Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta (2014)

Lena Anderssonin romaani Omavaltaista menettelyä on niitä kirjoja, joita lukiessaan ymmärtää miksi kirjoja oikeastaan lukee: siksi, että ”sanoilla ei ainoastaan sanota asioita vaan myös tehdään asioita”. Andersson tekee sanoillaan jotakin, joka vahvistaa kirjallisuuden olemassaolon perusmerkityksen: kertoo tarinan, joka antaa lukijoille kiteytettyä ymmärrystä itsestään, toisesta ja maailmasta. Samalla Andersson näyttää, kuinka riipaisevan riippuvainen ihminen on rakkaudesta ja kielestä.

Lainasin kirjan kirjastosta, 

mutta minun täytynee hankkia se myös omaksi.

Eräänä päivänä runoilija ja esseisti Ester Nilsson saa tehtäväkseen pitää esitelmän taiteilija Hugo Raskista. Jo kirjoittaessaan Esteristä alkaa tuntua, että hän kuuluu yhteen aiheensa kanssa. Ehkä Ester rakastuukin jo omien sanojensa voimasta, sillä tavatessaan Hugon tilaisuudessa, jossa esitelmänsä pitää, hän on jo kuin tunteidensa kahleissa. Alkaa rakkaustarina, joka on – kenties alusta alkaen – tuhoon tuomittu.

Tarve tulla rakastetuksi on ihmisyyden perusta: ”Etsimme rakkautta, jotta tuntisimme että joku näkee meidät.” Rakkaus on elämämme valo, mutta samalla kaikki sen pimeä, sillä se vetää ihmisen itseensä kuin musta syöveri: olemme valmiita antamaan sille jopa minuutemme. Vai olemmeko? Hugo ei osaa antaa itseään, ei osaa rakastaa, tähyilee vain kohti vapautta, mutta osaako myöskään Ester? Ester on valmis kieltämään itsensä, kieltämään sen minkä tuntee ja tietää. Onko se sitten itsensä antamista, rakastamista? Osaako Esterkään antaa muuta kuin oman pakottavan tarpeensa saada rakkautta? Onko toisen todellinen kohtaaminen lopulta mahdottomuus?

Kuitenkin rakastuminen on totaalista: kaikki muu paitsi rakastaminen lakkaa olemasta merkityksellistä. Rakastava on rakastettunsa vallassa ja armoilla, sillä se, joka haluaa enemmän, on aina heikompi. Samalla rakastunut on silti myös häikäilemättömän itsekäs: rakkaus tahtoo omistaa, saada toisen omaksi, sellaisena kuin tahtoo tämän nähdä. Rakastunut näkee koko maailman ainoastaan oman rakkautensa valossa, ajattelee ajatuksia, jotka ovat väistämättä täysin subjektiivisia. Tosiasiat lakkaavat olemasta tosiasioita. Toisaalta rakastunut itsekin tietää, etteivät hänen ajatuksensa vastaa todellisuutta – mutta ”tiedon ja toivon ikuisessa taistelussa toivo voitti, koska tiedon omaksuminen olisi tullut liian kalliiksi ja toivossa oli helpompi elää.”

Mitä rakkaus siis oikeastaan on? Pelkkää kieltämistä, näkemättä jättämistä? Nieltyjä kysymyksiä ja itsensä peittämistä? Kevytmielisenä hypähtelevää turhaa toivoa? Kenties kaikkea tätä, mutta sittenkin se on myös puhtaan sydämen puhdas tunne. Rakkaus on mieletöntä, tuhoavaa, kaikennnielevää, mutta myös puhdasta, aitoa, todellista. Kaiken takana on rakastuneen rehellinen tarve saada rakastaa ja olla rakastettu, ja Ester on rakastuneen hauraudessaan sittenkin kaunis, pökerryttävän aito ja todellinen.

Omavaltaista menettelyä on romaani rakkaudesta, mutta se on myös romaani kielestä. Ja kuten kaikki, myös rakkaus on valitettavan sidottu sanoihin ja niiden tuskalliseen epätäsmällisyyteen. Ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta maailmansa käsittelemiseen kuin kieli, mutta tämäkin mahdollisuus on lopulta rajallinen, epätäydellisyydessään riittämätön. Samalla tavoin kuin rakkaus, myös kieli jättää Esterin sittenkin yksin, avuttomaksi. Rakkaus ei riitä, kieli ei riitä.

Rakastunut käsittelee, pyörittelee, tunnustelee rakkauttaan loputtomiin, ja juuri kieli on se lohdullinen väline, jolla rakkauttakin voi yrittää ymmärtää. Mutta ”kuten kaikki rakastuneet, Ester Nilsson painotti liikaa kielen sisältöä ja sanojen kirjaimellisuutta ja liian vähän kohtuutta ja kokonaisarviointia.” Ehkäpä toisaalta onkin näin: ”Niiden [sanojen] ei ole tarkoitus edustaa todellisuutta kielen ulkopuolella.” 
 
Omavaltaista menettelyä on erinomainen romaani. Se on sellainen kuin hyvän romaanin pitää ollakin: kysymyksiä ja ajatuksia herättävä. Lukija huomaa asettuvansa keskusteluun kertojan kanssa: nyökkäilemään, hämmästelemään, odottamaan lisää. Sanomisen tapa on teoksessa enemmän kuin kohdallaan – muoto palvelee sisältöä niin kuin pitääkin. Anderssonin ilmaisu on mykistävää: täsmällistä, tiivistä, kompuroimatonta. Tyhjiä sanoja ei ole. Huikeinta on kuitenkin se, että kaikki on niin totta: rakastunut ihminen voi olla äärettömän typerä, mutta kaikessa typeryydessään sittenkin hämmentävän paljas ja aito. Mainittakoon vielä, ettei teoksen rakkauskäsitys ehkä ole se suloisin, mutta kylläkin mielen kerroksia aktivoiva.

Omavaltaista menettelyä on osoitus siitä, että toisinaan myös keskittyminen ”vähään” riittää: syvällinen, monitasoinen tarina ei välttämättä edellytä laajaa henkilögalleriaa tai ajallista pituutta, vaan saattaa riittää, että kirjailija keskittää huomionsa yhteen ainoaan, oman lyhyen aikansa kestävään ihmissuhteeseen. Monet nykyromaanit (joskin vanhemmatkin) pursuilevat henkilöitä ja sivupolkuja ja - näitä yhtään moittimatta - on välillä virkistävää lukea kirjaa, joka pursuilemisen sijasta menee hyvin syvälle siihen, mistä se keskittyy kertomaan.

Teos näyttää myös sen, että tärkeimmät asiat sopii kyllä sanoa yhä uudestaan ja uudestaan: yksipuolinen rakkaus ei ole aiheena uusi, mutta taitavasti kerrottuna siitä saa yhä uusia koskettavia ja syvällisiä tarinoita. Omavaltaista menettelyä sopii luettavaksi kaikille sydämensä joskus särkeneille tai muuten rakkautta turhaan toivoneille, mutta myös mielen avartajaksi niille, jotka ovat onnistuneet pysymään onnellisina. Aika monelle siis, otaksun. Lukijalle, jolle sisällön ohella myös muoto on keskeinen osa esteettistä lukuelämystä, teos tarjoaa kokonaisvaltaisesti voimakkaan kokemuksen. Sanat sekä maailma niissä ja niiden takana on loputtoman kiehtova tutkimisen aihe. Myös kerronnan hetkittäinen polkuilu taiteenfilosofian puolelle rikastaa sekin jo entisestään rikasta lukukokemusta.

Lopuksi vielä yksi siteeraus, joka kenties kiteyttää koko tarinasta jotakin olennaista:

”Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä pelkästään sanoilla.”

Ei - ei ole rakkautta ilman sanoja, eikä rakkautta pelkästään sanoilla. Samalla tavalla ei ole myöskään erinomaista kirjaa ilman sanoja, eikä pelkästään sanoilla: tarvitaan sanat, joilla rakentaa tarinan merkityksellinen maailma, mutta myös ajatus - tunne - maailman takana.

Lainasin kirjan kirjastosta, mutta minun täytynee hankkia se myös omaksi: tuntuu, että tahdon taas taitella hiirenkorvia, vedellä viivoja, piirrellä huutomerkkejä - ja ennen kaikkea lukea kirjan uudestaan. Näin huikeita romaaneita ilmestyy valitettavan harvoin. Toisaalta ne ovat juuri siksi kuin kimmeltäviä helmiä: hohtavat kirjallisuuden syvyyttä ja elinvoimaa. Tätä kirjaa ei voi olla rakastamatta.

 ******************************

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta. Suom. Sanna Manninen. Romaani, 214 s. Siltala 2014.