Omenankukkaviikon ajatuksia

(Keskeneräisiä) ajatuksia omenankukkaviikon varrelta:

Omenapuu on minulle elämänkierron kuva. Siksi se ja etenkin sen kukat lumoavat minut yhä uudestaan ja siksi en myöskään koskaan kyllästy sen runollisuuteen. (Ajattelen sitä, miten taas kirjoitan jotakin omenapuusta ja miten sen symbolisuus ei kaikessa toisteisuudessaankaan lakkaa olemasta minulle täyttä ja todellista.)

Toisteisuuden ihanuus, ylipäätään: se, kun laittaa taas myös kesäkukat. (Ajattelen sitä, miten vuosi menee aina uudestaan ympäri ja miten huomaa palanneensa taas samaan hetkeen. Toisteisuuden kokemus liittyy erityisen tiiviisti tiettyihin hetkiin, ja siinä on samaan aikaan sekä iloa että ripaus haikeutta. Iloa palaavasta hetkestä ja haikeutta siitä, miten monta hetkeä on jäänyt taakse.)

Erilaiset tavat kirjoittaa. Ja oma tapani. Voiko, oikeastaan, kirjoittaa muulla tavalla kuin sillä, mikä on itselle oma ja oikea? Ja jos voi ja kirjoittaa, niin menettääkö silloin jotakin kirjoittajan rehellisyydestään? (Ajattelen, tietenkin, erityisesti sitä omaa kirjoittamisen tapaani ja edelleen sitä, tuleeko se koskaan mahtumaan tähän maailmaan. Ja sitä, onko eniten oikein valita oma tapansa mahtumisesta riippumatta. Tulen, yhä uudestaan, siihen johtopäätökseen, että oman tavan valitseminen on oikein, vaikka se saattaa merkitä myös sitä, ettei koskaan tule saamaan mitään läpi. Tämä ei, tietenkään, tarkoita sitä, etteikö olisi valmis kehittymään, vaan sitä, että haluaa kehittää juuri sitä omaa tapaansa ja omaa ääntään. Eikä myöskään sitä, etteikö olisi mahdollista löytää myös uusia omia tapoja.)

Ja pitkäjänteisyys... Tulen ajatelleeksi, onko se aina järkevää vai onko se toisinaan sittenkin silkkaa typeryyttä. (Ajattelen käsikirjoitustani ja sitä, onko sillä toivoa vai tuhlaanko vain siihen aikaani, jonka voisin käyttää johonkin todennäköisemmin läpimenevään. Enkä tiedä, mutta hylkään ajatuksen tuhlaamisesta nopeasti. Kirjoittamiseen käytetty aika ei koskaan ole tuhlattua aikaa, koska kirjoittaminen joka tapauksessa vie aina itseään eteenpäin.)

Prosessi, prosessi ja prosessi. Se, että sitä on kirjoittanut jotakin. Ja sitten sitä kirjoittaa jotakin muuta. Saa oivalluksia aiemmin kirjoittamansa pohjalta. Eikä tiedä, mikä kaikki tulee vaikuttamaan mihinkin. Juuri siksi kirjoittaminen ei ole koskaan turhaa. (Ajattelen, edelleen, käsikirjoitustani, sen syntyhistoriaa ja mahdollisia uusia suuntia. Ja sitä, miten kirjoittaminen kerrostuu, koko ajan. Miten aloittaessaan ei todellakaan tiedä, miten matka jatkuessaan etenee, ja miten kirjoittamisen riemu on juuri siinä.)

Omenapuu puhkesi kukkahuntuun 16.5., ensimmäiset nuput jo päivää aiemmin.

Mikä ihana, hauras, katoava hetki täynnä elämän tuoreutta ja janoa.

PS. Jos et vielä ole lukenut John Galsworthyn Omenapuuta, niin lue nyt!

Taidan ottaa itsekin uusintalukuun.