torstai 19. kesäkuuta 2014

Ihana Kukkiva maa!







Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallista maan ihon tuoksua!

Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien –
huumaavasti, täyteläästi elää!

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!

Katri Vala: Kukkiva maa (1924)


************


En aio kirjoittaa runoa auki, eikä minun tarvitsekaan:
jokainen kokee sen elämyksenä omassa mielessään.


************


Katri Valan kuolemasta tuli toukokuussa kuluneeksi 70 vuotta. Rohkenin siis siteerata hänen ihanan runonsa kokonaisuudessaan. Kiitos huumaavista sanoistasi Katri, joka ikuisesti kukit näissä elämän riemua julistavissa runoissasi! Niin kuin toisessa runossasi, Maan povella (1924), sanot:


-----

Tee minut kaltaiseksesi, maa,
alituisesti uudistuvaksi,
alituisesti uutta luovaksi
loppumattomalla, ihanalla hurmiolla!
Kun tulee aika,
jolloin silmäni ovat väsyneet
ja sydämeni kylmä ja äänetön,
kajahuta ihana kutsusi,
villi, vauhko huutosi,
joka virtaa läpi olemukseni
kuin sula, räiskyvä kulta
ja herättää minut riemuitsevana maailmaan,
joka on nuori ja kukkiva ja säteilevä!


Sinä elät, elät, elät!
Nuorena, kukkivana, säteilevänä!



************


Muistan, kuinka aikoinaan tein ensimmäistä Suomen kirjallisuuden harjoitustyötäni Katri Valan esikoiskokoelmasta Kaukainen puutarha (1924), johon myös yllä lainatut runot lukeutuvat. Tutkin, tunnustelin, selitin. Koin tehtävän haastavaksi, vaikka se olikin myös innoittava – ehkä pelkäsin, ymmärränkö mitään ”oikein”.

Sittemmin olen oppinut ajattelemaan, ettei mitään "oikeaa" tapaa lukea olekaan – tai on, mutta oikeita tapoja on niin monta kuin on lukijoitakin. Jokaisen lukijan lukutapa on aivan yhtä oikea, sillä elämys ja kokemus tulevat juuri sellaisina kuin tulevat – ja tämä pätee niin runouteen kuin kaikkiin muihinkin kirjallisuuden lajeihin. Juuri tässä on myös kirjallisuuden rikkaus ja elinvoima.

Minulle runot ovat ennen kaikkea esteettisiä elämyksiä: sanojen tenhoa, piirtyvien kuvien lumoa, heräileviä tunteita. Proosaa lukiessani olen myös tutkivampi, runoja luen lähinnä tunteella. Myönnän, että olen lukenut vain harvoja runoilijoita, mutta näistä harvoista minulle on kuitenkin löytynyt muutama suuri rakkaus, erityisesti juuri Katri Vala ja Edith Södergran.

Tämän kirjoitelman idea kumpusi varmasti Mustikkakummun Annan ihanasta Edith Södergran –runopostista. Kiitokset siis Mustikkakumpuun, ja huumaavaa, hurmoksellista keskikesän juhlaa kaikille - eläkäämme raivokkaasti tämä elämän korkea hetki!
 

2 kommenttia:



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!