Anna Kortelainen: Eri kivaa! Onerva – kaupungin naiset 1910 (2010)

Mikä ihana, onnellinen kohtaaminen! Maanantain kirjastoreissu antoi mukaani tämän kerrassaan hurmaavan, kuin tilauksesta minulle tehdyn kirjan, joka hetkeksi syrjäytti kaikki kesken olevat ihanuudet Annan nuoruusvuosista Papin rouvaan. Todella lumoava kirja siis! Kaunis, runsas ja kerta kaikkiaan kiehtova! Ainoa vika ja vääryys tässä on se, että kirja on kirjaston. Tahdon oman!

Oikeastaan on merkillinen sattuma, että ylipäätään tartuin koko kirjaan. Kirja oli hyllyssä tietenkin selkämys minuun päin, eikä siinä lukeva nimeke ”Eri kivaa!” oikeastaan ole sellainen, että se juurikaan herättelisi tuntosarviani. Mutta ehkäpä ne herättikin kirjan punainen selkämys. Tai sitten kirjoittajan nimi. Mjaa – luultavasti nämä kaksi yhdessä: kaunis väri ja Anna Kortelaisen nimi loivat kirjaan kenties magneettisen vetovoiman, jota en voinut vastustaa. Ja ah – siinä se oli! Etukannessa komeili rakkaan Onervani nimi ja takakannessa hänen ihana nuoruudenkuvansa! Olin kerrassaan hurmaantunut! Hullaantunut! Riemastunut! Rakastunut! Mitä kaikkea kirjasto saattaakaan syliini antaa!

Eri kivaa! tarjoaa lukijalleen mitä kiehtovimman kuvan sadan vuoden takaisesta Helsingistä, naisten silmin katsottuna. Keskiössä on ”helsingitär” – 1910-luvun naimaton, keskiluokkainen, tyttö- tai yhteiskoulua käynyt nuori nainen. Helsingitär elää joko vanhempiensa turvaamana tai omalla työllään, avioliittoa hän ei (vielä) haikaile, vaan pyrkii pikemminkin taloudelliseen itsenäisyyteen.

L. Onerva oli juuri tällainen uuden ajan helsinkiläishengetär – nainen, joka oli käynyt koulua yliopistoa myöten, ja joka elätti itseään tekemällä työtä: Onerva kirjoitti kaunokirjallisuutta, mutta teki myös käännös- ja lehtitöitä ja toimi mm. taidekriitikkona. Monen aikalaisensa silmissä hän oli kuitenkin ennen kaikkea pöyristyttävä skandaali: nainen, joka kulki vaihtuvien ihailijoidensa käsipuolessa, erosi ensimmäisestä aviomiehestään ja elipä kaiketi salavuoteudessakin. Ja kirjoitti kerrassaan järkyttäviä teoksia.

Tämä ihana hengetär, L. Onerva, on teoksen päähenkilö: Helsingissä kuljetaan juuri Onervan liikkeiden johdattelemana. Teos kuvaa 1900-luvun alkupuolella eläneen naisen elämää kuitenkin myös yleisemmin. Naiset elävät arkeaan oman aikansa kehyksissä: on opiskelua ja työtä, kahviloita ja kulttuurielämää, aatteita ja politiikkaa, ja tietenkin ystävyyttä ja rakkautta. Näin tekee Onervakin: hän opiskelee, tekee töitään, kirjoittaa aatteistaan, tapaa ystäviään ja ihailijoitaan, istuu kahviloissa ja kulttuuririennoissa. Kirjassa saavat osansa myös aivan arkiset askareet ja asiat, mikä tuo ajan elämän erityisen lähelle: aikansa naisten tapaan Onerva asuu vaihtuvissa vuokra-asunnoissa, ostaa ruokansa usein valmiina, syö toisinaan vain teetä ja pullaa, peseytyäkseen lähtee saunaretkelle. Joskus on saatava uusia vaatteitakin, ja Onerva tarvitsee ompelijaa. Onervan arki on kehyksissään kiehtovaa, mutta myös karua: jatkuvat rahahuolet rasittavat taiteilijaa, joka kuitenkin tekee työtä lähes vuorotta.

Eri kivaa! on paitsi kirja, myös runsaskuvainen albumi. Se sisältää paljon kaunista ja mielenkiintoista kuvamateriaalia – mm. valokuvia, postikortteja, esitteitä, lehtileikkeitä, mainoksia, hintaluetteloita. Kuvat elävöittävät kerrontaa ja välittävät aitoa ajankuvaa ja – mikä ehkä tärkeintä – tekevät teoksesta hienon esteettisen elämyksen.

Teoksen ansioita on myös se, että mukana on paljon yleisesti kiinnostavaa historiatietoa – eräänä yksityiskohtana mm. se, että salavuoteus oli Suomessa sakolla rangaistava rikos vuoteen 1921 asti (prostituoituja ja heidän asiakkaitaan rangaistus ei tietenkään koskenut, pitihän miesten silti saada ilakoida!). Huorinteko, so. aviopuolison pettäminen, saattoi puolestaan pahimmillaan johtaa jopa kuolemanrangaistukseen – ja tämä rikos pysyi rikoslaissa aina vuoteen 1948. Onni, että Onervalle ei rakkauselämänsä kiemuroissa käynyt niin hullusti kuin ehkä olisi voinut käydä.

Minulle tämä aika – sadan vuoden takainen vuosisadanvaihde – on aina ollut erityisen läheistä: se vetoaa esteettisiin mieltymyksiini. Rakastan tätä hurmaavaa aikaa! Toisaalta kuitenkin ajattelen, että sitä on ehkä helppoa rakastaa etäältä. Oma aikamme on mutkikasta, mutta niin taitavat olla myös kaikki ajat ennen meitä ja meidän jälkeemme. Moderni maailma teki 1900-luvun alussa jo tuloaan, mutta kaikki oli kuitenkin vielä niin toisin: moni asia, joka meille on itsestäänselvyys, oli tuolloin vielä vieras tai ainakin vieroksuttu. Tämä kaunis aika onkin ollut paitsi kiehtovaa, myös kipeää. Ja 1910-luku toi – kuten tiedämme – mukanaan myös kauheuksia, jotka olisivat saaneet jäädä tulematta.

**********

Kortelainen limittää kerrontaansa paljon siteerauksia Onervan teksteistä (teoksista ja mm. kirjeistä) – siteeraukset toimivat sekä ajankuvina että kuvina Onervan ajatuksista. Luonnollisesti mm. Onervan ajatukset ja maailmankuva heijastuivatkin myös hänen kirjoituksiinsa. Niinpä teokset kantavat mukanaan niitä aatteita, jotka Onervalle olivat läheisiä. Aika ajoin teoksessa viitataan myös Onervan kohua herättäneeseen esikoisromaaniin Mirdja, josta – tietenkin – on luettavissa Onervan omaa aikaa ja ehkäpä hitunen elämääkin. Mm. Mirdjan lukuisa ihailijakaarti rinnastettiin Onervan omaan ihailijoiden joukkoon. Ehkäpä ajateltiin, että Onerva eli kuten Mirdja?

Väistämättä itsekin Onervan elämästä taas lukiessani muistelin myös Mirdjaa ja ajattelin Onervan omia kokemuksia hänen henkilönsä kokemusten rinnalle. Monet teoksen tapahtumat ja tilanteet tuntuvat rinnastuvan tosielämään, mutta silti tähdennän aina sitä, että teos ja sen kirjoittaja elävät kumpikin omaa elämäänsä: fiktioituina kirjoittajan elämänkokemukset kuuluvat eri tarinaan kuin hänen omansa on.

On tietenkin äärettömän kiehtovaa ajatella, mikä esim. Mirdjassa on ”totta”, ja tunnustan – tottakai – olevani itsekin utelias raottelemaan verhoja toden ja kuvitellun välillä. On todella mielenkiintoista lukea juuri näitä vanhoja teoksia myös kurkistuksina johonkin todelliseen – ja ainahan teos kantaa mukanaan myös maailmaa joka on totta. Erityisesti nämä menneiden aikojen kirjailija(ttare)t kiehtovatkin minua myös oman elämänsä puolesta – ja koetan rauhoitella uteliaisuuden herättelemää syyllisyydentunnettani sillä, että heidän sielunsa ovat jo ajasta vapaita. Rakastan kertomuksia, joita he ovat kirjoittaneet, mutta myös kertomuksia, joita on kirjoitettu heistä. On kuitenkin aina hyvä muistaa, että myös "tosi"kertomukset ovat aina kertomuksia, ja väliin jää väistämättä aukkoja, vaikka ne perustuisivat miten laajaan aineistoon tahansa: ei kukaan, ei koskaan, voi päästä sisälle toisen ihmisen mieleen. Edes kirjeet ja päiväkirjat eivät kerro kokonaisia totuuksia.

Teosta ei voi eikä pidä irrottaa kirjoittajastaan – tässä olen ehdottomasti eri mieltä kuin uuskriitikot, jotka halusivat lukea "vain" tekstejä irrallaan kaikista niiden kontekstuaalisista tekijöistä. Tekijä on erottamaton osa teostaan, samoin aika jona se on kirjoitettu. Mutta ajattelen, että teos on kuin lapsi, joka kantaa vanhempansa perintöä, mutta on sittenkin vapaa, itsenäinen olento. Ehkäpä Onervasta(kin) tekee niin kiehtovan juuri se, että samalla kun arvelemme tietävämme hänestä paljonkin, emme sittenkään tiedä juuri mitään. Ihminen on arvoitus myös itselleen, kuinka ei sitten muille.

**********

Olen lukenut aiemmin Hannu Mäkelän Nallen ja Mopen (2003), joka on Eino Leinon ja L. Onervan yhteiselämäkerta, joten tässäkin teoksessa oli myös paljon tuttua. Mutta ei haitannut, janoan tätä aikaa ja sadan vuoden takaista (kirjailija)elämää! Onerva-fanin hyllyssä odottavat myös viimeisen vuoden aikana haalitut Anna Kortelaisen Naisen tie (2006) ja Reetta Niemisen Elämän punainen päivä (1982) – sekä tietenkin pieni (liian pieni!) valikoima Onervan omia teoksia. Ihastuin Mirdjaan – ja samalla Onervaan – jo kaukaisina opiskeluaikoina, mutta lopullisesti menetin sydämeni viime vuonna, kun taas pitkästä aikaa luin Mirdjaa sekä Inaria (1913), Onervan runoja ja Nallea ja Moppea. Samalla (taas) totesin, että Onerva on varmasti yksi tärkeimmistä kirjallisista esikuvistani Aino Kallaksen, Edith Södergranin ja Katri Valan rinnalla. Mitä kieltä! Kuin huumaavaa, rytmikästä musiikkia, joka polveilee omaan lumoavaan tahtiinsa! Ja mikä elämä!

Helsinkiläisille, oman kaupunkinsa historiasta kiinnostuneille Eri kivaa! on mitä erinomaisin aikamatka. Mutta se välittää kyllä kiehtovaa ajankuvaa yleisemminkin. Onerva itse rakasti kaupunkiaan, kuten vuonna 1914 kirjoitettu kirje ilmentää:

”Kyllä se on hullu joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vaan. Taiteilijailo, elämänvoima ja siveellinen selkäranka kasvavat minussa vallan kilpaa.”

Minun kaupunkini Helsinki ei ole, mutta Onerva on kyllä kirjailijani! Ja hänen nuoruutensa aika on erottamaton osa myötäsyntyistä mielenmaisemaani. Ehdottomasti suosittelen tätä teosta kaikille Onervaa ja/tai historiaa rakastaville. Minulle tämä oli kerta kaikkiaan elämys!

PS. Kirjoitin taas liikaa, tietenkin. Mutta onko se minun syyni, että toiset kirjoittavat näin kiehtovia kirjoja, jotka virittävät ajattelua lentoon eivätkä liiallakaan kirjoittamisella tule riittävästi kiitellyiksi?


********************

Anna Kortelainen: Eri kivaa! Onerva - kaupungin naiset 1910. 160 s. Tammi 2010.