Muutama etsivä muistiinmerkintä

Kirjoittaminen: pakkoa, ehkä myös pakoa.

Halua sanoa. Tunne – suuruudenhullu? – että on sanottavaa. Ei, ei suuruudenhullu. Pikemminkin tunne, jossa on jotakin arkaa ja vahvaa samaan aikaan, kummallinen.

Kirjoittaminen on haave ja todellisuutta. Se on tässä, nyt, ja se kurkottaa. Ehkä se on myös silta. Kaareva. Yläpuolella aurinko, avara taivas, ja alla kimmeltävä, syvä, joskus kuohuva, arvaamaton vesi.

Tie se on ainakin. Matka. Minne? Sisäänpäin. Ulospäin. Eteen. Taakse. Jonnekin, mistä ei vielä tiedä. Tai ehkä tietääkin, jotakin, jollakin tavalla. Tietää, ehkä, vaikka ei tiedä tietävänsä. Monta polkua risteää toisiinsa. Tietoisuuden, tietämisen, tietämättömyyden tasoa.

Joskus tuntuu, myös: Miten minä koskaan ehdin sanoa kaiken. Miten minä koskaan saan sanoa kaiken. Ehdinkö? Saanko? Osaanko? 

Löydänkö sanottavalleni muodon? Tai: löydänkö sanottavani ytimen? 

Tärkeää on rehellisyys. On kirjoitettava rehellisenä itselleen. Tarkoitan: on nähtävä oma kirjoittamisen tiensä, kuljettava sitä, oltava sitä valmis etsimään.

Tärkeää on myös uskallus. On uskallettava kulkea eteenpäin, kohdata kohtaamaton, ja välillä, tai kaiken aikaa, eksyä. 

Kuulen tulen huminan. Elämän huminan. Kuulen kirjoittamisen, joka kietoutuu kaikkeen.

Kirjoittaminen on myös etsimistä, aina. Kaipuuta, jonnekin. Voiko kirjoittaminen olla myös perilläoloa? En tiedä. Luulen, että ei voi kirjoittaa, jos ei etsi, jotakin. Pitää silti muistaa: sitä tietää vain itsestään. Jos siitäkään.

Sunnuntaiaamu on pehmeän vaalea. Tulppaanit puoliksi auki. Tänäänkin on aikaa kirjoittaa. Ensin muutama etsivä muistiinmerkintä, sitten etsivän kertomuksen seuraavat katkelmat.