Sanoja ja metsäpolkuja

Istuin koneeni ääressä melkein koko sateensekaisen päivän – luin levännyttä käsikirjoitustani, hetkittäin katsoin harmaata taivasta ikkunan takana. Eilen ajattelin, että ehkä olisi taas aika lukea kirjoitettua, katsella sitä, ajatella. On hyvä, että luin.

Mutta niin kuin aina, liian monen tunnin jälkeen ajatus taas väsyi. Tahto olla tekstin äärellä on toisinaan kohtuuton, kyky ei siihen vastaamaan yllä – en pysty lukemaan/kirjoittamaan/työstämään tekstiäni niin kauan kuin tahtoisin. On osattava myös irtautua, mennä lepäämään, tekemään muuta. Tänään irtautuminen oli taas erityisen vaikeaa, ehkä siksi että olimme olleet erossa, minä ja tekstini.

Lopulta päätin kuitenkin lähteä kävelylle – satoi koko ajan, mutta oli ihanaa, raikasta. Kaipasin tosin myös tuulta, tuiverrusta. Lempeässäkin sateessa ajatukset silti kirkastuivat, askeleet antoivat niille vauhtia. Mikä onni olla ihminen, kävellä ja kirjoittaa.

Käsikirjoitukseni on vaiheessa, jossa se on jo kokonaisuus, mutta ei aivan eheä vielä.  Tuntuu, että viimeisten repeämien siloittelu on vaikeinta, että niiden kohdalla punnitaan kaikki: kyky, kehittymiskelpoisuus, kärsivällisyys. Toisaalta hetki on huumaava – päivä, jona kirjoituksesta on lähetettäväksi, on kenties lähellä. Mitä se sitten tarkoittaakaan, viikkoako, vuodenajan vaihtumista, kokonaista vuottako vielä. Mahdotonta sanoa. Mutta luulen, että se hetki on sittenkin jo pian. Jatkan tekemistä, tunnustelen tuleeko tekstistä valmiinkaltaista.

Aika ajoin on hyvä pitää lomaa tarinastaan, antaa sen nukkua, tuuditella uneen myös omia ajatuksiaan – olla ajattelematta, ajatella muuta. Alitajunta jossakin mielen takana tai alla tai rinnalla jatkaa silti työn tekemistä, rakentaa omia kudelmiaan vaikka tietoisuus ei tekisi mitään. Ja etäisyyttä otettuaan sitä näkee kaiken toisin: sekä heikkoudet että vahvuudet on taas helpompi huomata.

Omaa tekstiään on mahdotonta katsoa kirkkaasti. Se on liiaksi itsessä kiinni – itse synnytettyä, oman tajunnan ja alitajunnan toisiinsa limittyvistä liikkeistä luoduksi tullutta. On mahdotonta itse sanoa, tekeekö tekstillä mitään. Silti siihen on koetettava luottaa, uskoa siihen mitä tekee, sanoihinsa. On, koska uskomatta oleminen merkitsisi maailman menemistä kiinni – sitä, että vetäytyisi itseltäänkin piiloon.

Minä kirjoitan, koska rakastan kirjoittamista. Koska kirjoittaessani tunnen itseni merkillisen elinvoimaiseksi ja olemassa olevaksi: minun jalkani ovat vahvat ja mieleni maisemat avarat. Jokainen lause, joka rakentuu oikeanlaista lähenteleväksi, muodon ja sisällön suloiseksi syleilyksi, tekee onnelliseksi. Silti minun kirjoituksillani on myös toive – sanani kaipaavat avaraan maailmaan, eivät tahdo tyytyä minuun. Kai ne ovat kuin lapsia: kasvavat aikansa kanssani, mutta tahtovat sitten jo mennä, nousta omille jaloilleen. Ja koska minä olen äiti, minun tehtäväni on niihin luottaa, uskoa. On, vaikka kuinka pelkäisin miten niiden käy. Ja ei, en minä pelkää. Miksi pelkäisinkään – jos sanani kompuroivat, ne nousevat kyllä taas ylös.

Minä luotan sanoihini, en luota, luotan. Uskon niihin ja en usko. Mielipiteet vaihtuvat päivästä toiseen ja päivien sisällä. Mutta luotan enemmän kuin olen luottamatta, uskon enemmän kuin olen uskomatta. Silti mielen tuulet tuivertavat. Ehkä en tyyni osaisi ollakaan, ehkä tarvitsen kaikki nämä muuttuvat tuulet. Ja minä jatkan – kirjoitan, työstän, hion. Ehkä myös hetken vielä tänään.