Kirjojen moittimisesta ja hups, vähän tästä kirjoista kirjoittamisesta yleensäkin

Ishikawa Kazunori: Lady Reading Poetry, 1906

(Kuvalähde Wikimedia Commons)

Luin hiljattain tuoreehkon romaanin, jossa oli hyvät ainekset älykkääseen, syvälliseen ja monikerroksiseen kertomukseen. Teos ei kuitenkaan vienyt mennessään, se tuntui jotenkin keskentekoiselta, luonnosmaiselta, siltä että se olisi ehkä pitänyt vielä kirjoittaa uudestaan ennen kuin se olisi ollut valmis. Päädyin lukemaan kirjan hieman harppoen ja ylimalkaisesti, halusin nähdä miten se sulkeutuu mutta en jaksanut lukea sitä kokonaan. Olen lukenut saman kirjailijan teoksia aiemminkin täysin vakuuttumatta, joten sinänsä tämä ei ollut yllätys. Teoksen aihepiiri veti kuitenkin puoleensa, teki mieli nähdä miten sitä on kirjassa käsitelty. No, joidenkin kirjailijoiden tekstien kanssa sitä vaan on samalla aaltopituudella ja joidenkin ei, eipä siinä sen kummempaa. Ja tämähän ei tietenkään tee kirjailijasta huonoa kirjoittajaa eikä minusta huonoa lukijaa. Tässä kyseisessä tapauksessa olisin silti toivonut, että kirjalla olisi ollut mahdollisuus kypsyä enemmän sellaiseksi kuin se olisi voinut olla. Luonnosmaisuus voi joskus toimiakin, mutta tässä tapauksessa se ei nyt minulle toiminut, tekstistä puuttui tietty intensiteetti ja kypsyys.

Oli selvää, että en tästä kyseisestä teoksesta tänne kamariini kirjoittaisi. No, tuon verran nyt kuitenkin kirjoitin. Muun muassa ajankäytön priorisoimiseksi jätän välillä kirjoittamatta hienoistakin lukuelämyksistä, mutta etenkin ne vähemmän innoittaneet jätän yleensä enempiä ajattelematta tänne tallentelematta. Koska tunnistankin ”omat” kirjani yleensä melko hyvin, lukuhuteja sattuu minulle melko harvoin, ja luen enimmäkseen kirjoja, joilla koen olevan juuri minulle tavalla tai toisella jotakin annettavaa. Miksi oikeastaan edes lukisin kirjoja, jotka eivät kiinnosta, kun kiinnostaviakin riittää? Etenkin kun myös niille kirjoille, jotka eivät ole juuri minua varten, riittää kyllä varmasti muita, innostuneempia lukijoita. Ja juu, oman mukavuusalueen ylittäminen on toki toisinaan suotavaa, mutta se on minusta vähän eri juttu. Ja niin, aina ei tietysti vaan voi ennalta tietää, ettei juuri se tietty kirja sittenkään ihan oma olekaan. No, sekin opettaa.

No mutta, miksi siis tämäkin itsereflektiivinen kirjoitus? Siksi kai, että tuon kyseisen kirjan luettuani ja todettuani, etten siitä välittäisi tänne kirjoittaa, huomasin taas pohdiskelevani sitä, mitä tämä kamarikirjoittaminen minulle kirjallisuudesta kirjoittajana oikeastaan merkitsee. Mitä koen tänne kirjoittavani? Miksi? Miksi haluan kirjoittaa mieluummin hienoista lukuelämyksistä kuin vähän huonoista? Olenko jotenkin huono, kun olen tällainen? Kykenemätön esittämään kriittisiä (niin, älykkäitä!) mielipiteitä ja samalla myös oikeasti osallistumaan kirjallisuuskeskusteluun? Olenko vain tyhjäpäinen hihkuja, ah ja oi? Olisinko huono kriitikko? Minkälainen oikeastaan on ”hyvä” kriitikko? Entä ”hyvä” kirjabloggaaja? Haluanko olla jotenkin ”hyvä” vaiko vaan sellainen kuin olen?

Pätevän kirjallisuuskriitikon osaamiseen kuuluu minusta kyky lukea tekstiä nimenomaan kriittisesti eli kyky löytää tekstin vahvuudet ja heikkoudet sekä muodon että sisällön tasolta ja kyetä nämä heikkoudet ja vahvuudet myös perustellusti kritiikissään esittämään. Edelleen kriitikon on hyvä ymmärtää kirjallisuuden ilmiöitä yhtä teosta laajemmin ja kyetä sijoittamaan teokset myös niitä itseään laajempiin kirjallisiin konteksteihin. Täydelliseen objektiivisuuteen en usko, mutta ammattikriitikolta odotan jossain määrin myös kykyä tarkastella teoksia omia henkilökohtaisia mieltymyksiään avarammissa kehyksissä. Asiantuntevat kritiikot ansaitsevat ehdottomasti asemansa kirjallisuuden kentällä, ja enemmänkin soisi nimenomaan sitä asiantuntevaa kritiikkiä täällä vaalittavan.

Bloggaajalle ei – toisin kuin ammattikriitikolle – ole varsinaisia osaamisvaatimuksia, vaikka tietokonetta nyt varmaan on hyvä osata vähäsen käyttää :) Blogikirjoitukset saavat nekin olla juuri niin monimuotoisia kuin ne ovat. Ammattikritiikiltä odottaa ja toivoo laajaa ammatillista asiantuntemusta, blogikirjoitukselta enemmänkin henkilökohtaista, yksilöllistä lukukokemusta. Monen kirjabloggaajan kirjoituksista välittyy toki myös se laaja asiantuntemus, mutta ainakin itse koen, että täällä blogimaailmassa korostuu ja pitääkin korostua juuri henkilökohtaisuuden merkitys ja arvo: meidän ei tarvitse (yrittää) olla objektiivisia, vaan saamme olla nimenomaan subjektiivisia ja pyöriä mielin määrin sen ikioman lukunapamme ympärillä. Erinomaisen rikastuttavaa on sekin, että blogikirjoitus voi ja saa olla yhtäältä hihkuva ja haltioitunut ja toisaalta hyvinkin analyyttinen ja ammattimainen – ja mikä parasta, vaikka molempia samaan aikaan. Muoto samoin kuin merkkimäärät ovat täällä täysin vapaat, bloggaaja saa itse päättää mitä ja miten ja miten paljon kirjoittaa. Aika hyvä paketti!

Me ”diletantit” kirjoitamme blogejamme myös eri syistä kuin ammattikriitikot kritiikkejään: meille tämä on harrastus josta ei irtoa leipää eikä leivänpäällistä, eikä meidän harrastelijoina myöskään tarvitse olla millään tavalla kirjallisuusalan ammattilaisia. Kokonaan toinen asia on, että osa kirjabloggaajista kyllä on myös vähintäänkin lähellä ammattilaista, ja on sellaisiakin kirjabloggaajia, joita bloggaaminen tavalla tai toisella tukee myös ammatillisesti. Ennen kaikkea täällä kukoistaa kuitenkin lukemisen ja luetusta kirjoittamisen vapaa ilo. Siksikään ammattilaisuudella ei täällä kirjablogimaailmassa ole oikeastaan väliä: lukijoina olemme kaikki täysin samanarvoisia riippumatta siitä, mitä me muuten elämässämme teemme. Erilaiset taustat ja persoonallisuudet luovat kirjablogimaailmaan rikkautta ja lukukokemusten ja niiden sanallistamisen moninaisuutta. Ja menköön nyt sitten vaikka vähän kirjablogihehkutukseksikin, mutta kyllä vaan tämä on kaikin puolin mahtava mahdollisuus lisätä kirjallisuuskeskustelua ja – nyt tuo oma lehmä tuolla ojassa iloisesti mölähtää – ennen kaikkea sitä kirjallisuuden ilosanomaa.

Niin. Syy siihen, etten juuri välitä täällä kamarissani kirjallisuutta moittia, lienee pitkälti siinä, että minulle tämä kamarini on ennen kaikkea paikka rakastaa kirjallisuutta. ENKÄ tarkoita sitä, etteikö myös ärhäkämmin kritisoiva lukija kirjallisuutta rakastaisi, vaan sitä, että juuri minulle ja juuri täällä kamarissa on ominta on kirjoittaa lukukokemuksista, joihin liittyy ennen kaikkea iloa ja innostusta, ehkäpä haltioitumista ja hurmioitumistakin, ja joista voin siis kirjoittaa myönteisesti (ja huom, iloa älköön tässä sekoitettako siihen, että kirjallisuuden pitäisi olla ”iloista”). Ja korostettakoon nyt vielä sitäkin, että tämä on siis juuri minulle omantuntuinen linja, eikä ärhäkämpikään ote toisten kirjoituksissa minua ollenkaan häiritse – päinvastoin pidänkin siitä, että saan lukea myös rakentavia ja perusteltuja näkemyksiä siitä, miksi jokin juttu ei jossakin kirjassa toimi. Arvostan suuresti perusteltua kriittisyyttä niin kritiikeissä kuin blogikirjoituksissakin, ja niinkin se vaan on, että kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten ja että kaikki kirjat eivät ihan oikeasti toimi, ja on virkistävää, että joku sen osaa rakentavasti tuoda myös esiin. Koska minulle itselleni tulee moittimisesta kumminkin pikemminkin paha kuin hyvä mieli, annan sen omalta osaltani enimmäkseen olla, ja keskityn täällä niihin minulle hienoihin ja hyviin lukukokemuksiin (ja niin, attribuutit ”hieno” ja ”hyvä” voivat tietenkin perustua hyvin erilaisiin asioihin). Urputan ne mahdolliset urputtamiseni sitten muualla.

Niin että. Entä se ”hyvä” kirjabloggaaja? Taidan ajatella niin, että minusta jokainen kirjabloggaaja on lähtökohtaisesti hyvä, sillä yleensä kirjabloggaaja rakastaa ja arvostaa kirjallisuutta ja haluaa jakaa kirjallisuuden iloa ja hurmiota eteenpäin sillä omalla, omantuntuisella tavallaan. Jokainen kirjabloggaaja kohottelee kirjallisuutta esiin ja tarjoaa omat yksilölliset lukukokemuksensa myös toisten lukijoiden luettavaksi. Ja siinä missä ammattikritiikkiin liittyy ja pitääkin liittyä tiettyjä pätevyysvaatimuksia ja -odotuksia, me harrastelijat saamme olla juuri sellaisia kuin olemme. Varmasti myös kirjablogien lukijoilla on omia mieltymyksiään ja eri lukijat pitävät tietenkin erilaisista blogeista, mutta tässähän onkin kysymys nimenomaan ruohonjuuritason kulttuurityön moneudesta. Ja juuri tässä ruohonjuuritason moninaisessa vapaudessamme saamme vapaasti valita myös sen, miten kilttejä tai ärhäköitä kirjoittajia olemme. Minä valitsen sen, että hehkutan enemmän ja moitin vähemmän. 

Kas niin. Tämä itsereflektiona alkanut ja aika nopeasti käsistä karannut, vähän päätön ja hännätönkin purkaus sulkeutukoon nyt toteamuksella, että minä nyt olen tällainen ja tällaisena aion pysyä niin kauan kuin tämä tällaisyys omalta tuntuu. Ja oikeus muuttumiseen pidetään tietysti itsellä – itsensä kun on hyvä jossain määrin tuntea mutta on silti parasta olla sanomatta ”ei koskaan” ;) Tuon alussa esille ottamani teoksen palautan pian kirjastoon ja toivon että sen löytää seuraavaksi lukija, joka saa siitä enemmän irti. Minua odottavat onneksi monet muut kirjat, jotka taas todennäköisemmin innoittavat ja hurmaavat. Vaan kas, tuosta teoksesta se tämäkin purkaus nyt liikkeelle lähti... Eipä tiedä ei, minkälaisia ryöpäytyksiä mikäkin kirja lukijassaan lopulta aiheuttaa.

Lukuiloa kaikille ja sitä ärhäkkyyttäkin kullekin omantuntuisissa määrin! Jatketaan kirjallisuuden rakastavaa ruotimista, kukin omalla tavallamme!