(Noin) kymmenvuotiaan mielenmaisemia ja vähän yleistäkin päiväkirjapohdintaa

 

Ei, ei minusta tule ainakaan kirjailijaa. Ei taatusti! Ja miksi tulisi? Siinäpä kysymys. Kirjoittaminen on silti hauskaa, mutta... kun ei keksi, mitä kirjoittaa. Siitä Arnika-kirjasta tulee varmasti yökkö. Jos se julkaistaan, ei kukaan sitä lue. Ei Ei Ei Ei Ei Ei Ei Ei En minä osaa kirjoittaa. En! En En En (18.1.1987)

Kas niin: Katja, eräs kymmenvuotias pikku kirjoittaja, on puhunut. Kaksi päivää aiemmin, 16.1.1987, hän on kertonut päiväkirjalleen alkaneensa kirjoittaa kirjaa nimeltä Arnika, mutta usko kirjaan ja omiin kirjoittajantaitoihin loppuu ainakin tällä kertaa näköjään lyhyeen. Keskeneräinen teos hautautuu aikanaan jäljittämättömiin, mikä ei liene kovinkaan suuri menetys miltään kannalta, mutta jospa tämän pienen kirjoittajan pitkäjänteisyys olisi sentään noista ajoista hieman kasvanut...

Olen aloittanut päiväkirjan kirjoittamisen säilyneiden dokumenttien mukaan vuonna 1984. Ensimmäisen ”oikean” päiväkirjamerkintäni olen kirjoittanut 23.12.1984 joulunodotustunnelmissa ja lisännyt päiväyksen oheen varmuuden vuoksi myös ikäni, 8 v. Päiväkirjassani on kuitenkin jo sitä ennen pari pientä kirjoitelmaa. Toisen otsikkona on ”Satu hiiristä” ja toisen ”Muisto”. Muistossa kerron siitä, miten sain mummun luona asuvan pikku kissani. Alun kirjoitelmien jälkeen päiväkirja toimii pääosin ”oikeana” päiväkirjana, päivämäärin varustettuina merkintöinä pikkutytön elämän tapahtumista ja tunnelmista.

Olen sitä nostalgista ihmistyyppiä, joka mielellään säilöö myös menneet mielenmaisemansa niihin aina joskus palatakseen. En muista, että olisin koskaan edes harkinnut päiväkirjojeni hävittämistä, vaikka totta vieköön on ajanjaksoja, joiden lukemista karttelen siinä missä joitakin toisia jonkinlaisella hellällä lempeydellä aina välillä lueskelen.

Nyt olen taas pitkästä aikaa lähtenyt päiväkirjamatkalle omaan lapsenmieleeni, ja kyllä vaan on matka tälläkin kertaa monella tavalla mielenkiintoinen, vaikka myös myötähäpeän määrä tahtookin etenkin teini-iän hiljalleen lähestyessä olla välillä liki sietämätön. Ihan varma en ole, pystynkö tälläkään kierroksella lukemaan yläasteajat vai onko taas kerran hypättävä niiden yli. Jospa sentään, minähän se vain olen, pieni...

On aika mielenkiintoista huomata, että jo lapsen päiväkirjassa näkyy niin selvästi päiväkirjakirjoittamisen tietty valikoivuus ja sattumanvaraisuus – se, että jostakin kirjoittaa ja jostakin ei ja että päiväkirjan kantama kertomus on aina väistämättä valikoitunut, aukkoinen ja fragmentaarinen ihan jo siksikin, että toisina päivinä on kirjoitustuulella ja toisina ei. Aukkoisenakin päiväkirja kertoo meille silti tarinaa meistä itsestämme. Tuollainen sitä oli. Tuolla tavalla ajatteli. Ja tuolla tavalla sitä kirjoitti, halusi kirjoittaa. Identiteettityötäkin päiväkirja selvästi jo varhain on, minän etsimistä ja rakentamista ja samalla (kipeääkin) kasvamista minäksi muiden joukkoon.

Kirjoitan yleensä paljon luen myös aika paljon. Pidän aikalailla siivoamisesta. (15.7.1985)

Ja niin – näin aikuisiällä vanhaan ja rakkaaseen kirjoittamisharrastukseeni taas palanneena en voi olla hymyilemättä tuolle pikkutytölle, joka alusta alkaen kuljettaa päiväkirjoissaan mukanaan myös kirjoittamistaan ja lukemistaan. Ehkä väkisinkin sitä myös lukee itseään ja tarinaansa niin, että se oma juttu on löytynyt jo varhain, vaikka matkan varrella on välillä vähän eksynytkin. (Ja pidän muuten edelleen myös siivoamisesta, ainakin jossain määrin. Ainakin pidän siivoamisen tuloksesta. Tuo yllä oleva sitaatti taitaakin nyt päästä motoksi kamarin sivupalkkiin.)

Lukemistaan kirjoista pieni minäni mainitsee nimeltä esim. Tiinat, Lotat ja Runotytöt: Luen Lotta-kirjoja. Nyt minulla on lainassa Kovaa touhua, Lotta ja Onneksi olkoon, Lotta. Kohta olen lukenut ensimmäisenä mainitun. (6.1.1987.) Hupaisaa on myös pienen lukijan tinkimätön, joskaan ei kovin perusteltu kritiikki: M lukee Tiina-kirjoja. Ne on ihan tyhmiä! Lotat on parempia. (10.1.1987.) No, kumma kyllä ahmin silti myös kaikki Tiinat. Muistan kyllä, että eivät ne ihan niitä suurimpia suosikkejani olleet, mutta että ”tyhmiä”, heh.

Ja vaikka se kirjoittajan itsekritiikkikin välillä vaivaa, pieni kirjoittaja asettaa jo vakaita tavoitteita:

Minä olen kirjoittanut kirjankin. Se kertoo 11-vuotiaasta Riiasta, joka on noita. Se on vähän kehno, tyhmä ja lapsellinen kirja, mutta se on hyvää harjoitusta.

Aikuisena minä aion ruveta kirjailijaksi ja kirjoittaa paljon hyviä, pitkiä kirjoja ja erittäin mukavia satuja.

Ehkä en saisi vaatia elämältä niin paljon, mutta minä tahdon, tahdon ja vielä kerran tahdon. (19.3.1988)

Tarina Riiasta muuten on, toisin kuin heti alkuunsa hylätty Arnika, myös tallessa. Pitäisikin lukea se joskus, katsoa miten ”kehno, tyhmä ja lapsellinen” kirja se nyt sitten onkaan :) Jotenkin söpö – ja samalla aika tosi – on muuten tuokin vähän pikkuvanha viisastelu hyvästä harjoituksesta. Sopinee muistaa tuo vielä tänäänkin, kun tekeleet väkisinkin aina välillä tuntuvat juurikin kehnoilta, tyhmiltä ja lapsellisilta: ”se on hyvää harjoitusta”, tietää Katja 11 v.

Ja onhan se pikkutytön elämä tietysti paljon muutakin kuin kirjoittamista ja lukemista. Se on arkea ja juhlaa, koulua ja joulua ja syntymäpäiviä. Ja välillä on kaikki tosi kivaa, välillä ei mikään ollenkaan. Aina joskus on sellainenkin ”sekä-että-päivä”, osittain kiva ja osittain ei.

Tämä ensimmäisten päiväkirjojeni tyttö, 8–12 v., tuskailee myös kokeita ja kertoo päiväkirjalleen niistä saamiaan numeroita ja todistuksen arvosanoja (hmm, mitähän tämä mahtaakaan kertoa tytön luonteenlaadusta). Tyttö on myös kavereiden kanssa, käy ulkona ja uimassa. Jää hiihtokilpailussa viimeiseksi ja lohduttautuu sillä, että päiväkirja ei sitä kenellekään kerro. Ja harjoittelee – tietenkin – ihastumisen tunteita: aivan ensimmäisiä vuosia lukuunottamatta päiväkirjassa vuorottelevat myös yhtäältä liki hurmokselliset, toisaalta raastavan tuskalliset ”rakastumiset” (miten mahtuukin pieneen ihmismieleen niin paljon dramatiikkaa?). Paljon tyttö on myös mummun luona, mummula on toinen koti.

Lukumatkani tytönmieleeni jatkuu parhaillaan pastellinvihreällä kirjalla, jossa olen juuri aloittelemassa yläastetta. Ja kyllä, nolot osuudet odotetusti kasvavat. Jos totta puhutaan, nolo on varmaan koko kirja. Kai sitä on sitten ollut pakko tuokin identiteetin etsimisen vaihe elää. (Mut hei, mix?!?) Voi olla, että tuolta aikakaudelta ei löydy samantapaisia söpöjä sitaatteja kuin näiltä varhaisemmilta vuosilta. Saa nähdä. Melko varmaa on, että tuo aikaisempien kirjojen pikkutyttö on hieman helpompi käsiteltävä kuin tämä – ööh, no, vähän murrosikäinen – teini. No, kasvaminen on kasvamista. Ja ehkä, ehkä, kestän tämän yläasteen tällä kertaa. Tai sitten en. Mutta muistanpa nyt taas ainakin sen, jo nyt, että ei siellä teini-ikäisen päässä aina helppoa ole.

No, niin tai näin, olen onnellinen siitä, että nämä dokumentit ovat. Päiväkirjat ovat arvokkaita tallenteita omasta menneestä mutta samalla myös säilyvästä minästä. Lukeminen on ehkä vuoroin hellivää, vuoroin hupaisaa ja vuoroin kamalaa, mutta kamalimmillaankin se on aika tärkeää. Niin: Tuollainen sitä oli. Ja tänne asti on nyt tultu. Ja eteenpäin mennään, päivä kerrallaan. Luetaan, kirjoitetaan, eletään. Myrskytään, myllerretään. Välillä on kivaa, välillä ei, ja välillä on se sekä-että-päivä.