Anni Swan: Iris rukka (1916)

”Täällä lapsi on kasvanut yksin kuin taivaan lintu.”

Katala kesäflunssa vaati viltin, teetä ja ennen kaikkea rakkaan sydänystävän hellää hoitoa – onneksi hamsterin hyllystä löytyy myös näitä suloisia sielunsisaria, joiden seura on aina mitä parhain parantaja. Tämän flunssamokoman selätti iki-ihana metsälintunen Iris rukka ja ah, kaikki ne puhdistavat kyyneltulvat, jotka hänen hurmaava seuransa taas kerran kirvoitti.

On kirjoja, joiden lukeminen tuntuu herättävän koko monikerroksisen minuuden, tavoittavan syvän sisimmän kaikkien mieleen kertyneiden kerrosten alla. Lapsuudesta asti rakkaat sydänystäväkirjat tuntevat lukijansa kuin läpikotaisin, kantavat tarinoissaan lukijansakin tarinat. Ehkäpä kyyneleet kumpuavatkin paitsi tarinan omasta koskettavuudesta myös kaikista niistä hetkistä, joina kirjaa on lukenut – miten monta minua pienestä tytöstä aina äidiksi asti onkaan tämänkin kauniin ja herkän kirjan kokenut. Sydänystäväkirjojen hellä hoito perustuukin kenties juuri siihen, että ne osaavat silittää ja helliä juuri oikealla tavalla ja yltävät syvälle, syvälle sydämeen asti.

Vasta aikuisena omaksi ostettu kirja,
WSOY:n painos vuodelta 1994.

Iris, luonnonlapsi, kasvaa veden äärellä, tuulessa ja metsäpoluilla. Sielu on vapaa ja rajaton, kahleita vailla. Mutta eräänä päivänä kaikki muuttuu: Metsälinnun vapaus kasvattivanhempien luona päättyy, kun helsinkiläiseno kutsuu Iriksen kaupunkiin koulua käymään. Iris, metsien vapaa lintu, joutuu äkkiä vangituksi ”sivistyksen” ahtaisiin rajoihin ja tapoihin – kaupunki on pienelle linnulle kuin ahdistava häkki. Mutta toisaalta, häkin ovet ovat myös auki ja kaupunki antaa myös uutta, avaa näkymiä maailmaan, joka on avara, mahdollisuuksia täynnä.

Tarinan kuvat ovat piirtyneet mieleeni lähtemättöminä: Iris tuulen tuivertamana metsäpirtin rannalla ja kohta jo hienojen serkkujensa tanssiaisissa, kömpelönä ja kummallisena, mukaankuulumattomana; Iris vaivoin kasvatettavaksi taipuvana vapaana sieluna, suuresti ja syvästi tuntevana; Iris yksinäisenä, orpona lapsena, jolle ei tahdo sydäntä riittää, mutta sentään Ullan rakastettuna ystävänä; ja ah – Iris kuuntelemassa oopperaa haltioituneena ja kohta jo laulamassa Preciosan roolia kauniina ja ihanana, silmissä ennennäkemätön säihke. Niin, kuvat ovat hyvin tutut, mutta silti – tai juuri siksi – ne on katseltava aika ajoin uudestaan. Ja aina, aina ne avautuvat eteeni yhtä suloisina.

”Tyttö oli todella erikoinen. Seisoessaan siinä yksinkertaisessa puvussaan siron, huolitellusti puetun serkkunsa rinnalla, hän herätti huomiota, vaikka ei ollutkaan kaunis. Hänessä oli sielua ja henkevyyttä ---”

Sielua ja henkevyyttä! Suloa ja syvyyttä! Sydämen puhtautta ja sielun vapautta! Luonnonlapsen aitoutta ja taiteilijan herkkyyttä! Monivivahteisuutta ja säröisyyttä! Kuinka häntä voisi olla rakastamatta! Ja kyllä: samat tunteikkaat kohdat koskettavat yhä uudestaan, niin suru kuin onni syöksee silmiin vuolaat kyyneleet. Irikseltä viedään ensin kaikki, kaikki, mutta voi, lopussa sittenkin valkenee.

Iris rukka noudattelee satujen kaavaa, ja kerronnassa Iris rinnastetaankin Tuhkimoon. Myös Iris on orpo, yksinäinen tyttö, jonka tarina kulkee osattomuudesta eheytymiseen oman itsensä löytämisen ja rakkauden kautta. Ja kuten Tuhkimolla, myös Iriksellä on omat satujen haltiattarensa, jotka pitävät hänestä huolen – antavat jopa puvun tanssiaisiin. Lopussa Iristä ei nouda prinssi, vaan isä, mutta samankaltaisuus sadun Tuhkimon kanssa on tässäkin ilmeinen: isä vie Iriksen kotiin, pois kylmien ja halveksivien vieraiden luota. Sitä, miksi isä on ollut poissa niin kauan, ei tarvitse (lapsi)lukijalle selittää, riittää että sen kirjoittaa rivien väliin. Tärkeintä on, että isä tulee ja ottaa mukaansa, sulkee rakastavaan syliinsä.

On oikeastaan mielenkiintoista, että muistan kirjan lapsuudestakin vain ihanana – onhan siinä valtavan paljon surua ja menetystä. Ehkä Iriksen valo on kirkastanut kaiken, puhtaan sydämen voitto puhutellut lapsen mieltä niin, että tämä ihana sankaritar on jättänyt lukijansakin sydämen lämpimäksi ja vahvaksi, tulevaan luottavaksi: lopulta kaikki aina sittenkin valkenee. Ja voi, juuri näin pitää hyvän lastenkirjan tehdäkin – jättää lukijansa rohkeaksi ja luottavaiseksi. (Toimii sitäpaitsi erinomaisen hyvin isommallekin lukijalle, oli flunssa tai ei.)

Anni Swan oli erittäin taitava ja lahjakas kirjailija: satujen haltiatar, jonka kerronta on kaunista, vivahteikasta ja (lapsi)lukijaa arvostavaa. Toki myös teoksen kasvattava sanoma on ilmeinen: Swan kietoo tarinaansa eettistä eetosta hyväntekemisestä, sivistyneisyydestä ja oikean ja väärän problematiikasta, onpa mukana hitunen luonnonsuojeluaatettakin. Ja mikä ihana lumo onkaan sadan vuoden takaisessa ajankuvassa! Kerta kaikkiaan ihana kirja!

Ja ei – ei sydänystäviään pidä liiaksi tutkia, niitä pitää rakastaa vain!