle uusia maailmoita. Maria kasvaa sanojen myötä.” Ajan mittaan suhde sanoihin syvenee entisestään: ”Sanat kertovat kaiken mitä on olemassa” ja sen ”millaisia ihmiset ovat”. Maria kirjoittaa näytelmiä ja kiihkeitä kouluaineita ja saa niistä osakseen niin kiitosta kuin moitettakin. Lopulta Mariaa alkavat ”yhä enemmän kiinnostaa ihmiset, jotka jäävät vaille rakkautta, lankeavat, joutuvat tuuliajolle.”

Kasvaessaan lapsesta nuoreksi neidoksi Maria alkaa luonnollisesti pohtia myös rakkautta: ”Mitä rakkaus on? Onko se tulta, niin kuin laulussa sanotaan? Ja jos se on – millaista on rakkauden tuli?” Maria ihastuu, tunnustelee rakkauden tunnetta, ja lopulta hän tapaa nuorukaisen, josta uskoo löytäneensä ”tuen, syvällisen ymmärtäjän.” Tässä nuorukaisessa on kuitenkin myös ”jotain kätkettyä, jotain synkkää.” Romaani ei kerro eteenpäin eikä enempää ja hyvä niin. Se päättyy juuri oikeanlaiseen hetkeen.

Teoksen ajankuva on hyvin rikasta. Tarinan taustalle piirtyy Kuopion rikasta kulttuurielämää Minnan salonkeineen ja myöhemmin myös Helsingin yliopistoelämää ja vuosisadanvaihteen levottomiakin tunnelmia. Mukana on myös mm. ensimmäisen junan saapuminen Kuopioon. Ja voi: kylläpä pikkuveljen kummilahjaksi saamat lastenvaunut ovatkin herttainen yksityiskohta – ehkäpä siksi, että juuri hiljattain luin lastenvaunujen historiasta kertovan teoksen. Nuori Maria myös – tietenkin! – lukee monia kirjoja, esimerkiksi Runebergin Hannaa, Topeliuksen ja Minna Canthin näytelmiä, de Maupassantin ja Tšehovin novelleja sekä Juhani Ahon romaania Yksin.

Maria ja taikalyhty on ehkä ensisijaisesti juuri nuortenkirja, mutta siinä on kuitenkin jotakin sellaista mikä tekee siitä kohdeyleisöltään jotenkin ”iättömän”. Ehkäpä parhaat nuortenkirjat ovatkin juuri tällaisia – kirjoja, joilla on kyky puhutella hyvinkin eri-ikäisiä lukijoita. Tässä teoksessa sisältöä on hyvin paljon: on kiehtovaa ajankuvaa ja tyttönä/nuorena naisena olemisen ajattomuutta, kirjailijuutta kohti kasvamista ja kirjoittamisen paloa ja kipua, lempeää pehmeyttä mutta myös syvyyttä. Laulajainen kirjoittaa kauniisti, mutta ei arkaile myöskään kipeitä ja rosoisia aiheita – hän kirjoittaa kaikesta tasapainoisesti, retostelematta, ja saa ehkä juuri siksi aikaan harmonisen, lempeän kokonaisuuden. Erityiskiitokset annan myös savon murteella kirjoitetuista repliikeistä, jotka tekevät henkilöistä eläviä ja ainakin minulle myös läheisiä.

Tositapahtumiin perustuvaa (kirjailija)tarinaa on aina mielenkiintoista lukea. Lukiessaan ehkä mielellään antautuisi toden syleilyyn, ottaisi kaiken totena. Mutta tietenkään kaikki ei sitä ole, totta. Elämäkerta tai sen osa – niin kuin tämäkin – perustuu toki lähteisiin ja tiettyihin tosiasioihin, mutta lopulta kyseessä on kuitenkin aina valintoihin perustuva kokonaisuus ja yksi tulkinta, ajatus siitä kuinka kaikki ehkä tapahtui. Nuoresta Maria Jotunista piirtyy Laulajaisen käsissä kuitenkin hyvin todentuntuinen ja lähelle tuleva hahmo, ja uskon että teos on asiantuntevasti kirjoitettu. Aivan kaikki ei ehkä (eikä varmasti) ole aivan totta, mutta ei tarvitsekaan olla. Tarina on silti elämys. Ja eikö kiehtovaa toisaalta olekin juuri ajatus siitä, kuinka olisi voinut olla. Minua tämä ainakin kiehtoo, toden kirjoittaminen mahdollisiksi tarinoiksi – faktan ja fiktion limittäminen toisiinsa. Fakta tarjoaa toden, fiktio sen mitä faktalta puuttuu: fiktio jatkaa siitä missä faktan voimat loppuvat. Ja totta on ainakin se, että Mariasta kasvoi merkittävä kirjailijatar, joka sanoillaan avasi maailmalle omia taikalyhtymaisemiaan: kuvia jostakin joka on.

Minulle tämä kirja teki juuri niin hyvää kuin arvelinkin sen tekevän. Oli ihanaa viivähtää menneiden aikojen Kuopiossa ja nuoren Marian elämäntäyteisessä tarinassa. Kirjoittajalle kaikki kirjoittamiseen liittyvä kasvu ja kipuilu on aina myös hellivää sielunhoitoa – tässäkin eräänlaista kirjallista vertaistukea.

Ajattelin tätä lukiessani paljon myös kieltä, ihmisen identiteettiä kielessä kiinni. Sitä kuinka eri tilanteissa puhumme ehkä eri tavoin ja kuinka lapsuuden kotimurre ehkä väistyy puheesta pois, kun muuttaa muualle. Niin käy Mariallekin: kun hän tulee Helsingistä kotiin, hän puhuu eri tavalla kuin äiti. Minullakin sitä kotoisaa kaenuun sekasta savvoo on (liian) paljon karissut puheesta pois. Mutta voi, kyllä se oma kotimurre, äetin ihana kieli, on kuitenkin aina sydämessä kiinni, kuin musiikkia korville. Eikä mikkään oo ihanampoo kun välillä oekeen veännellä.

PS. Mariasta ja taikalyhdystä ovat kirjoittaneet myös Maria, joka hienosti esittelee mm. teoksen rakennetta ja pohtii aikaan kuuluneita, myös Jotunin tuotantoon vaikuttaneita ilmiöitä, sekä Jonna, joka myös nostaa esille sitä kuinka pieni Maria tunnustelee sanoja ja pitää tätä aikuisellekin sopivana luettavana.

********************

Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty – Romaani nuoresta Maria Jotunista. 243 s. Tammi 2011.