Astrid Lindgren: Satuja, seikkailuja ja kepposia (2011)

Astrid Lindgrenin (1907–2002) ikihurmaavista tarinoista koottua kokoelmaa Satuja, seikkailuja ja kepposia (2011) on luettu meillä jo niin monta kertaa, että sen sivut alkavat olla suloisella rutturalla. Hyvä niin: jäljet ovat aina merkkejä siitä, että teos on antoisa ja ahkerasti luettu.

Tähän runsaaseen kokoelmaan mahtuu niin Peppi Pitkätossun ihanaa anarkiaa, Eemelin metkuja kuin aina niin suloista Melukylää ja Kesäkummun Marikkia ja Liisaa. Lisäksi mukana on Poju-paran uhmaikää, pienet peukaloiset Mikko ja Minna sekä monta muuta ihanaa tarinaa, kuten Kultasiskoni, Punasilmäinen lohikäärme ja Hämäränmaassa.

Niin kuin kaikki Astrid Lindgrenin uskolliset ihailijat varmasti tietävät, hänen kielensä ja kerrontansa ovat yksinkertaisimmillaankin jotakin hyvin suurta ja paljon puhuvaa. Esimerkiksi tarinassa Tunnetko Peppi Pitkätossun? jo alku ja loppu muodostavat oivaltavat kehykset lapsen luontaiselle tavalle olla. Miten paljon kertookaan tämä sinänsä hyvin yksinkertainen tarinan aloitus: ”Tässä ovat Tommi ja Annikka. He ovat herttaisia ja kilttejä lapsia. He pelaavat krokettia puutarhassa. Se on oikein hauska peli.” Tommi ja Annikka ovat tässä hyvin ”kauniisti” ja ”siististi” ja vaikuttavat ehkä varsin tyytyväisiltäkin, vaikka vähän kaipaavatkin leikkitoveria. Kun naapurin Huvikumpuun sitten muuttaa kukas muu kuin Peppi Pitkätossu ja he pääsevät katsomaan kuinka Peppi kantaa hevosta, kaulitsee piparkakkuja lattialla ja luistelee pesuvedessä sekä leikkimään hänen kanssaan nuuskijaa ja metkaa leikkiä ”lattiaan ei saa koskea”, heillä on niin määrättömän hauskaa että ”he haluavat leikkiä hänen kanssaan joka ikinen päivä.” Sievä ja siisti krokettipeli on hauskaa sekin, mutta ei ehkä yksinään vastaa lapsen kaikkia tarpeita. Myönnän kyllä, että omat lapseni ovat joutuneet leipomaan piparkakkunsa yksitoikkoisesti pöydällä ja että en ole kannustanut heitä pesuvesissä luisteluun saati kiipeilemään pitkin huonekaluja, mutta tarjoilen heille tätä tervehenkistä anarkiaa oikein mielelläni turvallisesti tarinan muodossa.

Voi mahtavan vahva Peppi!

Punasilmäinen lohikäärme, Kultasiskoni ja Hämäränmaassa puolestaan ovat taianomaisia ja herkkiä tarinoita, joiden merkitys ei välttämättä täysin sanallistu lapselle eikä aikuisellekaan, mutta satujen tunnelma ja tunne välittyvät kuitenkin koskettavina ja puhuttelevina ja jättävät sekä pieneen että isoon mieleen kumpaisellekin sopivankokoisia kysymyksiä ja ajatuksia. Mikä oikein onkaan tuo merkillinen, kovin tuittupäinen mutta niin haavoittuvainen lohikäärme? Entä tuo ihana Ylva-Lii, jonka kanssa Liisa saa kylpeä Kultaisessa Salissa ja ratsastaa Hirmuisen Metsän halki Maailman Kauneimpaan Laaksoon? Entä miten pääseekään tuohon ihmeelliseen Hämäränmaahan, jonne herra Liljanoksa hakee Jyrkin jokaisena hämäränhetkenä ja jossa mikään tavallinen hankaluus ei merkitse mitään?

Liisa ja Ylva-Lii

Oma suosikkini tässä hurmaavien tarinoiden runsaassa kokoelmassa on Marikki, katso, lunta sataa. Ilon Wiklandin ihanasti piirtämä talvinen Kesäkumpu on jo yksinään yksi keskeisistä mielenmaisemistani, kuin mielentila jossa tunnen oloni kotoisaksi: kaunis punainen talo ja loputon valkea lumi – mikä ihana, ihana yhdistelmä. Ja niin kuin Marikille, myös minulle ensilumi on ”ihanampaa kuin kaikki vanha lumi yhteensä”, vaikka toisaalta olenkin samaa mieltä kuin Liisa, joka sanoo että ”minusta kaikki koko maailman lumi on ihanaa”. Sitä paitsi tarinassa on tulossa joulu: on piparkakun tuoksua ja suloisia lahjasalaisuuksia. Ja voi, niin, on myös lapsen liian kekseliäänrohkea mieli.

Ihana talvinen Kesäkumpu!

Minä liikutun tätä lukiessani kerta toisensa jälkeen, sillä niin kuin tarinan lopussa sanotaan ”oli siinä iso ero, että lapsia oli kaksi yhden sijasta”. Tämä tarina on yksi niistä lukuisista erinomaisista esimerkeistä, joita Lindgrenin tuotannossa riittää osoittamaan lapsille kirjoitettujen tarinoiden syvyyttä ja monitasoisuutta. Äitinä koen tämän(kin) tarinan ehkä eri tavalla kuin lapsi, nimenomaan äidin näkökulmasta: niin kuin tiedämme, äidin sydämessä asuu aina se oma pieni lapsi, jonka toivoo jokaisena iltana löytyvän omasta vuoteestaan nukkumasta, kodin turvallisesta lämmöstä.

Lindgrenillä on hämmästyttävä kyky mahduttaa tarinoihinsa aina niin paljon. Niinpä myös Marikki, katso, lunta sataa on tarina hyvin monesta: se on tarina lapsuudesta, vanhemmuudesta ja sisaruudesta sekä aikuisten arvaamattomuudesta, siitä kuinka maailmassa on sekä kilttejä että tuhmia aikuisia. Eikä hän totisesti kaihda ronskiakaan kieltä, vaan kyllä ”täällä pirulauta viinaa juodaan”. Hivenen nämä tällaiset aina tahtovat hämmentää, mutta toisaalta: maailman ronskius onnellisesti päättyviin tarinoihin upotettuna opastaa lasta turvallisesti maailman arvaamattomuudessa.

Saattaa olla, että alan jo ikävästi toistaa itseäni, mutta en voi olla hehkuttamatta tätä Astrid Lindgrenin huikeaa taituruutta. Hän jos kuka näyttää kerta toisensa jälkeen, kuinka suurta ja syvää lastenkirjallisuus voi olla. Koetan jättää sen ”ah, Astrid” kuitenkin tällä kertaa sanomatta, koska minun täytyy varmasti toistaa se taas hieman tuonnempana... Ainakin yksi Astrid-kirja on nimittäin vielä ennen vuoden päättymistä luettava, ja tiedän jo että sen kohdalla en voi ihastuneelta huokailulta välttyä. Täytynee jälleen kerran todeta myös se, että toisinaan toisto on hyvinkin tarpeellista myös äidille – sekä loputon uusintaluku että tämä jatkuva hurmioitunut huokailu.

********************

Astrid Lindgren: Satuja, seikkailuja ja kepposia. 189 s. WSOY 2011.