Kesän kynnyksellä

Eugène Grasset: Juin, 1896.

Elää, elää, elää!

Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,

terälehdet äärimmilleen auenneina,

elää ihanasti kukkien,

tuoksustansa, auringosta hourien –

huumaavasti, täyteläästi elää!

Kesäkuu, jo. Meillä kukkii juhannusruusu, on kukkinut jo muutaman päivän. 

Miten aikaisessa onkaan maan elämänjano.

*

Minun elämänjanoni on myös kirjoittamisen janoa.
Olen koko kevään kirjoittanut käsikirjoitusta, joka on vanha ja uusi. Jossa lomittuu vanha ja uusi. Vanha, jota olen ajatellut ja kirjoittanut joskus aiemmin, ja uusi, jota ajattelen ja kirjoitan nyt. 

Välillä käsikirjoitus saa minut ajattelemaan Katri Valan runoja, niiden hurmaantunutta nälkää. Ehkä itsensä vuoksi tai ehkä siksi, mitä kirjoittaminen minulle on, kirjoittaminen ja elämä.


Tee minut kaltaiseksesi, maa,
alituisesti uudistuvaksi,
alituisesti uutta luovaksi
loppumattomalla, ihanalla hurmiolla! 

 

En tiedä, mitä käsikirjoituksesta tulee, mutta sen kirjoittaminen on ollut minulle hirveän tärkeää. Elämänjanoakin, ehkä. Ja opettavaista, ainakin.

Tuntuu, että tämän käsikirjoituksen kirjoittaminen on erityisen vahvasti tehnyt todeksi sen, miten kirjoittaminen on hyvin paljon myös uudelleen kirjoittamista ja miten kirjoitus (tai kirjoittaminen, ylipäätään) vaatii myös paljon "turhaa" kirjoittamista, joka ei ole turhaa. 

Tätä käsikirjoitusta kirjoittaessani olen myös vielä aiempaa enemmän pohtinut kirjoittamisen sisäisiä merkityksiä ja samalla silti myös kirjoittamista toista ihmistä kohti. Sitä, miten sitä kirjoittaa itselleen, mutta silti myös toiselle. Pohdiskelu johtuu ehkä siitä, millainen käsikirjoitus on, tai sitten vain siitä, että tämä kysymys on minulle kirjoittajana tärkeä.

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus 
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta! 
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!

Vielä käsikirjoitus ei ole valmis, sen kirjoittaminen jatkuu. 
Kirjoittaminen, kirkastaminen, ytimen etsiminen "turhasta". 
Voi olla, että sen kirjoittaminen jatkuu vielä kauan. Voi olla, että itseään etsivä muoto etsii itseään vielä pitkään. Voi olla, että menee syksyyn, talveen, seuraavaan kevääseen. Ja voi olla, että matkan varrella kaikki vielä muuttuu. Että kaikki alkaakin taas uudelleen alusta. Tai uudelleen siitä, mihin ensin jäin.

Kirjoittamista ei voi kiirehtiä. Eikä oikein ennalta päättää. Sitä ei saa kiirehtiä eikä ennalta päättää. Sen pitää antaa edetä omaa tahtiaan, omalla tavallaan, omaan suuntaansa. Siltä minusta tuntuu.

*

Nyt alkaa olla kesä. Nyt on kesä. Ihana kesä.
Väistyvällä keväällä on jo hyvän aikaa ollut kesän kasvot. 

Huomenna juhlitaan taas koulujen loppumista. Iloitaan ja hämmennytään siitä, miten aika onkin taas ehtinyt kiertyä tähän. Ajatellaan haikeina, miten nopeasti lapset kasvavat, ja ollaan silti myös valtavan onnellisia kasvamisen ihanasta ihmeestä. Ja ennen kaikkea riemuitaan kesästä, elämästä, olemassaolosta.

Toivotan teille kaikille huumaavaa kesäkuuta,

elämästä ja elämänjanosta täyteläistä ♥

*

Kursivoidut katkelmat ovat Katri Valan iki-ihanista runoista Maan povella ja Kukkiva maa, kokoelmasta Kaukainen puutarha, 1924.