Voiko kirjoittamista opettaa/oppia?

Keskiviikkona postilaatikkoon pudotetussa Parnassossa (3/2014) oli Johanna Venhon artikkeli ”Lukijan viettelemisestä”. Artikkelin alaotsikkona kuuluu kiivastakin keskustelua aika ajoin herättelevä kysymys ”Voiko kirjoittamista oppia?” Venho luotaa artikkelissaan siihen (etupäässä angloamerikkalaiseen) kirjateollisuuden haaraan, joka suorastaan tulvii oppaita kirjoittamisen opettamiseen ja oppimiseen. Artikkeli oli minusta hyvin mielenkiintoinen – olenhan itsekin tahollani pohtinut tätä kysymystä kerran jos toisenkin ja toki myös tullut pohdinnoissani jonkinlaiseen (ainakin toistaiseksi voimassa olevaan) tulokseen. Ajattelen, että kirjoittamista voi – ja pitääkin – oppia, mutta opinpolku voi eri kirjoittajilla olla hyvinkin erilainen. Tärkeintä minusta(kin) on joka tapauksessa – yllätys yllätys – lukeminen ja kirjoittaminen.

En itse ole toistaiseksi juurikaan lukenut varsinaisia kirjoittamisen oppaita, mutta kylläkin kirjoituksia kirjoittajuudesta ja kirjoittajana/kirjailijana olemisesta. Toki olen lukenut myös muutamia opastavia opuksia, mm. Mika Waltarin ikivihreän klassikon Aiotko kirjailijaksi?, mutta ns. ”tehtäväkirjojen” harjoitukset eivät ole minua juurikaan kiinnostaneet, enkä ole kokenut niitä tarvitsevani. Tekeminen opettaa parhaiten, mutta tehtävänsä voi ehkä laatia myös itse. En myöskään tähän asti ole osallistunut minkäänlaiseen kirjoittajakoulutukseen, vaikka kirjoittaminen onkin minulle myös tavoitteellinen harrastus.

Syksyllä olen kuitenkin aloittamassa ensimmäiset kirjoittamisen opintoni ja olen innoissani: uskon, että avoimen yliopiston opinnot ovat mielenkiintoiset, monipuoliset ja antoisat, ja luovat ajatuksiini uusia liikehtiviä ratoja. Tunnustan silti, että olen aiemmin ollut kirjoittamisen opintojen suhteen myös skeptinen: olen miettinyt juurikin tuota kysymystä ”voiko kirjoittamista oppia” tai pikemminkin se on ollut muodossa ”voiko kirjoittamista opettaa”. Sittemmin olen kuitenkin todennut, että luultavasti voi – tosin ehkä kyse ei ole niinkään kirjoittamisen opettamisesta sinänsä kuin välineiden tarjoamisesta oman kirjoittamisen ja syntyvien tekstien tarkasteluun. Omaa ääntä ja sanottavaa kukaan tuskin voi toiselle antaa, mutta rohkeutta ja työstämisen välineitä kyllä. Esimerkiksi erilaiset kirjoittajaopinnot ja -ryhmät saattavat hyvinkin saada omille teksteille helposti sokeutuvia silmiä avautumaan ja – mikä ehkä tärkeintä – tarjota tärkeää vertaistukea sitä kaipaaville. Myös oppaista ja muista kirjoittamista käsittelevistä opuksista saattaa parhaimmillaan saada uutta intoa ja puhtia puuhiinsa, ikään kuin kirjallista vertaistukea siis. Kirjoittajat, jotka itse opettavat – kuten Venho – saavat oppaista varmasti myös lisää ideoita omien, väistämättä ehtyvien ajatustensa jatkoksi.

En kuitenkaan usko, että kirjoittajakoulutus saati –oppaat olisivat kenellekään oikotie onneen. Ne molemmat voivat olla parhaimmillaan hyvin antoisia, mutta eivät ne välttämättä taivaita avaa. Teknisestikin taitavan kirjoittajan voi lopulta olla hankala kirjoittaa, ellei hänellä ole sanottavaa – tärkeintä siis varmasti on, että haluaa kirjoituksellaan jotakin sanoa. Mutta ei pelkkä sanomisen vimmakaan yksin riitä, jos kehittyä tahtoo. Rohkenisin väittää, että täytyy myös tuntea kirjallisuutta ja olla halukas oppimaan yhä paremmaksi kirjoittajaksi, vaikkapa sitten niitä opasopuksia lukemalla ja/tai kirjoittajakoulutuksiin ja -ryhmiin osallistumalla - mutta ennen kaikkea kirjoittamalla, kirjoittamalla ja kirjoittamalla sekä lukemalla, lukemalla ja lukemalla.

Kirjoittajakoulutusta ja oppikirjojen lukemista kylläkin myös kritisoidaan. Venhokin sivuaa aihetta artikkelissaan kysymällä "tuottaako kirjoittajakoulutus ja oppikirjojen lukeminen vain kirjallisia broilereita" ja vastaamalla, että kärjistys on turha. Broilerikeskustelu viittaa tässä kirjoittajien liialliseen tekniseen taitavuuteen, joka tuottaa turhan viilattuja, lukijoille etäisiä teoksia. Toisaalta olen kuullut sellaistakin rutinaa, että "kaikki" kirjoittavat koulutusten takia nykyään samalla tavalla, so. tasaisen tasapaksuja ja ennen kaikkea helppolukuisia tarinoita. Voikin olla, että jotkut koulutustahot pyrkivät muokkaamaan oppilaistaan mukavalukuisia lukuromaaneja tehtailevia sanailijoita, jotka välttävät teoksissaan turhaa "vaikeutta".  Tällaisille romaaneille on siinä tapauksessa kuitenkin varmasti tarvetta: ne vastaavat luultavasti suoraan kysyntään. Osa koulutuksista taas saattaa hyvinkin tähdätä myös tekniseen taituruuteen, mutta en nyt ihan broilereista ehkä puhuisi: parhaimmillaan koulutuksissa kehittyy varmasti kirjoittajia, joilla on kykyä ja halua myös ravistella kirjoittamisen rajoja ja tuoda kirjallisuuteen jotakin uutta - useimmiten kuitenkin lähinnä luomisen ilosta eikä vain teknisen kikkailun itsetarkoituksessa. Vai onko esimerkiksi Kriittistä korkeakoulua käynyt Maija Muinonen muka joku tehotuotettu ja kikkaileva broileri? Ei todellakaan, vaan hienon esikoisteoksen kirjoittanut sanataiteilija - Mustat paperit (2013) ei suinkaan suotta kerännyt sitä kiitosta, jota se sai. Ja enpä tiedä, en ehkä sentään menisi nimittelemään broileriksi yhtään ketään. Enkä kyllä ihan tasapaksuksikaan. Omalla äänellään ja omalla tavallaan jokainen kirjoittaa, vaikka opastusta matkan varrella saisikin.

Niin, minulla ei tosiaan toistaiseksi ole omakohtaista kokemusta kirjoittajaopinnoista, vaan kaikki niitä koskevat ajatukseni perustuvat luetun ja kuulostellun pohjalta rakentuneisiin vaikutelmiin. Nähtäväksi jää, tulenko syksyllä alkavien opintojeni lisäksi hakeutumaan oppiin myös toisaalle. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että opinhalu on kaiken kehittymisen äiti - opettelee sitten itsekseen tai opettajien johdolla. 

Ja kylläpä vaan se Waltarikin jo aikoinaan sanoi, että

”Ihmeen harvat tulevat ajatelleeksi, että kirjaileminen samoin kuin jokainen muukin ammatti edellyttää harjaantumista ja välttämättömiä perustietoja. Ei ole olemassa synnynnäisiä kirjailijoita. Lahjakkuuden korvaamattoman avun ihminen voi ehkä omata jo syntyessään, mutta pelkkä lahjakkuus ei suinkaan riitä kirjailijaksi tulemiseen. Toisten on helpompi oppia kirjoittamaan, toisten vaikeampi, mutta kirjoittamisen taito on jokaisen kirjailijan itse itselleen kehitettävä.”

(Mika Waltari 1935: Aiotko kirjailijaksi? – oma painokseni on vuodelta 1994, lainaus sivuilta 16-17.)

Waltarin aikoina ei tainnut vielä juuri kirjoittajakoulutusta tai –oppaita olla, vaan jokaisen kirjailija oli ”yleensä itse opittava ammattinsa” (mt., s. 17). Waltarin oma opus olikin varmaan monelle kirjailevalle lukijalleen tarpeen - ja on yhä. Nykyään on kuitenkin moni asia toisin: kirjoittajakursseja ja opaskirjoja on jo monenlaisia ja varmasti myös monentasoisia. Osa opastuksesta saattaa hyvinkin olla - kuten kritiikki toisinaan kuuluu - sitä ”rahat pois vaan eikä mitään vastinetta” -ainesta. Mutta osa on varmasti myös oikeasti antoisaa ja hyödyllistä. Oppijasta riippuu, minkälaista opastusta kokee tarvitsevansa.

Siteeraan loppuun vielä Venhon haastattelemaa käsikirjoittaja ja romaanikirjailija Vepe Hännistä: 

”Totuus on, että ihminen katsoo aina mieluummin huonon tarinan, joka on hyvin kerrottu, kuin hyvän tarinan, joka on huonosti kerrottu.” 

Tämän itsekin allekirjoitan! Ihannetilanne on, että luettavassa kirjassa (tai katseltavassa elokuvassa/näytelmässä) sekä kerronta että sisältö ovat esteettisesti puhuttelevia. Mutta jos toisesta on joustettava, niin tarinasta. Tämä perustuu varmasti siihenkin, että useimmat tarinat ovat jo tuhannesti kerrotut, mutta sanomisen tapa voi aina olla uusi.

Suosittelen Venhon artikkelia kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille - se sivuaa samoja tuttuja totuuksia siitä, että kirjoittamista oppii lopulta parhaiten lukemalla ja kirjoittamalla, mutta on myös hyvinkin kelpo kooste oppaiden annista ja herättelee mukavasti myös omia asiaa koskevia ajatuksia.

Ajattelemisiin ja kirjoittelemisiin siis - kirjoittaminen on mielenkiintoista matkantekoa!

PS. Ehkäpä pian otan paremmin esille myös tuon jo hitusen siteeraamani Waltarin klassikko-opuksen – muistan kuinka sitä lukiessani keräsin itseeni kuin ikiaikaista viisautta.