Kirjojen kamari 4 vuotta

Syntymäpäiväkortti noin vuodelta 1895, 

Sockl & Nathan.

Kirjojen kamari täyttää tänään, 14.5.2018, neljä vuotta. Sen kunniaksi, rakkaat lukijat, Kirjojen kamari kirjain kirjaimelta:

Keväällä 2014 sain päähäni perustaa blogin. Tai no, päähäni ja päähäni. Ajatus ei oikeastaan ollut uusi, vaan sitä oli kypsytelty jo jonkin aikaa: muumiomentaliteetilla sitä piti tietysti vähän epäröidä ennen kuin tällaiseenkin nykyaikaiseen kouhotukseen ryhtyi (apua, netissä, minä, nooh...). Se, että tuli sitten perustettua juuri kirjallisuusblogi, oli ehkä kuitenkin vähän sattumaakin. Tai sitten silkkaa kohtaloa, tiedä häntä! Niin tai näin, tuona rohkaistumisen hetkenä juuri kirjallisuus taisi olla se, jonka saralla teki mieli blogikirjoittamista kokeilla, ja niin sitä sitten tuli tartuttua toimeen.   

Innostuin asiasta hyvin nopeasti. Muumio siis vatkaa, mutta tarpeeksi vatkattuaan intoilee kyllä. Oli ihanaa, kun blogini alkoi jo pian saada lukijoita ja kommentteja! Kirjablogitietämykseni oli aloittaessani koko lailla olematonta, enkä ollut valmiiksi sisällä oikein missään, mutta todella helppoa oli joukkoon solahtaa. Olen, edelleen, valtavan kiitollinen alkuaikojen lämpimästä vastaanotosta ja tiedostan oikein hyvin, että ilman sitä blogini taival olisi saattanut tyssätä alkuunsa. Blogikirjoittamiseen kuuluu olennaisesti ajatus toisille kirjoittamisesta, vaikka samalla kirjoittaisikin myös itselleen, ja siksi lukijan läsnäolo on tärkeää.

Rajojani mietin aina aika ajoin. Toistaiseksi kirjoitan edelleen pelkällä etunimellä ja selkäpuolikuvalla, mutta katsotaan nyt sitten, pitääkö tämä linja jatkossakin. Ei välttämättä. Muumio natisee kääreissään... Ja vatkaa :) Joskus se vatkaaminen sitten johonkin johtaakin, aina ei.

Joskus vanhat kirjoitukset vähän nolottavat. Toisaalta se, että ne roikkuvat tuolla mukana, auttaa terveellisesti ymmärtämään, että maailma pysyy kyllä pystyssä, vaikka olenkin kirjoittanut kaikenlaista hölmöä ja keskentekoista. Nolotus onkin onneksi puuskittaista ja ohimenevää, ja sitä seuraa yleensä ymmärrys siitä, että eipä sitä keskentekoinen ihminen muuhun kykenekään kuin keskentekoisuuteen. Sama keskentekoinen matka jatkuu siis myös tästä eteenpäin, mikä olkoon paitsi valitettavaa myös loputon mahdollisuus.

Opettavainen tämä kamaritaival on monin tavoin muutenkin ollut. Sitä on, ehkä, oppinut entistä paremmin sietämään juuri tuota omaa sietämätöntä keskeneräisyyttään ja epätäydellisyyttään – sekä kirjoittajana että ihmisenä! – ja ehkä jopa pitämäänkin juuri siitä. Uskon, että kaikki, mihin ihminen ryhtyy, opettaa hänelle aina myös häntä itseään ja toisia ihmisiä, ja niin siis tämäkin. Elämä on, onneksi, jatkuva oppimisen taival ja mahdollisuus.

Jotenkin tuntuu välillä myös siltä, että tämä pikkuinen kamari on minulle paljon isompi asia kuin se onkaan. Joskus olen jostakin lukenut jotakin sellaista, että blogista tulee helposti osa kirjoittajansa identiteettiä, ja kyllä vaan minullakin taitaa myös sellainen kamarin rouvan identiteetti olla. Toki tämä kamarin rouva on varmaan vähän valikoitunut puoli minusta (ja eivätkö kaikki eri identiteetit aina ole?), mutta on tämä rouva silti osaltaan myös aika totta.

Enää en, ainakaan aina, jahkaile kirjoitusteni kanssa ihan samalla tavalla kuin ennen, mikä on ihanan vapauttavaa. En tiedä, minkälaisena tämä muutos näyttäytyy sinulle, rakas lukija, tai näyttäytyykö se ylipäätään mitenkään, mutta minulle itselleni tekee ilmeisen hyvää käyttää kamariani myös enemmän sellaisena matalamman kynnyksen muistivihkona, johon voin tunnelmien mukaan piirrellä jokusen muistiinmerkinnän. Aiemmin sitä tuli istuttua kirjoitusten äärellä helposti tuntikausia, mikä ei silti välttämättä erityisemmin vähentänyt niiden keskentekoisuutta, vaan tarkoitti usein lähinnä tekstin hermostunutta tuijottamista ja sen miettimistä, voiko sen tosiaan julkaista. Toki tämä muutos liittyy varmasti myös sisältöjen muuttumiseen, ”kirjablogin” liukumiseen kohti jotakin muuta. Ainakin juuri nyt taidankin pitää juuri siitä, että voin jakaa täällä jonkin tunnelman, jonka sanoittamiseen ei mene samalla tavalla aikaa kuin kirjajuttujen kirjoittamiseen. Sitä aikaa jää sitten enemmän sille muullekin kirjoittamiselle. Välillä tulee varmaan kuitenkin edelleen kirjoitettua tännekin myös pitemmän kaavan mukaan, tuijotteluineen päivineen :)

Nykyään taidan ylipäätään kirjoittaa niitä ”oikeita” kirjajuttuja yhä vähemmän. Sisältäpäin on tosiaan vaikea sanoa, minkä verran kamarini ja/tai tapani kirjoittaa on vuosien varrella muuttunut vai onko, mutta yhä enemmän ja enemmän tämä tuntuu kyllä pikemminkin jonkinlaiselta tunnelma- kuin lukupäiväkirjalta. Tämän takia mietin välillä edelleen jonkinlaista alusta aloittamista, mutta katsotaan nyt sitten. Ehkä tämän voi ajatella myös niin, että siinä missä kirjablogeissa yleisesti ottaen tehdään tärkeää ja arvokasta kulttuurityötä kirjallisuuden ja lukemisen puolesta, niin täällä kamarin katveessa voidaan ehkä ihan hyvin lähinnä tunnelmoida ja miettiä yhä enemmän esim. tuota omaa kirjoittamista. Olkoon siis näin, ja muuttukoon suunta taas jatkossa jos on muuttakseen. Enkä toki aio niitä kirjajuttujakaan kokonaan unohtaa. Kirjat ja kirjallisuus ylipäätään on kirjoittamisen ohella edelleen yksi kamarikirjoitusteni punaisista langoista.

***

Kenties on myös niin – ja onkin – että blogi on vähän niin kuin ihminen itse: se kerrostuu, ja aiempien kerrosten päälle kertyy koko ajan uusia. Ajan mittaan blogi, niin kuin ihminenkin, väistämättä vähän muuttuukin, mutta myös ne aiemmat kerrokset ovat osa matkaa ja sellaisina tärkeitä. Ja aina on, kuitenkin, myös paljon sellaista mikä silti pysyy.

Aloittaessani en olisi arvannut, että kamarini ylipäätään on pystyssä vielä neljän vuoden päästä. Ja onhan täällä, kyllä, ollut välillä vähän sitä hiljaiseloakin, ja onpa ollut myös yritys aloittaa alusta toisaalla. Vähän ailahtelevainenkin olen siis välillä ollut (ja tulen varmaan jatkossakin olemaan), mutta täällä sitä vaan kuitenkin ollaan, edelleen.

Mitä tuonee sitten tuleva? Ainakin toistaiseksi kamarini jatkaa myös tästä eteenpäin. Muusta en tiedä, ja ei kai sitä voi kaikkea niin ennalta tietääkään. Pitää mennä tunteen mukaan vaan. Rakas, kovin rakas, paikka tästä on kyllä tullut. Huomasin sen myös silloin, kun vuosi sitten tosiaan yritin aloitella kokonaan uutta blogia: kaipasin takaisin ja palasin.

Aina välillä mietin (tietysti, mietiskelijä kun olen), mikä on tämän pienen kamarini ydin ja miksi täällä kirjoitan. Ja luulen – tai ei, tiedän – että ydin on kahtalainen. Kirjoitan yhtäältä itselleni, siksi että kirjoittaminen on minussa kiinni ja minun täytyy kirjoittaa. Toisaalta kirjoitan myös sinulle ja toivon, että kirjoituksillani on sinulle jotakin annettavaa. En kirjoita suuria, mutta kirjoitan pieniä, ja haluan kirjoittaa näitä pieniäni myös sinulle. Ehkä ydin onkin juuri siinä, että blogissa kirjoittaminen saa tilan, johon rakentuu myös se tärkeä kohtaamisen mahdollisuus: kamarini on minulle oma huone, jossa on myös ovi sinua varten.

Riemastuttaa viettää nelivuotispäivää! Tuntuu melkein blogikonkarilta, vaikka ei kyllä sittenkään, kaikkea muuta :) Mutta onhan se aika pitkä aika kumminkin, vaikka samalla kovin lyhyt. Neljään vuoteen on, tietysti, mahtunut monenlaista. On ollut ihan jo sitä elämää, ja jotakin siitä näkyy myös täällä vaikka kaikkea ei, ja niin lienee suunnilleen hyvä. On tullut kirjoitettua myös jokunen valmistunut (ja kustantamoiden hylkäämä) käsikirjoitus, ja olen ollut ja olen vilpittömästi ja lämpimästi kiitollinen kaikesta siitä kannustuksesta, jota kirjoittamiseni on teiltä lukijoiltani saanut, ja ylipäätään kaikesta kirjoittamiseen liittyvästä ajatustenvaihdosta. Se kaikki on, osaltaan, ollut tärkeä kirjoittamiseni voimavara.

Ihania olette te kaikki, jotka edelleen jaksatte mukanani kulkea, ja niin myös te uudetkin piipahtelijat, jotka aina silloin tällöin tänne löydätte. Kiitos teille kaikille! Arvostan sitä, että annatte aikaanne kamarilleni, ja iloitsen, edelleen, jokaisesta kommentistanne. Yksinäistä ja tylsää olisi täällä ilman teitä ♥