Prosessi

Sekalainen kasa sekalaisia muistiinpanoja ja täyttyvä, ehkä myös hiljalleen järjestyvä tiedosto (tällä hetkellä noin versio kaksi ja puoli, jos kaikkia aikaisempia ei lasketa; matka on ollut pitkä, vaikka se nyt on tavallaan alkanut alusta). Niin: mieleenjuolahduksia kesken kaiken, missä ja milloin sattuu, ja unenjälkeisiä oivalluksia, jotka nekin on kiireesti kirjoitettava muistiin, koska ei voi tietää, mikä kaikki tulee olemaan tärkeää. On, tosin, niitäkin ajatuksia, jotka ehtivät kadota, koska paperi juuri sillä hetkellä on liian kaukana, mutta ehkä ne tulevat aikanaan takaisin jos ovat tullakseen.

Myös, kylläkin, ajoittaista tuskastumista ja epäuskoa, melkein tympääntymistä ja turhautumista. Niitä mörön heiluvia karvakinttuja ja irvileukavirneitä (jaahas, mitäs se rouva taas oikein kuvittelee, kuvitteleeko se että siitä on kirjoittamaan, kjäh kjäh kjäh). Huokauksia ja hitunen lievää mörköön kohdistettua väkivaltaa (potkuja, ehkä) ja itsepintaista kieltäytymistä sen kuuntelemisesta.

Välillä, myös, hieman hämmentyneitä mietteitä siitä, mitä tästä nyt oikein on tulossa, mitä lajia ja kategoriaa (=mihin tätä oikein tarjotaan kun tarjotaan) ja sitten taas vähät välittämistä siitä, jatkamista vain.

Hajamielisyyttäkin, ehkä. Hentoa unohtelua arkisissa asioissa. 

Ja käsikirjoituksen mukana vaihtelevia mielialoja: haikeutta, iloa, mahdollisuuden tuntua.

Ja valoa! Valtavasti valoa! Kävelyretkiä ihanassa kevättuulessa ja ehkä taas kirkastuvia ja järjestyviä ajatuksia. Kummallista varmuutta siitä, että tämä pitää kirjoittaa, juuri tämä ja juuri nyt, vaikka ei voi tietää mitään sen merkityksistä kenellekään muulle. Ehkä sitä ymmärtää vähitellen yhä kirkkaammin myös sen, että kirjoittaminen ei ole koskaan turhaa. Että kirjoittaminen avaa koko ajan omaa tietään eteenpäin ja että kun kirjoittaa, ei voi koskaan tietää, minne, minkälaisiin uusiin maisemiin ja näköaloihin, se vielä vie.  Että prosessi jatkuu ehkä lopulta koko ajan, yli itsensä ja rajojensa, niin kauan kuin jatkuu myös kirjoittaminen.