Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (2014/2015)

On kirjoja, joihin heti rakastuu. Jotka tulevat lähelle ja kiinni ja ihoon ja sieluun ja joiden kohdalla tuon tunteen syvyyden syyt saattaa jopa pystyä epämääräisesti selittämään. Sitten on kirjoja, joita katselee hieman etäältä, ihmettelee niiden viekoittelevia silmäyksiä ja hymyjä, tuntee vatsanpohjaan hiljalleen kertyvää perhosvärinää ja päätyy lopulta tilaan jossa rakkaus on ehkä. Jossa se selvästi tekee itseään tykö, mutta jossa jollakin merkillisellä tavalla kokee itsensä sen edessä epävarmaksi, ei oikein tiedä mitä sydän kaiken hälinän takana sanoo.

Ja kyllä, sellaiset kirjat ovat usein erityisen kiehtovia. Ne saavat ajattelemaan, pohtimaan kirjallisuuden olemusta ja hyvän ajatusta – kenties sekä kirjassa että ihmisessä. Sellaiset kirjat jättävät ehkä myös aivan omanlaisensa jäljen. Niitä miettii ja ihmettelee ehkä kauan, pohtii mikä niissä oikein pitää otteessaan. Mikä on se tenho ja taika, joka niissä kiehtoo. Mikä, kun samalla kuitenkin tietää lukeneensa vain ”melko tavanomaisen” kirjan (typerä määre, mutta parempaa ei nyt ole). Sellaisen, jossa kerrotaan ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista ja siitä kuinka ne eivät ole helppoja. Niin – sellaisiahan kirjat ovat: rakkautta, intohimoa, pettymystä, keskeneräisyyttä, kohtaamista ja kohtaamattomuutta, ajautumisia ja valintoja, väistämättömiä risteyksiä. Ehkä onkin niin, että ne ovat suuria juuri siksi: ne kertovat ihmisestä, ihmiselle. 

 Kiitos kirjastolle!

Tämä teos, Sadie Jonesin (s. 1967) juuri suomennettu Ehkä rakkaus oli totta (2015), on juuri sellainen viekoitteleva, värisyttelevään välitilaan jättävä kirja. Minulle. Tunnen halua rakastua, mutta jostakin syystä epäröin. En siksi, etteikö teos ansaitsisi rakkauttani, vaan pikemminkin siksi, että se hämmentää minua. Luke hämmentää. Leigh. Nina. Paul. Jones, joka heidät kaikki kertoo, jotenkin vaivattomasti ja pakottomasti ja – niin – ehkä kepeästikin mutta samalla silti niin ihanan painavasti. Rakastan heitä kaikkia mutta en sittenkään. En tiedä. Olen ymmälläni. Sydän on. Katson Lukea. Niin, toki muitakin mutta eniten Lukea. Ehkä siksi että hän on niin kaoottinen, niin kirkas, niin suora, niin vilpitön, niin rehellinen, niin vastustamaton. Ehkä haluaisin silittää poskea, mutta en tiedä antaisiko hän minun niin tehdä. Ehkä ei. Eikö? Suosikkihenkilöni on silti ehkä joku toinen. Ehkä.

Niin. On Englanti ja 1960- ja 1970-luku. Teatteri, jonka piireissä tehdään taidetta ja sitä toista samalla kun näyttelijöiden kohdalla työllisyysnäkymät olivat ikuisesti epävarmoja. On Luke, joka kirjoittaa. Nina, joka näyttelee. Paul, joka tuottaa. Ja Leigh, näyttämömestari. On nuoruutta ja aikuistumista ja hetkiä, joina astutaan elämän tärkeitä askeleita – niitä joita myöhemmin voi suhtautumistavasta riippuen kutsua joko sattumanvaraisiksi tai kohtalon johdattelemiksi. Kohtaamisia, oivalluksia, irtiottoja. Unelmia. Silmien sulkemisia. Suudelmia, intohimoja. Turvallisuudenkaipuuta ja halua pitäytyä totutussa. Valintoja ja ajautumisia.

Tiesin koko ajan, että tapaisin sinut vielä.

*****

Ja siinä, aivan lyhyessä hetkessä, oli rakkautta.

Ja niin – sitäkin kuinka heistä molemmista tuntui, että siihen pisteeseen asti he olivat vain odottaneet (mutta se on ehkä toinen tarina kuin se jota kaksi edeltävää sitaattia kantavat). Sitä, kuinka Nina ajattelee että Minä jätän sinut. Minä lähden. Mutta hän ei sanonut sitä. Sitä, kuinka Leigh veti henkeä ja sanoi sen mitä ei voi sanoa. Sitä, kuinka Paul ei esittänyt itselleen kysymyksiä, joihin tiesi jo vastaukset. Ja sitä, kuinka on ikään kuin he olisivat suudelleet, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Niin: rakkauksia, ehkä.

Ja kyllä, minä tahtoisin sanoa henkilöille kaikenlaista mutta en sittenkään. Ei pidä puuttua tarinaan jonka kuuluu mennä niin kuin kuuluu. Ihmisten virheille on syynsä. Ovatko ne edes virheitä? Mikä on virhe? Milloin ihminen oikeastaan tekee oikein ja milloin väärin? Milloin hän lakkaa olemasta kesken? Pitäisikö heti ymmärtää tehdä toisin? Entä jos sekin olisi väärin?

ja yrityksistään huolimatta, kaikesta päättäväisyydestään huolimatta hän ei tuntenut mitään muuta kuin menetystä: miten jokin arvokas hänen sydämessään särkyi, jokin mitä hän ei ollut osannut suojata.

Ja kirjoittaminen, oi niin – se kuinka hän kirjoitti runoja ja näytelmiä ja kätki niitä sänkynsä alle, piiloon omalta kriittiseltä katseeltaan (ja joissa aina riitti korjattavaa, muutettavaa, viimeisteltävää) ja kuinka haluaisin ainoastaan kirjoittaa, mutten tiedä miten päin kaikki kääntyy.

Voi Luke. Mitä on rakkaus, joka tukahduttaa juuri sen minkä vuoksi on se joka on? Joka vie kyvyn ja halun kirjoittaa? Joka saa uhraamaan liikaa? Joka lopulta kysyy oman epätoivotun kysymyksensä:

Mitä sinä olet, jos et kirjoita?

Onko se rakkautta ensinkään? Entä Mary, niin. Miksi hän kirjoittui sellaiseksi kuin kirjoittui? Etkö tiedä, etkö. (Kirjoittaminen on yhteys, Luke. Ikkuna.) Ja niin ero oli alkanut ennen kuin he olivat edes erkaantuneet toisistaan.

Ja Luke, muistatko: Jos hän pitäisi kiinni rehellisyydestä ja rohkeudesta, hän ei menettäisi kumpaakaan. Hän, sinä, niin. Et menettäisi elämän henkäystä, et työtä. Mutta mitä tapahtuu? Käykö niin, että päästät sittenkin irti juuri niistä? Rehellisyydestä ja rohkeudesta? Oletko varoitus? Valo? Enkeli? Ja lopulta, niin, saatko lopulta sittenkin kiinni siitä mikä sinulta pakeni?

Eikä tässä ole kaikki, rakkauksissa ja intohimoissa, teatteritaiteen karunkiehtovassa maailmassa. On paljon muutakin. Niin kuin vanhempia lastensa vierellä ja takana. Äitejä, jotka kertovat lapselleen mitä tyttö oli, mitä tämä ei ollut ja mitä tästä saattaisi tulla. Että sinä olet sitä mitä minä olisin voinut olla. Äitejä, joilla ei ollut ketään muuta kuin lapsensa. Äitejä, jotka katsovat kuinka mies on uskoton. Sen sellaista.

 

Niin. Kirjoittaminen on ajatusten etsimistä, joskus senkin mitä sydän sanoo. Ja kyllä, minun rakkauteni kypsyy kun minä kirjoitan, sillä nyt, kirjoittaessani, minun sydämeni avautuu, asettuu valmiiksi ottamaan tämän teoksen vastaan. Hämmennys hellittää. Oi kyllä: minä pidän Jonesin tavasta kirjoittaa. Pidän siitä, miten inhimillisiä ja ristiriitaisia hänen henkilönsä ovat, miten hyviä ja pahoja. Tekevät oikein ja väärin vai tekevätkö. Katson heitä, vielä ja vielä ja vielä. Ninaa, joka on kai kyvytön vapautumaan omasta vankilastaan. Leighiä ja Paulia, jotka luottavat siihen mikä on tuttua, turvallista. Lukea, joka ensin ehkä särkee sydämiä ja kohtaa sitten itse koko rakkauden raskaan haurauden. Kenelle voisi olla vihainen?

Ja pidän siitä, miten hän kirjoittaa samaan aikaan vaivattomasti ja taidokkaasti. Ei, hän ei juuri riko romaanikirjallisuuden konventioita, rymistele läpi raja-aitojen. Hän ei riehakoitse rakenteilla eikä leikittele kielellä – eikö, voi sanojen kömpelöä epätarkkuutta, eikö tarinan luominen ole aina leikki! Tarkoitan kai, ettei hän leiki kielellä siten että leikki itsessään kohoaisi keskiöön, ja ymmärrän itseäni suunnilleen. Jonesin teoksen keskiössä on tarina ja tarinan takana on ihmisyys. Hän näyttää henkilönsä lukijalle kaikessa näiden inhimillisessä keskeneräisyydessä, antaa lukijan tulkita heidän haparoivia, pyrähteleviä, jähmettyneitä mielenliikkeitään, osoittaa että ihminen on samaan aikaan sekä selitettävissä että selittämätön. Ja pitää lukijansa otteessaan ehkä juuri siksi. Eikä hän hukuta lukijaansa itsestäänselvyyksiin tai liikoihin selityksiin. Toisinaan hän myös hypähtää, jättää vähän sanomatta.  Niin, hänen teoksessaan on tiettyä vaatimatonta raikkautta, viisasta konstailemattomuutta joka usein päihittää tarkoituksellisen mahtipontisuuden. Thank you Jones!

Kyllä, minulle tämä teos oli merkillisellä tavalla hieno. Se avasi minussa uuden oven kohti jotakin jonne olen vasta matkalla. Sellaista lukeminen parhaimmillaan on, kirja kirjalta kirkastuvaa ajattelua. Joskus aikanaan tulen sen ehkä vielä tavoittamaan – oivalluksen, joka liittyy kirjallisuuden kiehtovaan olemukseen. Siihen, mitä oikeastaan merkitsee hyvä. Tai parempi. Tai sanotaanko: korkea. Ja jos antaisin teoksille tähtiä, niin tämä saisi niitä monta. Ihan jo siksi. Ja nyt se on siinä, kiinni ja lähellä ja iholla ja sielussa. Rakkautta!

Ja vielä: teoksen loppulauseet ovat loistavat. Ne jäävät vaatimaan selityksiä ja ajatusten liikeratoja – sitä että niiden äärelle pysähtyy. Niissä viipyiltyään voikin taas palata teoksen (suomenkieliseen) nimeen, siihen että ehkä rakkaus oli totta. Ajatella modaalisanojen merkillisiä merkityksiä.

PS. Teoksen luettuani tunsin vastustamatonta halua kuunnella tämän. Take it!

**********

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta. Romaani,  419 s. Otava 2015.

Suomentanut Marianna Kurtto.

Englanninkielinen alkuteos Fallout 2014. 

**********

Tästä teoksesta on kirjoitettu jo monessa blogissa. Oman kiinnostukseni tätä teosta kohtaan herätti Omppu, joka luki tämän jo ennen kuin se ilmestyi suomennettuna. Muista kirjoituksista eksyin ennen omaa lukukokemustani ja sen purkamista lukemaan myös Lumiomenan Katjan ja Kaisa Reetan kirjoitukset. Muut kirjoitukset löytää ystävämme google.