Ivan Turgenev: Ensimmäinen rakkaus (1869)

”--- ja tytön liikkeissä (näin hänet sivulta) oli jotakin niin ihastuttavaa, käskevää, hyväilevää, huvittavaa ja herttaista, että olin vähällä huudahtaa sekä hämmästyksestä että mielihyvästä ja olin valmis, siltä ainakin tuntui, antamaan kaikkeni ---”

Ensimmäinen rakkaus (1869) lienee Ivan Turgenevin (1818-83) teoksista vähemmän tunnettuja – kuuluisampia taitavat olla mm. Metsämiehen muistelmat (1852) sekä Isät ja pojat (1862, myöhempi käännös Isät ja lapset). Nämä teokset mainitaan Turgenevin kohdalla ainakin sekä Wikipediassa että Pekka Vartiaisen teoksessa Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa (2010, s. 87-89). Minun on kylläkin jälleen kerran tunnustettava sivistykseni valtava aukkoisuus, sillä en muista aikaisemmin lukeneeni ainuttakaan Turgenevin kirjaa. Suomen kirjallisuuden opintoihin kuului myös hitunen venäläistä kirjallisuutta, mutta eikö Turgenevia? Kummallista, kun ajattelee, että juuri Turgenev oli venäläisistä kirjailijoista se, jonka mukana maan kirjallisuus lähti kulkemaan kohti avaraa maailmaa (Vartiainen 2010, s. 87). Saattaa tietysti olla, että valittavien kirjojen listalla oli myös Isät ja pojat tai joku muu Turgenevin teos, ja minä vain tulin valinneeksi muuta. Mutta ah, onneksi tämä pieni, kaunis kirja tarttui mukaani eräältä antoisalta kirpputorireissulta – romanttista nimeä kantava suloinen opus luonnollisesti vaati mukaanottamista:

Pieni, suloinen kirjani on WSOY:n painos vuodelta 1952,
suomennos Juhani Konkka.

Niin, kirjalla on hyvin romanttinen nimi. Ja ”tunnelmallinen, runollisesti viehättävä” se onkin - kuten Nykysuomen sanakirja sanaa 'romanttinen' määrittelee. Ensimmäinen rakkaus jäsentää nimensä mukaisesti yhden kokemuksen ensimmäisestä rakkaudesta – se on täynnä arkana mutta vahvana kumpuilevaa nuorta rakkautta. Nimi oli siis enne: sain realistiseen kerrontaan kudotun "romanttisen" lukukokemuksen. 

Teos alkaa kehystyksellä, jossa kolme miestä – isäntä ja kaksi yhä viipyilevää vierasta – istuvat yhdessä illallisen jälkeen. On jo myöhäinen yö, mutta isäntä ehdottaa, että he kaikki kertoisivat ensimmäisen rakkautensa tarinan. Lopulta kuitenkin vain yhdellä – Vladimir Petrovitšillä, joka on vieraista toinen – on tarina kerrottavanaan. Mutta tämäkään tarina ei tule kerrotuksi heti, vaan Vladimir tahtoo kirjoittaa tarinansa paperille saadakseen sen kerrotuksi mahdollisimman hyvin – viehättävä viittaus siihen, kuinka eri tavalla tarinan saa kerrottua, kun sen kirjoittaa.  Kaksi viikkoa myöhemmin Vladimirin tarina on valmis. Hän kertoo sen minä-muodossa, mikä tekee siitä kuin puhetta hänen kertomusta odottaville kuulijoilleen ja sopii siten luontevasti tarinan kehykseen. Minä-kertoja myös osaltaan vahvistaa teoksen tunteellisuutta: rakastamisen tunne tulee lukiessa hyvin lähelle, ikään kuin todemmaksi kuin ulkopuolisen kertojan kertomana. Kaikkitietävät kertojat tietävät aina kaiken, mutta minä-kertojalla on vahvuutenaan juuri oman kokemusmaailmansa intensiteetti.

 

Ensimmäinen rakkaus on siis tarina Vladimir Petrovitšin ensimmäisestä rakkaudesta. Tarina alkaa:

”Olin silloin kuusitoistavuotias. Tapaus sattui kesällä vuonna 1833.”

Vladimir on rakastuessaan hyvin nuori, vain kuudentoista. Rakkauden kohde, Zinaida, on kahdenkymmenenyhden – viisi vuotta Vladimiria vanhempi. Kaunis, kultahiuksinen Zinaida rakentuu kertomuksessa hyvin ristiriitaiseksi hahmoksi. Hän on toisaalta lämmin, toisaalta kylmä, keimailee, mutta työntää taas pois. Zinaida kerää ympärilleen ihailijoita ja leikittelee toisten itseään kohtaan tuntemalla rakkaudella, mutta hän on myös sulkeutunut ja läpinäkymätön. Se, että Zinaida jää myös lukijan mieleen hieman hämmentävänä ja arvoituksellisena hahmona, on minusta myös eräs kertomuksen hienouksista: eihän minä-kertoja pystykään kertomaan kuin sen mitä itse näkee ja kokee, toisen mieleen hän ei pääse.

Tarinan edetessä Vladimir huomaa, että myös Zinaida rakastaa. Mutta niin kuin kaikki Zinaidassa, myös tämän rakkauden kohde on arvoitus:

»Hän rakastaa», huuleni kuiskasivat vastoin tahtoani. – »Mutta ketä?»

Niin - ketä? Ensimmäinen rakkaus ei (ehkä) tarjoa suurta yllätyksellisyyttä, mutta kylläkin hienon esteettisen elämyksen: se on hienosti rakennettu, kerronnaltaan eheä ja tasapainoinen kertomus. Kertoja antaa lukijan aavistella tulevia tapahtumia, mutta toisaalta jotakin jätetään myös auki, lukijan pääteltäväksi. Myös tässä näkyvät minä-kertojan mahdollisuudet kertoa tarinaansa: minä tuntee kyllä oman tarinansa, mutta vain omasta näkökulmastaan.

Ensimmäinen rakkaus on hieno kuvaus nuoruudesta, rakkaudesta ja lapsen ja vanhempien suhteesta. Siihen mahtuu myös pohdintaa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, mikä ainakin minua aina innostaa ja viehättää. Herkullisena sivumausteena on myös viittauksia mm. Schilleriin ja Shakespeareen. Minusta on aina kiehtovaa löytää teosten välistä keskustelua erityisesti vanhoissa kirjossa: on inspiroivaa todeta, kuinka hyvin myös – vai ennen kaikkea? – menneiden aikojen kirjailijat ovat kirjallisuutta tunteneet.

Kirjan luettuani ja sitä tuokion tunnusteltuani suuntasin tekemään hakuja Turgenevin ja Ensimmäisen rakkauden nimillä. Vierailin mm. Helsingin kaupunginkirjaston Kysy.fi –sivustolla, jossa teosta luonnehdittiin realistiseksi, mutta myös klassisia piirteitä sisältäväksi. Risto Niemi-Pynttäri puolestaan luonnehtii klassiseksi Turgenevin lausetta. Teos onkin tunteikkuudestaan, so. tunteiden kuvaamisestaan, huolimatta hyvin hallittu ja tasapainoinen – sekä lauseen että koko tarinan tasolla. Turgenevin kaunis, runollinen kieli antaa sille myös hitusen romanttisen vivahteen – ja viittaan romanttisella siis juuri tunnelmallisuuteen ja runolliseen viehättävyyteen, en kirjallisuushistorialliseen periodiin nimeltä romantiikka. 

Ensimmäinen rakkaus on sivumäärältään pieni, mutta tällä(kin) kertaa pieneen kirjaan mahtuu paljon. Pääteemana on tässäkin rakkaus, mutta rakkausteeman rinnalla kulkee kuin hetkellisesti hypähdellen myös muuta aiheistoa. Pidän pitkistä, viipyilevistä kertomuksista, kuten Anna Karenina, mutta pienet, sisällöltään suuret tarinat ovat nekin minusta erittäin hienoja luettavia.


PS. Ensimmäinen rakkaus on suomennettu uudestaan vuonna 2001 ja hyvä niin. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että minulla on juuri tämä vanha painos, jossa kielikin on viehättävän vanhaa. 

PS2. Luonnollisesti teoksen lukeminen herätti halun lukea muitakin Turgenevin teoksia. Voi, lukulistani on loputtoman kasvava...


********************

KIRJALLISUUSLÄHTEET, Ensimmäisen rakkauden lisäksi: 

Nykysuomen sanakirja IV, 1964, neljäs painos. WSOY.

Pekka Vartiainen 2010: Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Avain.