Kirjoittamisesta ja perfektionismista

  

 Heinrich Vogeler: Die Erwartung (Träume II), 1912.

Joskus kolmentoista tietämissä kirjoitin melkoista saippuaoopperaa teinien rakkaussuhteista, ja ystäväni luki käsikirjoitusta sivu kerrallaan sitä mukaa kuin minä kirjoitin. Ne olivat hauskoja hetkiä: kirjoittamisen iloa ja välitön lukijakosketus. Ei ollut tietoakaan perfektionismista ja lamaannuttavasta itsekritiikistä. Ei ollut aavistustakaan siitä, että se, mitä kirjoittaa, voisi hävettää.

Vuotta myöhemmin oli jo toisin. Halusin kirjoittaa hienon ja taiteellisen romaanin, ja siinäpä se yritelmä tulikin sitten tuhoontuomittua – ”hieno” ja ”taiteellinen” kun tuppaavat väkisinkin nostamaan riman aika ikävän korkealle. Olin neljätoista ja perfektionismipeikon puraisema.

Peikko tuli ja jäi. Miten lienee, onko se niin että siinä neljäntoista tietämissä sitä alkaa olla se ihminen, joka tulee aina olemaan? Tai no, aina ja aina, mutta niin, että niillä main sitä alkaa olla se peruspersoonallisuus kasassa?

Luulen, että suunnilleen niin se ainakin minulla on. Neljätoistavuotiaana olin kiinnostunut koko lailla niistä asioista, joista olen kiinnostunut myös nyt. Orastaa alkoivat myös ne arvot, jotka edelleen ovat minulle tärkeitä. No, Anthraxia en enää kuuntele. Enkä käytä maihinnousukenkiä. Enkä kyllä taida Pimeyden kukkiakaan enää ikinä lukea. Mutta noin niin kuin yleensä. Pidin kirjoittamisesta, kirjallisuudesta. Siitä en, että luontoa riistetään. Ja halusin pukeutua helmoihin, en housuihin. Kaikki tuo pätee edelleen.

(Jaarittelet sivurönsyjä, huomauttaa peikko, ja on oikeassa. Palaan asiaan.)

Niin: peikko tuli ja jäi. Kirjoittamiseni ei loppunut vielä neljätoistavuotiaana, mutta jossain vaiheessa, nuoressa aikuisuudessa, kävi sitten myös niin. Kesti kauan, ennen kuin aloin taas kirjoittaa. Liian kauan, voisin myös sanoa, mutta en sano. Tämän matkan on ehkä kuulunut mennä juuri näin.

Olen elämäni varrella miettinyt perfektionismia paljon. Kai sitä väkisinkin miettii, kun peikonrönttäle roikkuu itsepintaisesti mukana.

Ehkä on hyvä sanoa: en ole mikään täydellisyyden ilmentymä todellakaan, en millään tavalla enkä missään. Olen epätäydellinen, rosoinen ja säröinen, teen virheitä ja erehdyn. Olen epätäydellinen, olen ihminen. Kaikki, mitä teen, on epätäydellistä. Niin: perfektionistikaan ei koskaan saa aikaan mitään täydellistä.

Tiedän myös, että täydellistä ei tulekaan, ei ikinä. Ja mitenpä tulisikaan, epätäydellisen ihmisen tekemisistä.

No, sen perfektionistikin siis ymmärtää. Kaikki on loputtoman ja väistämättömän epätäydellistä. Paitsi ehkä omenankukka, juuri puhjennut ruusu, vastasatanut lumi. Ihminen tai ihmisen tekemiset eivät sellaiseen täydellisyyteen yllä.

Perfektionistin kurimus onkin aika kamala: sitä haluaa täydellisyyttä ja silti tietää, että sitä ei ole eikä tule. Hullunkurinen yhtälö, oikeastaan.

Minua perfektionismi on toisinaan estänyt. Toisaalta se on ehkä joskus johtanut myös hyvään. On ollut onnistumisiakin, juuri siksi että olen vaatinut itseltäni paljon.

Parhaimmillaan perfektionistipeikko on ehkä vähän niin kuin kannustava valmentaja. Vähän sellainen vaativakin, hyvällä tavalla. Se piiskaa tekemään parhaansa. Tietysti sitä sitten joutuu, taas kerran, kohtaamaan oman keskeneräisyytensä ja sen, että täydellistä ei kumminkaan tule, ei mistään. Mutta silti. Ainakin sitä on yrittänyt, tehnyt niin hyvin kuin on voinut. Ja toisinaan sitä sittenkin ymmärtää, että se riittää. Juuri se.

Pahimmillaan peikonrönttäle istuu tukkeeksi kaiken luovuuden ja toimintatarmon päälle. Heiluttelee karvakinttujaan ja irvistelee. Määrää, että mitään ei tehdä, koska mikään ei kuitenkaan onnistu. Ja niin sitä ei sitten tehdä. Ollaan tekemättä. Uskotaan peikkoa ja sitä että ei osata. Että ei kannata. Ei kannata, koska tulos on väistämättä epätäydellinen, riittämätön. Ihan niin kuin koko epätäydellinen, riittämätön, kamala itse.

Minulla on tuon peikon kanssa vähän opettelemista, edelleen. Tai paremminkin: minulla on tuolle peikolle vähän opettamista, edelleen. Mutta luulen, että kyllä se tästä, pikku hiljaa.

Olen kumminkin vasta nelisenkymmentä. Kun olen kahdeksankymmentä, me ehkä istumme peikon kanssa keinutuoleissa ja juomme sopuisasti iltapäiväteetä, mietimme että tähän sitä on yhdessä tultu. Ei tullut täydellistä, mutta tuli elämä. Ajatella. Kokonainen elämä. Ja tulihan kirjoitettua muutama kirjoitelmakin. Epätäydellisiä nekin, kyllä, mutta kirjoitelmia. Ihan omia.

Kokonaan en ehkä tahdokaan peikkoa pois häätää. Arvelen, että sillä on kyllä myös paikkansa ja tehtävänsä. Joskus se voi ehkä olla jopa suojelusenkeli. Mutta kirjoittamisen iloa ja paloa se rontti ei enää koskaan saa minulta viedä.

Tämän olen ehkä joskus jo sanonutkin, mutta sanon taas: tämä pieni kamarini on ollut peikon ojentamisen kannalta oivallinen paikka ja mahdollisuus. Keskeneräisyydensietokykyni on varmasti vähitellen kasvanut. Monet kirjoitukseni joutaisivat kyllä tarkalleen ottaen jorpakkoon, mutta annan niiden kuitenkin olla. Ne ovat terveellisiä muistutuksia siitä, että maailma pysyy kummasti pystyssä minun ja tekeleideni keskentekoisuudesta huolimatta.

Se, mitä tässä ehkä eniten halua sanoa, on, että kirjoittaminen on aina ennen kaikkea mahdollisuus. Se on ilo. Voimavara. Matka. Ja että peikkojen ei saa antaa sellaista mahdollisuutta, iloa, voimavaraa, matkaa, lyntätä.

Ehkä haluan sanoa myös sen, että perfektionismi merkitsee toisaalta myös rakkautta, paloa, intohimoa. Sitä, että haluaa tehdä parhaansa juuri siksi, että on itselleen tärkeiden asioiden äärellä. Niinhän se on aina: asioilla on kaksi puolta, ainakin.

Ja ei, en minä(kään) ole koskaan ollut perfektionisti kaikessa. Niissä asioissa vain, jotka ovat olleet tärkeitä. Ikinä en ole tähdännyt mestarihiihtäjäksi. Itse asiassa en osaa hiihtää oikeastaan ollenkaan. Mutta kirjoittaminen on rakasta, sanat. Minulla on ollut opettelemista siinä, että olen antanut epätäydellisen itseni taas kajota kirjoittamiseen, sanoihin. Olen onnellinen, että olen lopulta antanut, oppinut.

Elämä opettaa. Minun tärkein oppini on varmasti äitiys. Äitinä sitä huomaa, koko ajan, oman raakileisuutensa, sen että matkalla tässä vasta ollaan, koko ajan elämää oppimassa.

Niillä on myös yhteys, äitiydellä ja kirjoittamisella. Aino Kallas koki niin. Minä koen niin. Moni muukin kokee niin. Sekä äitiys että kirjoittaminen ovat luovaa voimaa.

Minusta piti tulla äiti, ennen kuin uskalsin palata kirjoittamisen äärelle. Luulen, että se on tärkeä osa elämäni kaarta. Miten suuri lahja nuo lapset ovatkaan. Niin: opettivat äitinsä rohkenemaan. Ei ihan pieni oppi.

Äitiys on opettanut minulle armollisuutta itseäni ja epätäydellisyyttäni kohtaan. Olen oppinut, että ihminen voi olla riittävän hyvä siinä mitä tekee, niillä kyvyillä ja taidoilla joita hänellä juuri sillä elämänsä hetkellä on. Ja että ihminen voi myös oppia ja kasvaa, koko ajan.

Todennäköistä on, että en pääse perfektionismista koskaan. Kun tuo luonteenlaatu on mitä on, niin se sitten on mitä on. Perfektionismipeikko kuuluu pakettiin, halusin tai en. Mutta kuten sanottu, kyllä se saa mukana kulkea. Mutta kuitenkin niin, että se saa vähitellen myös oppia yhä paremmille tavoille. Niin, että se ei latista eikä lannista vaan ehkä rohkaisee, kannustaa yrittämään.

Kirjoitan – ja julkaisen – tämän kirjoituksen, koska tiedän, etten ole ainoa. Koska tiedän, että riittämättömyydenpelko estää monia kirjoittamasta. Ja koska tiedän, että siellä peikon itsepintaisen irvistelyn takana odottaa vapauttava ja vahvistava, ihana kirjoittamisen ilo.

Oma kirjoittamisen iloni ei ehkä ikinä enää ole ihan sellaista kuin se oli kolmetoistavuotiaana. Ei ihan niin vapaata, kahleetonta, vailla itselle asetettuja odotuksia. Vaikka mistäs sen ikinä tietää. Voihan olla, että kaari vielä joskus sulkeutuu. En tiedä, tietenkään. Juuri nyt nautin siitä ilosta ja vapaudesta, mitä minulla on nyt, tässä. Peikko pomppii mukana, mutta siihen on ehkä oppinut jotenkin suhtautumaan. Välillä sitä onnistuu jopa tuuppaamaan vähän sivummalle.

Juuri nyt matkani on tämän hetken kohdalla. Ihmisenä, kirjoittajana. Toivon, ja uskon, että minulla on molempina vielä paljon mahdollisuuksia kasvaa. Kunhan vain muistan, että sitä täydellisyyttä ei ole. Ja että täydellisyyden sijaan on kuitenkin jotakin muuta, ehkä vielä parempaa: ilo. On ilo olla ihminen, ilo kirjoittaa. Ja se riittää. Riittää hyvin. Oikeastaan se on aika paljon.

(Liian pitkä, sanoo peikko, ja edelleen sinä rönsyilet ja jaarittelet liikaa. Ymmärrät kai, että tämä on lähinnä luonnos. Tiedän, minä vastaan. Ja ymmärrän. Mutta tämä on kirjoitus epätäydellisyyden sietämisestä. Tämän kuuluukin olla epätäydellinen.)