Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen... (2001)

Ihminen, joka heti juhannukselta kurkottelee mielessään kohti syksyn kirpeitä tuulia, alkaa viimeistään lokakuussa kallistua jouluun. Vai meneekö se niinkään, syksy ja talvi ja joulu taitavat sittenkin olla minussa ympäri vuoden. Kyse ei ole niinkään kiirehtimisestä tai kurkottelusta ohi hetken, vaan pikemminkin juuri omanlaisestaan pysähtymisestä ja viipyilemistä, ajan ottamisesta sellaiselle, mikä tekee mielelle hyvää.

Niinpä minä jo hyvinkin juon joulunmakuista teetä, pian glögiäkin, ja piparkakkuja olen maistellut jo pitkään. Katselen joululehtiä, jollaisia joka vuosi haksahdan ostamaan myös jokusen uuden, vaikka pidänkin ehkä eniten vanhoista – nämä ovat sitä kaunista turhuutta, jota tarvitsen. Ja lueskelen joulukirjoja, niitä muutamia rakkaita joita minulla on. Kirjastosta lainaan ehkä taas muutaman ihanasti kuiskuttelevan kirjan lisää.

Viihdyn loputtomiin joulun perinteiden ja historian äärellä ja viipyilen väsymättä vanhan ajan joulua välittävissä tunnelmakuvissa. Siksi palaan myös tähän Turun linnasta muutama vuosi sitten ostamaani teokseen Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen (2001) aina uudestaan ja uudestaan. Toisinaan vain selailen ja ihailen kauniita kuvia, toisinaan – niin kuin nyt – keskityn myös lukemaan tekstit jälleen kerran.

  

Turun maakuntamuseon toimesta koottu kirja on kaunis, sekä tietoa että esteettistä elämyksellisyyttä tarjoava jouluinen teos, jossa historian siiven ihanasti havisevat. Se näyttää joulun historiaa antamalla tunnelmakuvia eri vuosisatojen jouluista: ajassa kuljetaan keskiajalta aina 1900-luvun puoliväliin asti, ja mukana on niin linnan ja hienojen porvariskotien runsasta joulua kuin köyhemmän väen vaatimattompaa mutta silti niin ihanaa juhlaa. Pääpaino on joulupöydissä, linnan ja kotien joulukattauksissa, ja lukija pääsee kurkistamaan niihin joulupöytiin, joita Turun linnaan, Luostarinmäen käsityöläismuseoon, Qwenselin taloon ja Kuralan kylämäelle on menneiden aikojen muistoja vaalien rakenneltu.

 

Uusrokokoon siro runsaus hellii mieleni silmiä...

Jouluruokien valmistaminen on perinteisesti ollut tärkeä joulunaluspuuha, joka entisinä aikoina aloitettiin jo hyvissä ajoin syksyllä (joulu oli siis mielessä viimeistään sadonkorjuun aikaan jo muinoin!). Hyvä ja runsas ruoka onkin aina ollut keskeinen osa joulua, ja siksi joulupöydät sopivatkin hyvin kertomaan myös menneiden aikojen jouluista. Joulupöytiin katettu ruoka on myös yksi mielenkiintoinen mittari, jolla ajan kulkua ja eri kansankerrosten keskenään hyvinkin erilaista elämää voidaan tarkastella. Teos näyttää, että jouluna jokaisessa kodissa pöytään laitettiin parasta mitä talossa oli, mutta juhlapöydät saattoivat olla keskenään hyvinkin erilaisia. Siinä missä Pietari Brahe herkutteli linnassaan viinirypäleillä, viikunoilla ja taateleilla jo 1600-luvulla, saattoi 1800-luvun köyhä kansa kattaa pöytäänsä vain puuroa, leipää ja voita, ehkäpä myös hitusen kalaa. Kahvihetket vehnäsineen kuuluivat jo 1800-luvulla myös rahvaan jouluun, mutta liikuttavaa on, ettei kylään poikennut vieras ehkä raskinut syödä tarjottua joulupullaansa itse, vaan vei sen kotiinsa tarjotakseen sen omalle mahdolliselle vieraalleen. Melkoinen vertailukohta linnan notkuville herkkupöydille – ja myös nykyajan yltäkylläiselle runsaudelle.

 

 ... ja niin myös tämä kaunis pelkkyys.

Minulle tämä kirja on aina yhtä kiehtova kurkistus menneiden aikojen jouluun ja samalla myös jouluun tässä ja nyt: on perinteitä, jotka pysyvät, mutta joulukin kulkee silti ajan mukana. Entisten aikojen ylellisyydet ovat jo arkipäiväisiä, ja niitä Pietari Brahen herkkujakin voi nyt syödä milloin vain. Jouluun otetaan varmasti myös melkoisia varaslähtöjä muuallakin kuin meillä: en usko, että olen ainoa joka mielellään mutustelee niitä piparkakkuja jo nyt... Varaslähdöistä huolimatta joulussa ja joulun juhlavassa ruokapöydässä on silti juuri se oma tunnelmansa. Kanelinmakuinen joulupuurokin maistuu jouluaattona aina juuri joululta, vaikka samanlaista puuroa syödään ainakin meillä ympäri vuoden. Juhlantuntu on ja pysyy.

Nyt jouluun on vielä aikaa ja saa ollakin. Mutta minä tunnelmoin, lepuuttelen mieltäni tulevassa hetkessä, jonka saan tuoda myös tähän hetkeen tässä. Sitä joulu juuri onkin: tunnetila jossa viihdyn, hämäränhyssy ja tähtien pilkahdus, kynttilän lempeä liekki. Ja minulla on se ihana hetki myös juuri nyt: se tulee kuvista ja sanoista, tuoksuista ja tunnelmista, ajatuksista ja mielen lempeistä liikahduksista. Olkoon se kaikilla teilläkin, joilla on samanlainen joulunhämäräinen mieli ja sydän. Ja niin, juuri näin se ehkä onkin – joulu ainainen.

PS. Olen käynyt Turun linnassa, Käsityöläismuseossa ja Kuralan Kylämäellä, mutta kaikissa vain kesällä. Qwenselin talo on vielä kokonaan kokematta. Haaveenani on joskus ennättää myös jouluiseen Turkuun. Tällaiset haaveet ovat ihania, sopivankokoisia. Joulun alla tulee lopulta usein valinneeksi kotiin jäämisen: piparkakkujen leipomisen ja hitaudessa viipyilyn. Puuhaa ja houkutuksia on paljon, mutta kaikkeen ei voi eikä ehkä tahdokaan ennättää. Haaveet ovat kuitenkin ihania olemassa, ja ehkäpä ne jonakin päivänä sittenkin toteutuvat – sitten kun on niiden aika. Sitä ennen voin yhä uudestaan vierailla jouluisessa Turussa (ja oi, menneiden aikojen lumossa!) palaamalla tähän ihanaan kirjaan.

********************

Juhani Kostet & Martti Puhakka (toim.): Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen... Tänk om vi en gång finner för alltid julefrid...  94 s. Turun maakuntamuseo 2001. (Kirja kertoo kaiken myös ruotsiksi, siksi sillä on myös ruotsinkielinen nimi!)