P. L. Travers: Maija Poppanen (1934)

Pieni piipahdus lastenkirjallisuuden puolelle – kuukauden lastenkirjaklassikko! (En osaa sanoa tuleeko tästä perinne, kenties, katsotaan. Ajatus on ainakin innoittava ja kiehtova!)

”Sitten tuo tuulen paiskaama hahmo nosti säpin, ja lapset saattoivat nähdä, että se oli nainen, joka toisella kädellään piti kiinni hatustaan ja toisessa kantoi kankaista laukkua. Katsellessaan Jane ja Michael näkivät jotakin kummallista tapahtuvan. Heti kun tuo olento oli portin sisäpuolella, tuuli näytti nostavan hänet ilmaan ja viskaavan talon ovelle. Näytti siltä kuin tuuli olisi lennättänyt hänet ensin portille, odottanut, kunnes hän oli avannut sen, ja sitten tupsauttanut hänet ovelle laukkuineen päivineen.”

Lasteni kirjahyllyyn kotiutunut antikvariaattilöytö: 

painos vuodelta 1982, suomennos Marikki Makkonen.

Luimme hiljattain lasteni kanssa tätä kirjaa, jonka muistan olleen minulle itselleni lapsena mieleinen: muistin hauskasti sateenvarjollaan liitelevän, taianomaisen lastenhoitajan nimeltään Maija Poppanen. Tästäkin klassikosta on nyttemmin otettu uusi painos, ja käännöskin on sitä varten uudistettu. Hyvä niin – esimerkiksi uudet, suomalaiset lasten nimet helpottavat varmasti lapsilukijan tai –kuulijan taivaltamista tarinassa. Meillä kuitenkin luettiin ihan tätä vanhaa, antikvariaatista löytynyttä painosta, jossa Maija Poppasen hoidokkeina ovat vielä omastakin lapsuudestani tutut Jane ja Michael sekä näiden pikkuiset kaksossisarukset John ja Barbara.

Muistan tarinan innoittaneen minua lapsena niin, että ryhdyin silloin – noin kymmenvuotiaana – kirjoittamaan jonkinlaista omaakin tarinaani Maija Poppasen tapaisesta haltiatarhoitajasta. Ainakin taivaalle nostavia sateenvarjoja siinäkin taisi olla – en enää oikein muista, onhan tuosta kulunut jo melkein kolme vuosikymmentä. Tarina ei ole säilynyt ja luulen, että se jäi pahasti kesken. Menetys maailmankirjallisuudelle tuskin on ollut suunnaton, mutta itselleni olisi kyllä mielenkiintoista päästä vilkaisemaan pienen itseni kirjallisia mielenliikkeitä. Mutta olkoon, onneksi mieli kerrostaa itseensäkin aika paljon.

Uusi lukukokemus oli mielenkiintoinen: en esimerkiksi ollenkaan muistanut, että Maija Poppanen on niin turhamainen ja tuiskahteleva. Ei, muistin vain kerrassaan hurmaavan lastenhoitajattaren, joka vie lapsia sadunhohtoisiin seikkailuihin. Mitä ihmettä siis on tapahtunut: onko aika hämärtänyt muistoni vai olenko vain kerta kaikkiaan painanut lapsenmieleeni ainoastaan sen, mikä Maijassa on kaikkein olennaisinta? Myös Jane ja Michael pitävät Maijasta suunnattomasti, vaikka tämä on äksy ja tuhahteleva – niiskauttelee nenäänsä ja nakkelee vastauksiaan melko epäystävälliseen sävyyn. Taikako Maijasta tekee vastustamattoman?

Maija tulee, kun itätuuli vinkuu ”Kirsikkatien puiden alastomissa oksissa” ja lupaa viipyvänsä ”siihen saakka, kunnes tuuli kääntyy”. Maija Poppasen kanssa maailma on satua ja taikaa tulvillaan: siellä kohotaan naurukaasulla korkeuksiin, kuljetaan kompassilla maapallon ympäri, syödään sokerisormia ja liimataan taivaalle piparkakkutähtiä sekä käydään öisessä eläintarhassa, jossa ihmiset ja eläimet ovat vaihtaneet paikkaa. Jopa Maijan laukku on pohjatonta taikuutta täynnä. Mutta mitä ihmettä oikein tapahtuu? Jälkeenpäin Maija on kuin ei tietäisi mitään, tuiskahtaa vain.

Maija on monitasoinen, mielenkiintoinen hahmo: esteetikko, taikuri, täpäkkä täti. Mietiskelin tätä Maijan melko ristiriitaista olemusta kirjaa lukiessamme ja sen jälkeen, pyörittelin mielessäni hänen persoonansa monia sävyjä. Aikani pyöriteltyäni aloin saada Maijasta kumman tutun tuntuisen otteen: kauneutta rakastava ja itseensä unohtuva, herkästi ärtyvä mutta sittenkin niin avaria maailmoja avaava. Totesin: Maijassa tiivistyy jotakin hyvin olennaista siitä, millaista on olla nainen ja äiti (äiti, vaikka Maija itse onkin lastenhoitaja). Naisen olemukseen kuuluu usein kauneuden kaipaaminen ja ihanista hepenistä iloitseminen sekä – kuten hyvin tiedämme – myös kumma kärttyisyys. Äitinä taas tahtoo näyttää lapsilleen maailman ihmeellisen avaruuden, sen jonka voimasta lapset sitten kasvavat. Toisaalta on asetettava rajoja ja oltava joskus myös kipakka tuittupää. Ja – toden totta – kuten Maija Poppasella, myös jokaisella äidillä on äitiytensä lisäksi oma salaperäinen elämänsä, josta lapset eivät juuri tiedä. Toisinaan äiti liihottelee tiehensä, mutta lapset tietävät, että hän tulee sittenkin takaisin. Äiti ei lähde aivan niin pitkäksi aikaa kuin Maija Poppanen, mutta tuokioksi. Äiti ei ole, eikä voi olla, aina saatavilla.

Kirjassa on myös tarkkanäköistä – uskoakseni, elänhän itse aivan toisessa ajassa – havainnointia oman aikansa ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista ja tavoista toimia maailmassa. Moni havainto on tosin myös ajaton. Ei ihme, että Maija Poppanen otetaan aika ajoin uudestaan esille – kyllä hänessä klassikkoainesta totisesti on.

Minusta kirjassa oli edelleen kaikkein ihaninta – muistan, että olin samaa mieltä myös lapsena – luku, jossa kerrotaan ”Johnin ja Barbaran tarina”, perheen pikkukaksosten kasvu vauvasta yksivuotiaiksi. Kirja on tulvillaan taikaa, mutta tämä luku tuntuu minusta kuin todelta: pienet vauvat osaavat puhua päivänpaisteen ja kottaraisten kieltä, mutta kun ensimmäinen syntymäpäivä koittaa, taika katoaa – lapsesta tulee ihmisten ahtaiden rajojen vanki. Mutta onneksi meillä on yhä vielä sadut!

PS. Maija Poppasen takana kuuluu olleen todellinen hahmo: eräs Traversin lapsuudenperheen kotiapulainen, joka oli lapsille hyvin töykeä ja jolla myös oli papukaijapäinen sateenvarjo – näin kertoo suomentaja Marikki Makkonen painoksemme takalehdillä. Kiehtovaa, kuinka äksy kotiapulainen saattaa jäädä iäksi elämään lastenkirjaklassikon sivuilla!