torstai 18. tammikuuta 2018

Kirjoittamisesta ja perfektionismista



  

 Heinrich Vogeler: Die Erwartung (Träume II), 1912.


Joskus kolmentoista tietämissä kirjoitin melkoista saippuaoopperaa teinien rakkaussuhteista, ja ystäväni luki käsikirjoitusta sivu kerrallaan sitä mukaa kuin minä kirjoitin. Ne olivat hauskoja hetkiä: kirjoittamisen iloa ja välitön lukijakosketus. Ei ollut tietoakaan perfektionismista ja lamaannuttavasta itsekritiikistä. Ei ollut aavistustakaan siitä, että se, mitä kirjoittaa, voisi hävettää.

Vuotta myöhemmin oli jo toisin. Halusin kirjoittaa hienon ja taiteellisen romaanin, ja siinäpä se yritelmä tulikin sitten tuhoontuomittua – ”hieno” ja ”taiteellinen” kun tuppaavat väkisinkin nostamaan riman aika ikävän korkealle. Olin neljätoista ja perfektionismipeikon puraisema.

Peikko tuli ja jäi. Miten lienee, onko se niin että siinä neljäntoista tietämissä sitä alkaa olla se ihminen, joka tulee aina olemaan? Tai no, aina ja aina, mutta niin, että niillä main sitä alkaa olla se peruspersoonallisuus kasassa?

Luulen, että suunnilleen niin se ainakin minulla on. Neljätoistavuotiaana olin kiinnostunut koko lailla niistä asioista, joista olen kiinnostunut myös nyt. Orastaa alkoivat myös ne arvot, jotka edelleen ovat minulle tärkeitä. No, Anthraxia en enää kuuntele. Enkä käytä maihinnousukenkiä. Enkä kyllä taida Pimeyden kukkiakaan enää ikinä lukea. Mutta noin niin kuin yleensä. Pidin kirjoittamisesta, kirjallisuudesta. Siitä en, että luontoa riistetään. Ja halusin pukeutua helmoihin, en housuihin. Kaikki tuo pätee edelleen.

(Jaarittelet sivurönsyjä, huomauttaa peikko, ja on oikeassa. Palaan asiaan.)

Niin: peikko tuli ja jäi. Kirjoittamiseni ei loppunut vielä neljätoistavuotiaana, mutta jossain vaiheessa, nuoressa aikuisuudessa, kävi sitten myös niin. Kesti kauan, ennen kuin aloin taas kirjoittaa. Liian kauan, voisin myös sanoa, mutta en sano. Tämän matkan on ehkä kuulunut mennä juuri näin.

Olen elämäni varrella miettinyt perfektionismia paljon. Kai sitä väkisinkin miettii, kun peikonrönttäle roikkuu itsepintaisesti mukana.

Ehkä on hyvä sanoa: en ole mikään täydellisyyden ilmentymä todellakaan, en millään tavalla enkä missään. Olen epätäydellinen, rosoinen ja säröinen, teen virheitä ja erehdyn. Olen epätäydellinen, olen ihminen. Kaikki, mitä teen, on epätäydellistä. Niin: perfektionistikaan ei koskaan saa aikaan mitään täydellistä.

Tiedän myös, että täydellistä ei tulekaan, ei ikinä. Ja mitenpä tulisikaan, epätäydellisen ihmisen tekemisistä.

No, sen perfektionistikin siis ymmärtää. Kaikki on loputtoman ja väistämättömän epätäydellistä. Paitsi ehkä omenankukka, juuri puhjennut ruusu, vastasatanut lumi. Ihminen tai ihmisen tekemiset eivät sellaiseen täydellisyyteen yllä.

Perfektionistin kurimus onkin aika kamala: sitä haluaa täydellisyyttä ja silti tietää, että sitä ei ole eikä tule. Hullunkurinen yhtälö, oikeastaan.

Minua perfektionismi on toisinaan estänyt. Toisaalta se on ehkä joskus johtanut myös hyvään. On ollut onnistumisiakin, juuri siksi että olen vaatinut itseltäni paljon.

Parhaimmillaan perfektionistipeikko on ehkä vähän niin kuin kannustava valmentaja. Vähän sellainen vaativakin, hyvällä tavalla. Se piiskaa tekemään parhaansa. Tietysti sitä sitten joutuu, taas kerran, kohtaamaan oman keskeneräisyytensä ja sen, että täydellistä ei kumminkaan tule, ei mistään. Mutta silti. Ainakin sitä on yrittänyt, tehnyt niin hyvin kuin on voinut. Ja toisinaan sitä sittenkin ymmärtää, että se riittää. Juuri se.

Pahimmillaan peikonrönttäle istuu tukkeeksi kaiken luovuuden ja toimintatarmon päälle. Heiluttelee karvakinttujaan ja irvistelee. Määrää, että mitään ei tehdä, koska mikään ei kuitenkaan onnistu. Ja niin sitä ei sitten tehdä. Ollaan tekemättä. Uskotaan peikkoa ja sitä että ei osata. Että ei kannata. Ei kannata, koska tulos on väistämättä epätäydellinen, riittämätön. Ihan niin kuin koko epätäydellinen, riittämätön, kamala itse.

Minulla on tuon peikon kanssa vähän opettelemista, edelleen. Tai paremminkin: minulla on tuolle peikolle vähän opettamista, edelleen. Mutta luulen, että kyllä se tästä, pikku hiljaa.

Olen kumminkin vasta nelisenkymmentä. Kun olen kahdeksankymmentä, me ehkä istumme peikon kanssa keinutuoleissa ja juomme sopuisasti iltapäiväteetä, mietimme että tähän sitä on yhdessä tultu. Ei tullut täydellistä, mutta tuli elämä. Ajatella. Kokonainen elämä. Ja tulihan kirjoitettua muutama kirjoitelmakin. Epätäydellisiä nekin, kyllä, mutta kirjoitelmia. Ihan omia.

Kokonaan en ehkä tahdokaan peikkoa pois häätää. Arvelen, että sillä on kyllä myös paikkansa ja tehtävänsä. Joskus se voi ehkä olla jopa suojelusenkeli. Mutta kirjoittamisen iloa ja paloa se rontti ei enää koskaan saa minulta viedä.

Tämän olen ehkä joskus jo sanonutkin, mutta sanon taas: tämä pieni kamarini on ollut peikon ojentamisen kannalta oivallinen paikka ja mahdollisuus. Keskeneräisyydensietokykyni on varmasti vähitellen kasvanut. Monet kirjoitukseni joutaisivat kyllä tarkalleen ottaen jorpakkoon, mutta annan niiden kuitenkin olla. Ne ovat terveellisiä muistutuksia siitä, että maailma pysyy kummasti pystyssä minun ja tekeleideni keskentekoisuudesta huolimatta.

Se, mitä tässä ehkä eniten halua sanoa, on, että kirjoittaminen on aina ennen kaikkea mahdollisuus. Se on ilo. Voimavara. Matka. Ja että peikkojen ei saa antaa sellaista mahdollisuutta, iloa, voimavaraa, matkaa, lyntätä.

Ehkä haluan sanoa myös sen, että perfektionismi merkitsee toisaalta myös rakkautta, paloa, intohimoa. Sitä, että haluaa tehdä parhaansa juuri siksi, että on itselleen tärkeiden asioiden äärellä. Niinhän se on aina: asioilla on kaksi puolta, ainakin.

Ja ei, en minä(kään) ole koskaan ollut perfektionisti kaikessa. Niissä asioissa vain, jotka ovat olleet tärkeitä. Ikinä en ole tähdännyt mestarihiihtäjäksi. Itse asiassa en osaa hiihtää oikeastaan ollenkaan. Mutta kirjoittaminen on rakasta, sanat. Minulla on ollut opettelemista siinä, että olen antanut epätäydellisen itseni taas kajota kirjoittamiseen, sanoihin. Olen onnellinen, että olen lopulta antanut, oppinut.

Elämä opettaa. Minun tärkein oppini on varmasti äitiys. Äitinä sitä huomaa, koko ajan, oman raakileisuutensa, sen että matkalla tässä vasta ollaan, koko ajan elämää oppimassa.

Niillä on myös yhteys, äitiydellä ja kirjoittamisella. Aino Kallas koki niin. Minä koen niin. Moni muukin kokee niin. Sekä äitiys että kirjoittaminen ovat luovaa voimaa.

Minusta piti tulla äiti, ennen kuin uskalsin palata kirjoittamisen äärelle. Luulen, että se on tärkeä osa elämäni kaarta. Miten suuri lahja nuo lapset ovatkaan. Niin: opettivat äitinsä rohkenemaan. Ei ihan pieni oppi.

Äitiys on opettanut minulle armollisuutta itseäni ja epätäydellisyyttäni kohtaan. Olen oppinut, että ihminen voi olla riittävän hyvä siinä mitä tekee, niillä kyvyillä ja taidoilla joita hänellä juuri sillä elämänsä hetkellä on. Ja että ihminen voi myös oppia ja kasvaa, koko ajan.

Todennäköistä on, että en pääse perfektionismista koskaan. Kun tuo luonteenlaatu on mitä on, niin se sitten on mitä on. Perfektionismipeikko kuuluu pakettiin, halusin tai en. Mutta kuten sanottu, kyllä se saa mukana kulkea. Mutta kuitenkin niin, että se saa vähitellen myös oppia yhä paremmille tavoille. Niin, että se ei latista eikä lannista vaan ehkä rohkaisee, kannustaa yrittämään.

Kirjoitan – ja julkaisen – tämän kirjoituksen, koska tiedän, etten ole ainoa. Koska tiedän, että riittämättömyydenpelko estää monia kirjoittamasta. Ja koska tiedän, että siellä peikon itsepintaisen irvistelyn takana odottaa vapauttava ja vahvistava, ihana kirjoittamisen ilo.

Oma kirjoittamisen iloni ei ehkä ikinä enää ole ihan sellaista kuin se oli kolmetoistavuotiaana. Ei ihan niin vapaata, kahleetonta, vailla itselle asetettuja odotuksia. Vaikka mistäs sen ikinä tietää. Voihan olla, että kaari vielä joskus sulkeutuu. En tiedä, tietenkään. Juuri nyt nautin siitä ilosta ja vapaudesta, mitä minulla on nyt, tässä. Peikko pomppii mukana, mutta siihen on ehkä oppinut jotenkin suhtautumaan. Välillä sitä onnistuu jopa tuuppaamaan vähän sivummalle.

Juuri nyt matkani on tämän hetken kohdalla. Ihmisenä, kirjoittajana. Toivon, ja uskon, että minulla on molempina vielä paljon mahdollisuuksia kasvaa. Kunhan vain muistan, että sitä täydellisyyttä ei ole. Ja että täydellisyyden sijaan on kuitenkin jotakin muuta, ehkä vielä parempaa: ilo. On ilo olla ihminen, ilo kirjoittaa. Ja se riittää. Riittää hyvin. Oikeastaan se on aika paljon.

(Liian pitkä, sanoo peikko, ja edelleen sinä rönsyilet ja jaarittelet liikaa. Ymmärrät kai, että tämä on lähinnä luonnos. Tiedän, minä vastaan. Ja ymmärrän. Mutta tämä on kirjoitus epätäydellisyyden sietämisestä. Tämän kuuluukin olla epätäydellinen.)

10 kommenttia:

  1. Blogia kirjoittava pohtii ennemmin tai myöhemmin omaa kirjoittamistaan, semmoinenkin jolla ei ole noin kunnianhimoisia tavoitteita kuin sinulla Katja. On mielenkiintoista verrata miten toiset kokevat ja mitä siitä sanovat, kun on sama kirja luettuna. Siinä tutustuu itseensä ja maailmaan taas yhdestä uudesta vinkkelistä.

    Perfektionismi on minustakin jonkun verran myös kiinteästi persoonaan liittyvä piirre. Jos/kun siitä on haittaa, niin ehkä voi myös opetella osittain vähentämään sitä. En tiedä, se ei vaivaa minua mutta tytär on siinä erilainen. Näen hänen vaativuutensa, perusteellisuutensa, kunnianhimoakin se voi olla. Itsestäni taas on sanottu, että minulla ei ole kunnianhimoa. Se ei kuulosta hyvältä, sekään :) Monenlaiset persoonat tekevät samojakin asioita, kukin tyylillään, muuta ei tässä vanhuuden kynnyksellä osaa sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, niin minäkin luulen: jokainen kirjoittaja, kirjoitti sitten blogia ja/tai jotakin muuta, tulee matkansa varrella varmasti pohtineeksi omaa kirjoittamistaan ja monellakin tavalla. Ja minustakin blogiharrastus merkitsee myös mahdollisuutta tutustua itseensä, toisiin ihmisiin ja maailmaan. Kaikki opettaa :)

      Tuo kunnianhimo on jännä sana. Itse en oikein tunne sitä omakseni, en koe ollenkaan olevani sellainen mainetta ja kunniaa tavoitteleva tyyppi... Joskus olen kyllä miettinyt myös perfektionismin ja kunnianhimon yhteyttä. Voi olla vähän semanttista keikuttelua, mutta minusta ne eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Omalla kohdallani kirjoittamiseen liittyvässä perfektionismissani ja perfektionismissani yleensäkin on kyse lähinnä sisäisestä pakosta pyrkiä riittämään itselleni. Juuri se on välillä ollut ihan hirveän vaikeaa. No, onneksi elämä on hiljalleen opettanut sitä armollisuutta ja myös ymmärrystä epätäydellisyyden ihanuudesta. Mutta joo, kyllä, tietysti kirjoittamiseeni varmaan liittyy myös jonkinlaista kunnianhimoa, koska kerran lähettelen teelmiäni maailmalle :) Sana vaan on jotenkin hirveän vieras.

      Minustakin perfektionismista tosiaan voi opetella vähän pois. Kokonaan siitä ei välttämättä pääse, koska se tosiaan vähintään jossain määrin on varmasti persoonallisuus- ja temperamenttikysymys, mutta kun peikon ja sen irvailut tunnistaa, niin sitä voi vähitellen alkaa opettaa paremmille tavoille. Ainakin omalla kohdallani on myös niin, että esim. koko tätä kamaria ei ihan varmasti olisi, jos peikolle ei olisi jo vähän (tai aika paljonkin) laitettu hanttiin :)

      Ja kyllä vain, monenlaiset persoonat tekevät samojakin asioita, kukin tyylillään, ja se on oikein hyvä.

      Kiitos paljon kommentistasi Leena, ilahduin piipahduksestasi kovasti.

      Poista
    2. Kun tuota semantiikkaa tässä vähän sivutaan, niin vielä kunnianhimosta. Minusta sana on ehkä vähän huono kuvaamaan sitä miten se nykyään ensinnä mielletään, luulisin. Onkohan englannin ambition eri sukujuurta? En ajattele kunnianhimoa julkisen maineen tavoitteluna tässä, vaan lähinnä sitä korkeaa tavoitetasoa jonka ihminen itselleen asettaa, ettei siis itselle kelpaa puolinainen. No, saivartelen näköjään tässä sitä kohti että se on oikeastaan aika lähellä perfektionismia. ;)

      Poista
    3. Leena, semanttinen saivartelu on toisinaan hyvinkin paikallaan :) Olet kyllä ihan oikeassa: sana on huono. Sävy on vähän väärä, ja vähän samaan tapaan kuin perfektionimissa - molemmissa on, ehkäpä syyttä suotta, jotenkin kielteinen kajahdus. Ehkä on myös niin, että ihmisestä riippuu, minkä sanan kokee omakseen? Tässäpä, taas, yksi miete siihen suuntaan, että sanat ovat kovin vaikeita ja riittämättömiä...

      Minä ehkä miellän kunnianhimon jotenkin enemmän ulkoisen kautta, kun taas perfektionismi on enemmän sellaista sisäistä tuskaa. Ehkä kunnianhimoon sisältyy enemmän tiettyä määrätietoisuutta ja pyrkimystä menestykseen, perfektionismiin taas esim. se lamaantumisen mahdollisuus kun ei itselleen riitä.

      No joo, voi olla, että semantiikkani on vähän vinksallaan :) Ehkä, jos piirretään semanttinen kaavio, niin kunnianhimo ja perfektionismi menevät osittain päällekkäin ja osittain omia polkujaan... Hauskaa pohdiskelua.

      Mutta, vielä: kunnianhimo ei minusta myöskään ulkoisen kautta ymmärrettynä ole huono piirre. Tarvitaan ihmisiä, jotka määrätietoisesti tekevät parhaansa ja haluavat antaa parhaansa myös muille. Nyt kyllä tulee entistä vahvemmin sellainen olo, että sana on kuin onkin tosi huono kantamaan sisältöään.

      Kiitos taas Leena, virkistävää lauantaiaamupohdiskelua, vaikka ajatteluni onkin, aina vain, valitettavan epätäydellistä ;)

      Poista
    4. Täältä vielä yksi lusikka keitokseen. :D

      Perfektionismi on pyrkimystä olla täydellinen jossain ja minustakin se on enempi ihmisen sisäinen juttu. Luulen, että siihen liittyy myös jotain ajatusta itsensä kontrolloimisesta sen kautta, että tekee/on jotain täydellistä. Tämähän on jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomoittu juttu, koska täydellisyys on (onneksi) mahdotonta ja silloinkin kun sen suuntaista esiintyy yleensä melko tylsää.

      Kunnianhimo taas on minusta nimensä mukaisesti himoa kunniaan eli enemmän juuri ulkoisesti mitattavaa. Se voi olla epätervettä ja sen saavuttamiseksi voidaan käyttää vähemmän päivänvaloa kestäviä keinoja. Toki se voi olla myös ns. tervettä, mutta luulen, että individualismin aika, jota elämme vaikuttaa usein niin, että kunniaa pyritään saavuttamaan ns. keinoista välittämättä.

      Hyvää lauantaita ja viikonloppua!

      PS. Ihanaa "jutella" kanssasi pitkästä aikaa

      Poista
    5. Eikös se niin mene, että sitä parempi soppa, mitä enemmän lusikoita :)

      Joo, samaan tapaan ajattelemme perfektionismin ja kunnianhimon. Vierastan kunnianhimon käsitettä esim. omalla kohdallani juuri siksi, että se on himoa kunniaan. Ei tunnu omalta ollenkaan.

      Sitä sellaista tervettä kunnianhimoa maailmassa kuitenkin minusta tarvitaan. On esimerkiksi tärkeää, että on ihmisiä, joilla on kykyä pyrkiä luomaan parempaa yhteiskuntaa ja myös halua hakeutua asemiin, joissa asioihin voidaan vaikuttaa. Minusta siinä tarvitaan myös sitä tiettyä, nimenomaan hyvää kunnianhimoa. Esim. minulta sellaista(kin) kunnianhimoa puuttuu, vaikka tietysti mulla olisi tosi näkemyksellisiä ja eteviä mielipiteitä siitä miten asioiden pitäisi olla :) Esim. nykyinen poliittinen päätöksenteko on mitä on, ja ihan jo siksikin toivoisin, että meillä olisi riittämiin juuri sitä hyvää kunnianhimoa omaavia, vähän toisella tavalla ajattelevia, asioiden hoitamisesta kiinnostuneita ihmisiä.

      Tuo vähemmän terve kunnianhimo on sitten eri juttu. On ehkä vähän harmikin, että juuri vähemmän terve puoli tuossa sanassakin aika herkästi ikävästi kajahtaa.

      Itse asiassa muuten - eikös "kunnia" ole oikeastaan lähtökohtaisesti aika myönteinen sana? Eihän voi esim. kunnioittaa muuta kuin sellaista, mitä pitää arvokkaana. Silloinhan kunnianhimoisenkin pitäisi pyrkiä toimintaan, jota voidaan pitää nimenomaan arvokkaana.

      Ehkä on niinkin, että piirre kuin piirre voi oikeastaan olla terve tai vähemmän terve? Sairaalloinen perfektionismikaan ei liene kovin hyvästä... Täytyy koettaa pysyä terveen puolella :)

      Kiitos samoin sinulle oikein hyvää viikonloppua ja todellakin, ihanaa jutella pitkästä aikaa. Kovasti ilahduin visiitistäsi. Pakko laittaa sulle nyt sydän <3


      Poista
  2. Ensinnä iso kiitos Vogelerin herkästä odotuskuvasta! Tuo aiempi kaipaus herättää aina vaan syviä tuntemuksia. Kuinka ihmeellisen taitavasti Vogeler asennoin ja rytmiikallaan osaaakan noita syviä tunteita kuvata!

    Pitkälti olet perfektionismin polkuja kulkenut ja laajalti sen kiemuroita pohdiskellut. Tuo peikko on tuttu ja inha kaveri, joka roikkuu sitkeästi helmoissa kiinni ja taapertaa irtiravisteltuna tarmokkaasti jäljessä. Omalta osaltani juontunee lapsuudessa kuulluista, ehkä sinällään hyvää tarkoittavista, hokemista kuten: "Se, mikä tehdään, tehdään heti eikä viidestoista päivä!" "Se, mikä tehdään, tehdään kunnolla tai ei sitten ollenkaan!" "Se, mikä tehdään, tehdään loppuun asti tai ei aloiteta ollenkaan!" Ja niin syntyi puhdasveinen suorittaja-perfektionisti.
    On ollut melkoinen taival ja urakka poisoppia tuosta itse itselleen asettamasta vaatimustasosta (muiltahan on kyllä vaivattoman helppoa hyväksyä vaikka minkätasoisia rimanalituksia, no sellaista sattuu...) sekä vakuuttautua ja uskoa, että riittävän hyvä on hyvä ja oikea mitta; että se todellakin riittää. Tällöin jäljelle jäävät ne meille tarpeelliset hyvinvoinnin edellytykset, elementit ja työkalut - kuten mainitsetkin - kasvun mahdollisuus ja tekemisen ilo. Epätäydellisyyden ja ilon merkeissä kevättä kohden:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, eivätkö olekin ihania nuo molemmat Vogelerit? Minäkään en väsy niitä katselemaan. Niissä on jotakin hyvin syvää ja herkkää.

      Joo, aika hankalaa on peikkoa tosiaan kokonaan kannoiltaan karistaa vaikka saisikin riuhtaistua siltä helmansa irti. Nuo hokemat, joita siteeraat, ovat kyllä tosiaan varmasti yksi perfektionismin syntytapa. Minun kohdallani peikkoröntti taitaa kuitenkin olla vähän semmoinen myötäsyntyinen seuralainen, osa tätä tähtikarttojen ja muiden kohtalomahtien lahjoittamaa pakettia. Mutta niin, oli peikon syntyhistoria sitten mikä hyvänsä, niin parasta pyristellä vaan ja opetella laittamaan rönttelölle yhä paremmin hanttiin. Mahdollisuus ja ilo ovat aika paljon mukavampia seuralaisia. (Sori vaan, peikko.)

      Ja on muuten niin totta tuo, että muilta niitä rimanalituksia hyväksyy paljon helpommin. Sellaista sattuu, juuri niin, eikä se nyt niin vakavaa... Itselleen sitä asettaa nähtävästi aika herkästi ihan erilaiset vaatimukset.

      Riittävän hyvä on käsitteiden kaunotar. Eli todellakin epätäydellisyyden ja ilon tuulahduksissa kevättä päin :) Kiitos paljon kommentistasi Takkutukka, ihanaa kun jaksat piipahdella ja kommentoida.

      Poista
  3. Katja, jos sitä ei kutsuttaisikaan perfektionismiksi.

    Jos se ilmaistaisiin niin, että on olemassa taso, miten pystyy kirjoittamaan, mutta sinne tasolle on vaikea päästä. Ei voi antaa periksi, koska tietää, että on mahdollista pystyä vielä parempaan. Ehkä toisille riittää vähemmän - kirjoittamisessakin. En tiedä.

    Nämä ovat juttuja, joita mietin tavallaan jatkuvasti. Blogissa tietysti joudun julkaisemaan tekstejä, joihin en ole tyytyväinen, koska muutoin en saisi julkaistuksi mitään, enkä suoraan sanottuna näe edes järkeväksi viilata loputtomiin blogipostauksia.

    Nyt on kriisiä ollut pitkään ja olen siitä valmistellut postausta, mutta aina tulee uusia ajatuksia ja saan itseni kiinni jostain ja homma alkaa aluksi.

    Nähtäväksi jää, tuleeko mitään nähtävää :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, aika hyvä ajatus. Sanat ovat välillä ihan hirveän vaikeita. Niillä on niitä värähtelyjä. Säteilyjä. Nyt pitää kyllä ihan oikeasti ryhtyä miettimään tälle sanarontille korvaajaa.

      Tuohan siinä juuri on. On välillä ihan sietämätöntä, että ei yllä sinne minne tahtoisi. Ei tietenkään ole mitenkään sanottua, että sinne voisi ikinä yltääkään (kykyjensä puolesta jne.), mutta silti se vaan siintää silmissä, kaihona ja jonkinlaisena sisäisenä vaatimuksena.

      Ja heh, oikeastaan tuntuu vähän pöhköltä pohtia koko juttua julkisesti samalla kun koko ajan julkaisee täydellisen epätäydellisiä tekeleitä :D Minullakin on täällä blogissa onneksi (?) lähtenyt rakentumaan se linja, että antaa mennä. Jos jäisin jokaista tekstiä loputtomiin hinkkaamaan, niin en olisi julkaissut vielä ensimmäistäkään. Ei tosiaan olisi koko kamaria. Juuri siksi tämä blogikirjoittelu on opettanut ja vahvistanut sitä keskeneräisyydensietokykyä. Välillä olen hinkannut enemmän, välillä vähemmän, ja aina on tulos tasaisen epätäydellinen :) Toisinaan jopa olen melkein hinkkaamatta kokonaan, jee! (Anteeksi lukijaparat, mutta tämä on itsekasvatusta.)

      Toisaalta sitten on, kirjoittamisessa yleensäkin, että se on niin tärkeää ja rakasta, että sille haluaisi antaa kaikkensa. Ei haluaisi olla epätäydellinen. Eikä kuitenkaan muuta voi. Ehkäpä se riittävän hyvä siis sittenkin riittää. Ihan jo siksi, ettei lamaannu.

      Joo, tämä on vähän tämmöistä kriisiä tämä (kirjoittavan) ihmisen elämä. Koetetaan kestää. Ja katsotaan mitä tuleman pitää.

      Kiitos paljon kommentistasi ja piipahduksestasi, oli ihanaa kun kyläilit.

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!