tiistai 5. huhtikuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016)



Maaliskuun yhdestoista päivä vuonna 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsenäni ja kävelen ulos mielenterveyspotilaana.


Näin alkaa Pauliina Vanhatalon teos Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016), jonka keskiössä nimensä mukaisesti on kirjoittajansa masennus, "keskivaikeaksi" diagnosoitu rimpuilu mielen alakuloisessa myllerryksessä. Ja sanon heti: pidän erittäin tärkeänä, että masennuksesta mielenterveyden kiputilana keskustellaan avoimesti ja ymmärrykseen pyrkien juuri siten kuin Vanhatalo tässä hienossa ja rohkeassa teoksessaan tekee. Lisäksi sanon tämän: en ole itse koskaan ollut sen masentuneempi kuin tietynlaisen temperamentin omaava ihmisolento (tai ihmisolento ylipäätään) ehkä väkisinkin toisinaan on. Välillä synkistyttää, ja sehän on myös ihan vain elämää, varmaan enemmän tai vähemmän meillä kaikilla, vaikka kuinka katselisimme maailmaa valoisin silmin. Se, että onnistuu kiertämään ilottomuuden syöverit, ei kuitenkaan merkitse mitenkään suurempaa sisäistä vahvuutta kuin se, että tunnistaa ja tunnustaa mielensä väsymyksen ja tarpeensa saada ammattitaitoista apua. Ajattelen myös niin, ettei tässä maailman tuulten tuiverruksessa koskaan tiedä, kenen mieli ei enää jaksa, vaikka varmasti onkin asioita, jotka auttavat laittamaan masennukselle hanttiin.



- kiitos kirjastolle -



Niin. Miksi toiset masentuvat ja toiset eivät? Kenellä on riski masentua ja kenellä ei? Onko esimerkiksi introvertti väistämättä ekstroverttiä alttiimpi masentumaan? Niin tai näin, ainakin introverteillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka juuri heidän kohdallaan vahvistavat masentumisen mahdollisuutta. Lainaan tähän yhteenvetoa, jonka Vanhatalo on näistä ominaisuuksista kirjallisuuden pohjalta tehnyt ja joka varmaan osaltaan osuu oikeaan, vaikkei koko totuutta kerrokaan: 1) yritys olla toisenlainen kuin on, 2) jatkuva päänsisäinen ajatusvirta ja 3) liiallinen eristäytyminen.

Introverttiys on paketti, johon sisältyy paljon ja jota saajansa täytyy kantaa mukanaan kaikkine hyvineen (ja huonoineen).  Viime aikoina myös introversiosta (ja erityisherkkyydestä, joka siihen osittain vaikkei saumattomasti liittyy) on kirjoitettu ja puhuttu aika paljon, mikä sekin on erittäin hyvä, sillä keskustelu avaa introversion olemusta ja auttaa varmasti monia ymmärtämään itseään entistä paremmin. Introverteillä (samoin kuin ekstroverteillä) on omat kipupisteensä, mutta uskon, että oman ominaislaatunsa tunnistaminen, tunnustaminen ja arvostaminen auttaa ihmistä elämään itselleen hyvää elämää ja pitää siten maailmankin valoisampana. Ja eikö vain, että juuri ihmisten erilaisuus mahdollistaa sen, että maailma pysyy tasapainossa.

No niin. Koetan olla harhailematta liikaa (se jatkuva päänsisäinen ajatusvirta, pahoittelen) ja palaan Vanhataloon, vaikka tokihan tämä hienoinen harhailukin hänen kirjaansa liittyy. Vanhatalo on siis introvertti, kyllä. Lisäksi hän on nainen. Nainen, joka haluaa sekä menestyä työssään että olla hyvä äiti. Masennuksen taustalla lienee siis ainakin osaltaan sekä synnynnäisen temperamentin että aina vain yhtä ajankohtaisen naisen moninaisuuden aiheuttama kipuilu. Ja koska se ajatusvirtani ei vaan lakkaa, sanon vielä sen, että kyllä myös meissä tämän päivän naisissa vaikuttavat hyvin monet historiallisesti ja kulttuurisesti rakentuneet käsitykset naisena olemisesta ja niiden ohella kaikki se, mitä luonto on meille naisina antanut. Niin: olemme henkilökohtaisten halujemme ja toiveidemme, luonnollisten viettiemme ja vaistojemme ja monenlaisten sosiaalisesti määrittyneiden odotusten tiivistymiä. Ja samalla yksilöitä, tietenkin, omanlaisiamme kaikki. Toisinaan sitten kolahtelee, tai ehkäpä useinkin. Mutta kas, se siitä(kin). Palataan asiaan, Keskivaikean vuoden kertomuksiin.

Tarina viettelee. Se houkuttelee kirjoittamaan koko elämästä sairauskertomusta, vaikka todellisuus ei onneksi ole juoniromaani. Elämä on sallivampaa, jokainen aamu on sille uusi eikä osa armottomasti etenevää syyseuraussuhdetta.

Teos on siis kertomus masennuksesta, kyllä. Mutta se on myös kertomus paljosta muusta. Introverttiydestä ja herkkyydestä, perfektionismista ja syyllisyydentunteesta. Kykenemättömyydestä kohdata loputonta hälyä ja ihmisten virtaa. Syvästä haluttomuudesta soittaa puhelimella ventovieraille. Valtavasta, pakottavasta hiljaisuuden ja yksinolemisen tarpeesta. Rakkaudesta. Lapsista. Äitinä olemisesta ja riittämättömyydestä. Introverttikirjoista. Kirjoittamisesta.

Ja vielä: Vanhasta talosta. Tuiskahduksista ja kiitollisuuksista. Kustantajan järjestämästä mediakoulutuksesta (niin: [m]äärittele itsesi ja media-arvosi). Päänsisäisestä moitteesta itsestä itselle. Huikeasta opintomenestyksestä ja -tahdista. Toinen toistaan seuraavista ei-kiitos-kirjeistä ja lopulta siitäkin, joka on toisenlainen. Oman polun etsimisestä, tavoittelusta ja epäuskosta.

Ja juuri siksi, kaiken mainitsemani ansiosta, tämä on kerta kaikkiaan ihana kirja. Niin rohkea ja rehellinen. Tarpeellinen ja tervetullut. Ja myös niin hersyttelevän lämmin, sellainen oikeasti ihmisen ja elämän tuntuinen. Sellainen, että vaikka lukee masennuksesta, ei masennu vaan nauttii lahjakkaan kirjoittajan taidokkaasta kerronnasta ja huikeasta uskalluksesta. Sitä paitsi minusta on kovasti kiehtovaa lukea ihmisten kertomuksia itsestään. Sitä, miten ihminen itseään sanoittaa. Tarkkailee ja tutkiskelee. Kokee ja kertoo. Kyllä: jos antaisin pisteitä, antaisin monta.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille masentuneille ja introverteille ja kaikille niille jotka (oikeasti) haluavat ymmärtää masentuneita ja introverttejä vaikka eivät itse sellaisia olisi, ja kaikille äideille, isille, vaimoille, miehille, kirjoittajille ja kirjoittamisesta muuten kiinnostuneille ja ylipäätään kaikille, joissa on lämpöä lukea elämästä sellaisena kuin se on.

Ja lopuksi vielä lempisitaattini:

Suurin valta ihmisellä on oman elämänsä kertojana ja tulkitsijana, ja sen aion pitää itselläni, 
mitä tahansa sitten tapahtuukin.

Juuri näin!


**********


Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta. 236 s. S&S, 2016.



**********


PS. Senhän me kaikki tiedämme, että aina on ihmisiä, jotka elävät toisten elämän paremmin kuin nämä itse. Ihmisiä, jotka ihastuksekseen kokevat itsensä onnistuneemmiksi ja paremmiksi, kun huomaavat toisessa jotakin omasta mielestään epäkelpoa ja moitittavaa. Varmasti on siis ihmisiä, jotka mesovat ja puhisevat tästäkin teoksesta ja sen kirjoittajasta. Mutta uskon – ja toivon – että enemmän on niitä, jotka pitävät teosta tärkeänä puheenvuorona, jossa yksi rohkea kirjoittaja uskaltaa antaa nimen ja kasvot monille sellaisille asioille, joista ei aina rohjeta puhua. Kyllä vain, introverteissä on toisinaan merkillistä rohkeutta.


12 kommenttia:

  1. Tämä odottaa yöpöydällä lukuvuoroa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Antoisia lukuhetkiä, tämä on hieno kirja. Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. Hienosti postasit tästä kirjasta, olen samaa mieltä kirjailijan rohkeudesta tuoda esille oman masennuksensa. Paljastaa itsensä maailmalle, olla heikko, kun pitäisi olla vahva ja täydellinen. Jälleen nostan tämän nykyisen yhteiskunnan vaatimukset pöydälle, ihmisten pitäisi jaksaa yhä enemmän ja enemmän, kouluttautua, tehdä töitä, lapsia, harrastaa hullun lailla ym.
      Ymmärrän lämpimän peiton ja sen alle käpertymisen ihanuuden, vaikka olen ekstrovertti aistiyliherkkä. Miksi muuten ihmisiä luokitellaan.

      Poista
    3. Kiitos Mai <3 Tämä on todella rohkea ja hieno kirja. Ja nyky-yhteiskunta on usein todella karu, vaatimukset ja arvot ovat monesti kovat. Kaiken aikaa pitäisi olla valmis mm. monenlaisiin muutoksiin ja venyä venymistään.

      Ihmisten luokitteleminen sinänsä ei ole mistään kotoisin. Mutta esim. tämä intro- ja ekstroversio on varmaan sellainen juttu, joka parhaimmillaan auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme, samoin oman herkkyyden tunnistaminen ja tiedostaminen auttaa varmaan monia.

      <3

      Poista
  2. Kyllä kirjoitat kauniisti, uskon mielelläni, ja laitan listalleni. Mieluummin luen sydänverellä kirjoitettuja omaelämäkerrallisia merkintöjä kuin väkisin väännettyä fiktiota. Onhan ihminen oman päänsisäisen elämänsä ylivertainen asiantuntija ja kaikilla siinä on paljon selvittämistä, selviämistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena ja hienoa jos kirja pääsi listallesi. Tämä kannattaa kyllä ehdottomasti lukea ja etenkin, jos pitää omaelämäkerrallisuudesta. Minäkin luen mieluusti omakohtaisia merkintöjä, koska oman elämän sanallistaminen ja merkityksellistäminen on hyvin kiehtovaa ja kiinnostavaa. Ja todellakin, päänsisäisissä maailmoissamme riittää varmasti selvittämistä ja selviämistä meillä kaikilla, hyvin sanottu.

      Poista
  3. Hieno teksti. Luin juuri Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitellyn, joka oli myös omakohtainen. Härkönen kertoo keskivaikeasta masennuksesta kärsineestä siskostaan, joka teki itsemurhan. Rehelliset ja suorat omaelämäkerrat ovat vaikuttavia.

    Nykymaailma on vaikea introverteille ja herkille. Tuntuu, että joka paikassa nostetaan korkealle pallille sosiaalisuus ja puheliaisuus. Huomaan itsekin yrittäväni välillä pusertua tiettyihin malleihin, väkisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Henni. Rehellisyys ei tässä maailmassa varmasti ole aina helppoa, mutta silloin kun se rohkeasti palvelee tärkeitä asioita, se on todellakin vaikuttavaa. Tuota Anna-Leena Härkösen teosta en muuten olekaan lukenut, vaikka muutamia muita hänen teoksiaan olenkin. Täytyypä joskus muistaa.

      Ja kyllä, nykymaailma on introverteille ja herkille monesti kovin vaikea. On kummallistakin, miten tämä maailma toimii niin pitkälti ekstroverttien ehdoilla, vaikka niin suuri osa ihmisistä on oikeasti introvertteja ja vaikka myös niitä herkkien introverttien kykyjä kyllä tarvitaan. Ihanteellista olisi, jos kaikki muistaisivat että meillä kaikilla on tässä maailmassa oma tärkeä paikkamme. Ollaan vaan rohkeasti sellaisia kuin olemme <3

      Poista
  4. Mahtava teksti Katja. Minustakin tämä on erittäin tärkeä kirja ja hyvin erityiseksi tämän tekee se, että teos on kirjoitettu ns. masennuksen sisältä.

    Mietin noita intro- ja ekstroverttijuttuja (yleisesti, en pelkästään tämän teoksen pohjalta), että miten pysyviä ne on. Toisaalta uskon, että kyse on temperamentista. Toisaalta ajattelen, että on kenties muitakin syitä. Ja miten ne sitten ilmenevät ja miten em. liittyy esim. ujous ja sosiaalisuus. Ihminen on monimutkainen pakkaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Omppu. Tämä kirja on itse ihan mahtava, sydänsadetta sille <3

      Minä uskon vahvasti, että intro- ja ekstroversiossa on kyse synnynnäisestä temperamentista, mutta tietenkin ympäristössämme kohtaamamme kokemukset muokkaavat meitä monella tavalla. Siitä ajatuksesta en pidä, että toinen temperamenttityyppi olisi toista oikeampi tai arvokkaampi ja että toisenlaisen temperamentin omaavaa ihmistä pitäisi opettaa pois luontaisesta olemuksestaan. Saattaa käydä huonosti, jos pitää koko ajan olla toisenlainen kuin oikeasti on.

      Ihminen on monimutkainen olento, todellakin, eikä esim. introvertti tietenkään merkitse samaa kuin sosiaalisesti kömpelö, estynyt ja/tai kokonaan haluton. Aikamoisia rakennelmia me olemme, ihmiset, mutta ehkäpä on hyvä juuri niin...

      Poista
  5. Hienostit olet kirjoittanut. Ihastuin Vanhatalon kirjaan Pitkä valotusaika. Halusin lukea tämänkin, vaikka aihe onkin minulle vieraampi. Jonkin verran kannoin huolta kirjan avoimuuden takia. Esität hyviä kysymyksiä ihmisten erilaisuudesta. Mietin omassa tekstissäni samaa asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ulla. Pitkä valotusaika on todella hieno, luin sen pian tämän jälkeen. Ja hieno on tämäkin, hyvällä tavalla rohkea ja avoin. Tulenkin pian lukemaan kirjoituksesi.

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!