L. Onerva: Mirdja (1908)

”Minä olen todella kaunis. Mikä vahinko, ettei kukaan mies saa nähdä sitä, ihailla sitä, sanoa minulle, miten kaunis olen...”

Näin ajattelee Mirdja Ast, kaunis ja kiihkeä nuori nainen, maatessaan alastomana punaisella peitteellään ja katsellessaan vartalonsa piirteitä. Mirdja tietää olevansa kaunis, mutta oma katse ei riitä. Tarvitaan toiset silmät, miehen.

Oma painokseni kirjasta on Otavan painos vuodelta 1982.

L. Onervan (1882-1972) esikoisromaani Mirdja ilmestyi hieman yli 100 vuotta sitten, vuonna 1908. Mirdja oli aikansa sensaatio: se sai paljon kiitosta, jopa valtion kirjallisuuspalkinnon, mutta myös paljon kuohahtelevaa moitetta. Mirdja toi kirjallisuuteemme uutta ja ennennäkemätöntä, mutta nimihenkilön halu pysyä vapaana ja hakeutuminen useisiin eroottisiin suhteisiin vailla sitoutumisen tavoitetta oli monelle aikalaiselle liikaa. Mirdja palkittiin kuitenkin luultavasti paitsi rohkeasta ilmaisustaan, myös juuri rohkeasta sisällöstään: teos nosti naisidentiteetin ongelmallisuuden esiin tavalla, joka oli maamme kirjallisuudessa aivan uusi.

Onerva oli Mirdjan ilmestyessä vain 26-vuotias, rohkea nuori nainen. Mirdja oli monella tavalla aikaansa edellä: modernilla tavalla kerrottu moderni nainen, jolle oman ajan rajat olivat liian ahtaat. Maailma oli 1900-luvun alussa murroksessa, astumassa kohti monin tavoin toisenlaista aikaa, mutta vanhat käsitykset olivat vielä lujassa. Naisen hyväksytyin paikka oli yhä se perinteinen, eikä naiseuteen katsottu kuuluvan sellaista intohimoisuutta ja itseriittoisuutta, jota Mirdjassa oli.

Mirdja on kiihkeä ja elämänjanoinen. Hän sanoo: ”Ja elämän tahdon minä tuntea ja itseni.” Mirdja tahtoo olla vapaa, taiteilija. Riippumaton minuus on Mirdjan ihanne, sillä itsensä antaminen toiselle on yhtä kuin itsensä murha. Mirdja ei anna itsensä rakastaa aidosti, ei anna itseään toiselle, vaan tahtoo pitää itsensä itsellään: ”antautumisessa minä kadottaisin itseni”.

Rakkaus on Mirdjalle hetkellistä, totta vain hetkenä joka on:

”Mitä suurempi rakkaus on, sitä lyhempi sen ikä. Parhaimmat hetket elämässä ovat vain silmänräpäys, ja syvimmät rakkaudet ovat kuolleet jo syntyessään...”

Mutta myös Mirdja on kuitenkin kiinni ihmisen ikiaikaisessa tarpeessa kuulua toiselle. Minuus määrittyy lopulta vain toisen kautta, ilman toisen katsetta ihminen ei tunne itseään eläväksi, hehkuvaksi. Toisaalta Mirdja ajatteleekin: ”rakkauden täytyi sittenkin olla elämän sisältö, ja suurin.” Mirdja pyrkii toimimaan kuin kannattaisi vapaata rakkautta, mutta ei tähänkään kuitenkaan kykene.

Mirdjan tragedia on hänen kyvyttömyydessään yhdistää itsessään naiseus ja luova taiteilijuus. Naiseus edellyttää rakkautta ja taiteilijuus vapautta, ja toinen tuntuu aina kärsivän: Mirdja tavoittelee eheyttä, mutta ei onnistu tavoittamaan minuutensa kokonaisuutta, vaan pirstaloituu ja ajautuu kohti tuhoa.  

Mirdja kuvaa naisidentiteetin rakentamisen ongelmallisuutta maailmassa, jossa uudenlainen toimintatapa on jo periaatteessa mahdollinen, mutta käytännössä kuitenkin vieroksuttu. Identiteetin rakentamisen ristiriita on sekä sisäinen että ulkoinen: se on minuuden sisäistä kipuilua, mutta myös kouristavaa kohtaamista maailman kanssa.

Ehkä aikalaisnaisissa oli muutamia lukijoita, jotka tohtivat tunnistaa saman ristiriidan itsessään. Useimmat tuskin tohtivat: naisen paikka oli 1900-luvun alussa vielä se mikä oli, ja harva sitä vastoin näkyvästi uskalsi, osasi tai tahtoi kapinoida. Nykylukijan rohkeus samaistua Mirdjaan on ehkä suurempi: Toisaalta itsensä toteuttamisen ja toisaalta rakkauden tarve ovat loputtoman ajankohtaisia, vaikka nyky-yhteiskunnan nainen voi ja saa toki jo olla myös itseään toteuttava subjekti siinä missä mieskin, eivätkä rakkaus ja minuus ehkä enää sentään sulje toisiaan pois.

Kirjallisuushistoriallisesti Mirdja kytkeytyy symbolismiin ja dekadenssiin. Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: ”Mirdjassa kulminoituvat monella tavalla vuosisadanvaihteen symbolismin rakennepiirteet ja dekadenssin tematiikka. Se on symbolistis-dekadenttisen virtauksen tuottaman proosan huippu ja osaksi myös päätepiste.”* Mirdja on osoitus siitä, että Onerva oli hyvin tietoinen aikansa kirjallisista virtauksista meillä ja Euroopassa, ja lahjakkaana kirjoittajana hän kykeni luomaan tuntemansa pohjalta oman, ainutlaatuisen taideteoksen, joka osaltaan loi kirjallisuuteemme uutta.

Teosta on luettu myös ns. avainromaanina, ts romaanina, jonka henkilöille ja tapahtumille on osoitettavissa todellisia vastineita. Ehkä onkin. Mutta romaanin tenho perustuu aina ennen kaikkea sen omaan sisäiseen maailmaan. Nuoren Onervan kirjaa on yhä mielenkiintoista lukea myös hänen oman todellisuutensa – ja aikansa – kehyksissä, mutta tärkeintä lukukokemuksessa on sittenkin Mirdjan, ei L. Onervan, Eino Leinon, tai kenenkään muun todellisen ihmisen, tarina. Kirjailijan todellisuus ei heijastu kirjaan sellaisena se kuin on, vaikka usein kirja kantaakin kirjoittajastaan ja tämän kokemasta todellisuudesta yksityiskohtia, häivähdyksiä. Näin siitä huolimatta, että kirjoittaessaan kirjailija antaa teokselle ikään kuin koko itsensä.

Minulle Mirdja on yksi lukuhistoriani tärkeimmistä kirjoista. Luin kirjan ensi kerran noin kaksikymmenvuotiaana kirjallisuuden sivuaineopiskelijana ja kohtasin Onervassa kirjoittajan, joka Edith Södergranin tavoin sai minut huikaistumaan sanojen voimakkuuden edessä. Pidän Mirdjan kauniista, kiihkeästä kerronnasta: teoksen kieli on tunteellista, rönsyilevää, musiikin kaltaista. Kerronta etenee pääosin sisäisenä puheena ja dialogeina, mikä sekin oli teoksen ilmestyessä uutta. Tietty luonnosmaisuus vain lisää kerronnan ilmettä nimenomaan puheena. Palasin kirjaan pitkän tauon jälkeen taas viime kesänä ja kyllä, olin yhä hurmaantunut. Lukukokemus oli varmasti toisenlainen kuin liki puoli elämää sitten, mutta varmasti vähintään yhtä vaikuttava.

Onervan ilmaisuvoimainen kieli yhdistettynä tarinan iäti kiehtoviin aiheisiin – raastavaan tarpeeseen saada rakkautta ja ihmisen ikuisesti kipuilevaan minuuteen – tekee Mirdjasta ehdottomasti yhden kirjallisuushistoriamme ajattomista klassikoista. Klassikko kantaa aina mukanaan omaa aikaansa, mutta samalla se onnistuu ajattomuudessaan koskettamaan yhä uusia lukijasukupolvia. Siksi se elää yhä.

 *Teoksessa Varpio, Yrjö & Rojola, Lea (toim.) 1999: Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan.