Etäisyyttä, kirjeitä ja mahdollisia oivalluksia

Käsikirjoitukseni, joka syksyllä hennot siivet väristen lennähti avaraan maailmaan, on saanut levätä näihin keväisiin päiviin asti, melkein. Olen kirjoittanut toisia tarinoita, en ehkä paljon mutta vähän, aihelmia jotka eivät ole osanneet päättää mikä niistä tahtoo olla ensin. Ne tai minä, niin. Olen kai ollut jonkinlaisessa välitilassa, etsiskellyt, tunnustellut. Tahtonut kirjoittaa niitä kaikkia mutta en sittenkään, toivonut kykeneväni valitsemaan ja syventymään. Ehkä olenkin kaivannut paluuta, jatkamista, uutta yritystä saada valmiiksi juuri se tietty tarina.

Tietenkin olen ajatellut myös tätä käsikirjoitustani hetkittäin, miettinyt mitä sille tahtoisin tehdä, toisinaan hieman vilkaissutkin. Miettinyt unohtaisinko sen, jatkaisinko eteenpäin vain toisten tarinoiden kanssa. Tuleeko siitä mitään? Voiko tulla? Nyt olen kuitenkin aloittanut sen alusta, tavallaan. Muuttanut ehkä jotakin, kokeillut ja tunnustellut.

Kirjoittajan hetki:

tulosteita, merkintöjä ja teetä...

Niin: käsikirjoitukseni matkasi syksyllä viiteen kustantamoon, joista tähän mennessä on vastannut kolme. Ensimmäinen kustantamo vastasi jo muutaman päivän päästä – hylkäyskirje oli päivätty suunnilleen käsikirjoituksen lähetyspäivää seuraavaksi päiväksi (kyllä: ajattelin, että käsikirjoituksen täytyy olla todella, todella huono ja että olin suotta tuhlannut kauniita metsiämme liian monen kopionipun verran – kolmen, koska kaksi lähetystä lähti sähköpostitse). Seuraava hylkäys saapui noin kuukauden ja sitä seuraava noin puolen vuoden kuluttua. Kaksi vastausta puuttuu yhä, mutta en odota ihmeitä. Luultavasti käsikirjoitukseni on hautautunut unohduksiin. Ehkä onkin hyvä niin.

Sillä ei, se ei ole valmis. Se on sekä liian tyhjä että liian täysi ja ennen kaikkea keskeneräinen. Mutta silti: siinä on tiettyjä elementtejä, joista pidän ja joiden parissa tahdon vielä jatkaa. Ja kyllä: etäisyys muuttaa katsetta, näyttää kirjoituksen haparoivuuden ja heikkoudet, mutta toisaalta se mihin siinä eniten uskoo pitää pintansa. Tuntuu, että haluan vielä etsiä tapaa sanoa sanottavani. Rakkautta, ehkä.

On ehkä paljonkin mitä siivota pois, korvata jollakin muulla. Juuri nyt ajattelen, että tärkeintä on kirkastaa itselleni tarinan sydämet, ne ytimet joiden vuoksi tahdon sen kertoa. Sitten keskittyä etsimään oikeita sanoja, rakenteita, ratkaisuja. Ehkä jotakin onkin jo löytymässä, ainakin kirjoittajanmieleni iloitsee mahdollisista oivalluksista, leikin jatkamisesta.

Ja kyllä: hylkäyskirjeiden saamiseen on liittynyt monenlaisia tunnetiloja. Epäkelpoisuutta ja häpeää (kirjaksi, tämäkö, suuruudenhulluutta), turhautumista ja halua vetäytyä (en osaa, en ikinä, mitä oikein kuvittelin), sisuuntumista, halua kirjoittaa paremmin ja osata ja onnistua (kyllä minä vielä) ja sitten – niin, myös välinpitämättömyyttä, jonkinlaista ohittamista (tunne siitä että ei, ei tässä ole koko totuus, mistään). Kaikkein eniten olen silti onnellinen siitä että uskalsin. 

Niin, silittelen itseäni hyvillä ajatuksilla ja kiitän tarttumisesta ja rohkeudesta, siitä että lopultakin olen tiellä jolle olen aina tahtonut astua: kirjoittamassa. Iloitsen matkasta. Välillä tarinat tarvitsevat myös taukoa, unohtumistakin, mutta sen jälkeen on ehkä taas niiden aika. Niin kuin nyt, juuri tämän tarinan.

Elämässä on hälyä, enimmäkseen hyvää. Ja hälyn keskeltä löytyy myös hiljaisia hetkiä, joina palata tarinaan. Maailmaan, jossa on valoa. Kohtaamisia. Kosketuksia. Kenties aavistus leijuvaa pölyä. En tiedä, tuleeko siitä edelleenkään valmista, mutta minun on koetettava vielä. Sana sanalta, lause lauseelta, katkelma katkelmalta. Aikaa se vie, maailman rakentaminen, mutta eihän minulla ole kiire. Ja ehkä sanojen rytmi hiljakseen kehittyy, niiden paino ja tuntu. Sekin, mitä ne sanovat.