Riikka Takala: Ole hyvä (2014)

”Ja niin he kävelivät sen iltapäivän, kävelivät hiljaa niin kuin ihmiset, joilla ei ollut varaa puhtaaseen omaantuntoon, koska he eivät voineet maksaa askelistaan.”

Aava, Elli, Viola – kolme naista, kolme kohtaloa, kaikki erilaisia mutta sittenkin toistensa kaltaisia: Aavalla taidehistoria, Ellillä arkkitehtuuri, Violalla kielet, mutta ei paikkaa maailmassa kenelläkään. Aavan tulevaisuus on piirtynyt kuvioiksi alastomalle vatsalle, Ellin kaulalle kiertyviksi näkymättömiksi sormiksi, Violan sijaisuuksien, palkkatukien ja työelämävalmennuksen surulliseksi viidakoksi.

Nyt Aava on nainen, jonka on oltava ainakin laihin, koska ei voi olla pätevin: tietokoneen käyttöjärjestelmät ovat muuttuneet niin, ettei kauan sitten aloitettua gradua saa enää koneesta ulos. Elli puolestaan piirtää neurologilla kolmiulotteisia kuvia, jotka eivät muistuta mallia, eivät ollenkaan. Ja Viola – Viola ”meditoi, kunnes kauniit sanat risteilivät hänen päässään, kaikki ne erikieliset sanat, joita hän oli joskus rakastanut.” Mutta ”paremmassa baarissa” hän sanoo aina olevansa kielenkääntäjä – nimeää itsensä tavalla, joka antaa hänelle normeihin sopivat kehykset.

Joka viikko naiset menevät tanssitunnille, antavat kehonsa afrikkalaisten liikkeiden rytmiin. Violalle keho on kuitenkin jotenkin hallitsematon, Aavalle jatkuvan itsetarkkailun kohde, Ellille hidas, myöhästelevä. Vain opettaja, kaukaa toisenlaisesta tullut Florence, tekee virheettömiä hyppyjä. Mutta Florencen täydellisten liikkeiden vastakohtana ovat vakavat, lähes tuskaiset kasvot.

Kiitos kirjastolle!

Oman elämänsä häilyvissä kehyksissä askeltavat naiset päättävät auttaa Florencea, jonka arvelevat olevan apunsa tarpeessa. Sillä kuten Viola sanoo: ”--- minä en ainakaan suostu elämään maailmassa, jossa vain rikkaat ovat hyviä.” Niin alkaa yritys olla hyvä.

Aava, Elli ja Viola ovat nyky-yhteiskunnan näkymättömiä: niitä, jotka eivät mahdu valmiisiin rajoihin. He ovat työttömiä, osallistumisella tavoitettavan täysivaltaisuutensa menettäneitä. Rahaa ei ole kuin Aavalla, mutta Aavankaan raha ei ole omaa. Tarve tehdä ja osallistua – olla hyvä  – ei kuitenkaan poistu.

Ruumillisuus, suhde omaan kehoon, tulee teoksessa vastaan kaiken aikaa: Pyrkimyksessä auttaa Florencea avun kohteena on nimenomaan tämän keho. Ja tanssitunnin jälkeen Aava pesee itsensä hartaasti, Elli vimmaisesti hangaten, Viola kevyesti – Aava purkaa kehoonsa tarpeensa tavoitella täydellisyyttä, Elli kantaa kehossaan kärsimänsä pahan, ja Viola ei näe itseään, mutta kaipaa lasta kantaakseen. Ehkä keho on se, jonka kautta voi kokea olevansa olemassa, kun kaikki muu ympärillä on liian hämärää. Mutta myös keho, ruumis, herättää pelkoa: naiset pelkäävät ruumiitaan ja ruumiit naisia, joita ne kehystävät. Onko kehon epätäydellisyys myös elämän epätäydellisyyden ja vajauden kuva?

 **********

Seuraan säännöllisesti kustantamoiden uutuuskatalogeja etsiäkseni lukulistalleni myös kiehtovimpia uutuuksia, mutta aina joku kirja jää sittenkin huomaamatta. Onneksi ovat kuitenkin antoisien kirjastoretkien sattumanvaraiset kohtaamiset, jotka saavat tarttumaan sellaisiinkin kirjoihin, joita ei ole osannut odottaa tai kaivata.

Viimeisin kirjastoretkeni tartutti käteeni tämän Riikka Takalan uutuuden Ole hyvä (2014). Pieni kirja värikkäine kansineen ja kultaa huutavine nimineen houkutteli koskettamaan ja kääntämään esiin myös takakannen. Päätös valita kirja mukaanotettavaksi syntyi nopeasti: takakannen teksti lupaili puheenvuoroa monista yhteiskuntamme kipukohdista, mm. hyvän tekemisen vaikeudesta ja työttömyydestä. Lopussa teksti kiteytti teoksen näin: ”Yhteiskunnallinen ja suorapuheinen romaani näyttää tämän päivän Suomen, jossa elää usko, että hyvälle ja ahkeralle löytyy töitä. Ei löydy.” 

Nykymaailma on mutkikas paikka, ja näistä kimuranteista mutkista sopii toden totta kirjoittaa. Vierastan hieman liian ronskeja, maailman rumuutta uhkuvia nykykirjoja, mutta tämä ei kuitenkaan tuntunut solahtavan tuohon karsastamaani kategoriaan, kun sitä kirjastossa katselin. Teos tuntui ennen kaikkea tarpeelliselta – sellaiselta, että se puhuu jostakin oikeasti tärkeästä. Arvelen, että mielikuvina virinneet odotukseni osuivat jokseenkin oikeaan: Ole hyvä puhuu todellakin paljosta tärkeästä, yltää pienuudessaan hyvin laajalle alueelle. Lukukokemus jätti minut kuitenkin myös merkillisen hämmentyneeseen tilaan, joka ei oikein ota väistyäkseen: teos jätti mieleeni huomattavasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Tämä oli minulle hämmentävä kirja, vaikeakin. Viimeisen sivun jälkeen tunsin tiettyä tyhjyyttä, kyvyttömyyttä hahmottaa lukukokemustani  – ja suruakin, epätietoisuutta. Selvää on, ettei Ole hyvän ole tarkoitus helliä lukijaansa, vaan ennen kaikkea ottaa kantaa ja herättää ajatuksia, näyttää kuinka vaikea ja monimutkainen paikka maailma on. Teos todellakin on tärkeä puheenvuoro niistä monista kipeistä ja vaikeista asioista, joille yhteiskuntamme ei pitäisi kääntää selkäänsä vaan näkevä katse: se nostaa esille työttömyyden, toiseuden ja yhteenkuulumattomuuden kipeät tunteet ja samalla myös yksinhuoltajuuden, lapsettomuuden ja maahanmuuttajakokemuksen. Se osoittaa, kuinka monella tavalla yhteiskunnassamme on mahdollista syrjäytyä, joutua ulkopuolelle hyvien kehästä: on vaikeaa olla hyvä maailmassa, jossa ”hyvän” käsite on liian usein kova ja poissulkeva, tai ainakin tuskallisen hämärä. Ei ole ollenkaan yksiselitteistä, mitä "hyvä" lopulta tarkoittaa. Tapa, jolla teos käsittelee tätä hankalaa käsitettä, on monitasoisuudessaan erittäin ansiokas.

Teoksen ilmaisussa on pientä rosoa – so. sellaista ronskiutta, jota tällainen sadan – kahden sadan vuoden takaisissa tunnelmissa liihotteleva lukija hieman vieroksuu – mutta ei niin paljon, että se häiritsisi tärkeää tematiikkaa. En tosin oikeastaan osaa sanoa, ”pidinkö” kirjasta vai en: olen lähinnä hämmentynyt, kysymyksiä täynnä. Mutta se, että Ole hyvä ei päästä lukijaansa helpolla, on ehdottomasti tunnustettava ansioksi: ajatuksia aktivoidessaan se toimii juuri kuten kantaa ottavan kirjan kuuluukin. Se ei myöskään anna vastauksia vaan lähinnä näyttää. Niin – ehkäpä tämä on nykyaikaista yhteiskunnallis-psykologista realismia, joka pökerryttävällä voimalla kuvaa liiankin monta kipukohtaa samalla kertaa. Ja kyllä: "hyvän" problematiikka tuntuu monilla erilaisilla tasoillaan myös kovin tutulta. Me näemme maailman väistämättä oman ympäristömme kehyksissä, ja nämä kehykset rajaavat myös sitä tapaa, jolla käsitteet käsitämme. Kiitos Riikka Takala, että kirjoitit tämän tärkeän, hämmentävän teoksen!

********************

Riikka Takala: Ole hyvä. Romaani, 152 s. Atena 2014.